6. JON

Rouva Val Dartie, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta etelä-Afrikassa, oli syvästi rakastunut — onneksi johonkin, joka oli hänen omaansa, sillä hänen intohimonsa kohde oli näköala hänen ikkunastaan, kylmä, kirkas valaistus vihreillä harjanteilla. Siinä oli Englanti taas, vihdoinkin! Englanti kauniimpana kuin hän oli uneksinut. Sattuma oli tosiaankin johtanut Val Dartien paikalle, jossa eteläiset harjanteet auringonpaisteessa olivat kerrassaan viehättävät. Holly omasi kyllin suuressa määrin isänsä taiteilijasilmää tajutakseen niiden ääriviivojen harvinaisen kauneuden ja liitumaisen hohteen, ja kävely rotkotietä pitkin ja edelleen Chanctonburyä tai Amberleytä kohti oli toistaiseksi nautinto, jota hän ei oikein yrittänyt jakaa Valin kanssa, tämän luonnonihailuun kun sekaantui Forsytein vaisto saada jotakin hyötyä, esimerkiksi turvetta hevostensa harjoituksia varten.

Ajaessaan Fordia kotiin miltei hyväilevän pehmeästi hän päätti ensi työksensä tuoda Jonin tänne harjanteille ja näyttää hänelle näköalan tämän toukokuun taivaan alla.

Hän ajatteli nuorta velipuoltaan äidillisyydellä, jota Val ei ollut käyttänyt kaikkea. Kolmipäiväinen oleskelu Robin Hillissä pian heidän palattuaan kotiin ei ollut suonut tilaisuutta Jonin näkemiseen — hän oli vielä koulussa, niin että Hollyn muistot samoin kuin Valinkin keskittyivät pieneen poikaan, jolla oli aurinkoinen tukka ja joka oli maalannut itsensä sini- ja keltaraitaiseksi lammikon rannalla.

Nuo kolme päivää Robin Hillissä olivat olleet kiihdyttävät, surulliset, hämmennyttävät. Muistot velivainajasta, muistot Valin kosinnasta, vanhentunut isä, jota hän ei ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen, jotakin kalmantuoksua hänen ironisessa lempeydessään — se ei jäänyt huomaamatta niin hienovaistoiselta kuin Holly — ja ennen kaikkea äitipuoli, jonka hän vielä saattoi epämääräisesti muistaa »harmaapukuisena naisena» niiltä ajoilta, jolloin hän oli pieni ja isoisä vielä eli ja Mademoiselle Beauce oli niin loukkaantunut, kun tuo tunkeilija antoi hänelle soittotunteja — kaikki tämä häiritsi ja kiusasi hänen sieluaan, joka oli ikävöinyt tavata Robin Hillin muuttumattomana. Mutta Holly oli tottunut pitämään asiansa ominaan, ja kaikki oli näyttänyt sujuvan täysin hyvin.

Isä oli suudellut häntä, kun he lähtivät, ja Holly oli varma siitä, että hänen huulensa olivat värisseet.

»No niin, rakkaani», oli isä sanonut, »sota ei ole muuttanut Robin Hilliä, vai onko? Jospa vain olisit voinut tuoda Jollyn takaisin kanssasi! Kuulehan, mitä sinä ajattelet noista henkimaailman asioista? Kun tammi kuolee — pelkään, että se kuolee.»

Hollyn syleilyn lämpimyydestä hän luultavasti arvasi, että kissa oli päässyt hyppäämään korista, sillä hän turvautui heti ironiaan.

»Spiritualismi — kummallinen sana! Mitä enemmän he todistelevat, sitä selvemmäksi käy, että he ovat saaneet haltuunsa ainetta.»

»Kuinka niin?» sanoi Holly.

»Vai kuinka? Katso heidän valokuviaan henkiolennoista. Jotakin ainetta täytyy olla, jolle valo ja varjo voivat langeta, ennenkuin valokuvasta tulee mitään. Ei, se päättyy niin, että saamme sanoa kaikkea ainetta hengeksi tai kaikkea henkeä aineeksi — minä en tiedä kumpaako.»

»Mutta etkö sinä usko sielun kuolemattomuuteen, isä?»

Jolyon oli katsonut häneen, ja hänen kasvojensa omituinen surullisuus oli vaikuttanut Hollyyn syvästi.

»No niin, kultaseni, minä kyllä tahtoisin saada jotakin irti kuolemasta. Minä olen katsellut siihen jo vähäisen. Mutta vaikka mitä tekisin, en löydä mitään, mitä telepatia, alitajunta, ja emanatsio tämän maailman suuresta varastohuoneesta ei aivan yhtä hyvin voisi selittää. Jospa voisinkin uskoa! Toivo herättää ajatuksia, mutta se ei voi luoda todisteita.»

Holly oli taaskin painanut huulensa hänen otsalleen, ja hän tunsi ikäänkuin saavansa vahvistusta isän teorialle, että kaikki aine oli muuttumassa hengeksi — isän otsa oli jotenkin tuntunut niin aineettomalta.

Mutta voimakkain muisto tuosta lyhyestä käynnistä oli kuitenkin se hetki, jolloin hän huomaamattomana oli nähnyt äitipuolensa lukevan Jonilta saamaansa kirjettä. Se oli — Hollyn mielestä — kaunein näky, mitä hän ikinä oli nähnyt. Irene, joka kokonaan oli vaipunut poikansa kirjeen lukemiseen, seisoi ikkunan ääressä, missä valo lankesi hänen kasvoilleen ja kauniille harmaille hiuksilleen, hänen huulensa liikkuivat, hymyilivät, hänen tummat silmänsä nauroivat, tanssivat, ja käsi, joka ei pitänyt kirjettä, oli painettuna hänen rintaansa vastaan. Holly vetäytyi syrjään kuin täydellisen rakkauden näyn edestä ja oli tullut siihen vakaumukseen, että Jon mahtoi olla viehättävä.

Kun hän näki Jonin tulevan asemalta matkalaukku kummassakin kädessä, sai hän vahvistusta ennakkokäsitykselleen. Poika muistutti vähän Jollya, hänen lapsuutensa kauan sitten menetettyä epäjumalaa, mutta näytti vilkkaammalta ja vähemmän sovinnaiselta, hänellä oli syvemmät silmät ja kirkkaammanvärinen tukka, sillä hän oli avopäin — kaiken kaikkiaan hyvin kiintoisa »pikku veli»!

Pojan yrittelevä kohteliaisuus viehätti Hollya, joka oli tottunut liikaankin varmuuteen nuorten ihmisten tavoissa. Jonia vaivasi, kun Hollyn piti olla ajajana sen sijaan, että hän itse olisi ohjannut autoa. Eikö hän saisi yrittää? Heillä ei ollut sodan jälkeen ollut autoa Robin Hillissä, tietenkään, ja hän oli ohjannut vain kerran ja silloinkin ajanut ojaan, niin että Hollyn ei pitänyt halveksia hänen yrityksiään. Pojan pehmeä ja tartuttava nauru oli hyvin viehättävä, vaikka Holly olikin kuullut, että sana oli nyt täysin vanhanaikainen. Kun he olivat tulleet kotiin, veti Jon taskustaan rypistyneen kirjeen, jonka Holly luki hänen peseytyessään. Se oli aivan lyhyt kirje, jonka kirjoittaminen kuitenkin oli maksanut isälle paljon kipua.

»Rakkaani,

Valin ja sinun tulee muistaa, että Jon ei tiedä perheen historiasta mitään. Hänen äitinsä ja minä arvelemme, että hän tällä hetkellä on liian nuori. Poika on hyvin kultainen, äitinsä silmäterä. Verbum sapientibus.

Rakastava isäsi

J.F.»

Siinä kaikki, mutta Holly tunsi taas epämääräistä levottomuutta Fleurin tulon johdosta.

Teenjuonnin jälkeen hän toteutti tuon itselleen tekemänsä lupauksen ja vei Jonin ylös harjulle. He puhelivat kauan, istuen vanhalla liitukaivoksella, jolla kasvoi sinivatukkaa ja orjantappuroita. Linnunruohoa ja sinivuokkoja näkyi vihreällä törmällä, leivot lauloivat, rastaat lauloivat saniaisissa, ja aina silloin tällöin erottui maata kohti lentävä lokki hyvin valkeana kalpenevaa taivasta vastaan, millä epämääräinen kuu oli nousemassa. Suloisia tuoksuja kantautui heidän ulottuvilleen ikäänkuin pienet, näkymättömät olennot olisivat juosseet puhaltamassa tuoksuja ruohon lehdiltä.

Jon, joka oli vaipunut hiljaisuuteen, sanoi äkisti:

»Minä sanon, että tämä on suurenmoista! Ei mitään raskasta missään. Lokkien lentoa ja lampaankelloja »

»Lokkien lentoa ja lampaankelloja! Sinä olet runoilija, hyvä poika!»

Jon huokasi.

»Oi, ei! Ei tule mitään!»

»Koeta! Minä runoilin sinun iässäsi.»

»Runoilitko? Äitikin sanoo »koeta», mutta minä olen niin mahdoton. Onko sinulla täällä runojasi, joita saisin nähdä?»

»Hyvä ihminen», mutisi Holly, »minä olen ollut naimisissa jo yhdeksäntoista vuotta. Minä kirjoitin runoja vain kun tahdoin mennä naimisiin.»

»Oi!» sanoi Jon ja käänsi kasvonsa poispäin: poski, jonka Holly saattoi nähdä, oli ihastuttavan punainen. Oliko Jonkin jo »joutunut tuuleen», niinkuin Val olisi sanonut? Nytkö jo? Mutta jos niin oli, sitä parempi vain, silloinpa hän ei kiinnittäisi huomiota nuoreen Fleuriin. Sitäpaitsi hän maanantaina aloittaisi maanviljelystyönsä. Ja hän hymyili. Oliko se Burns, joka kulki auran kurjessa, vaiko vain Aura-Pietari? Melkein kaikki nuoret miehet ja enimmät nuoret naiset näyttivät olevan runoilijoita tähän aikaan, päättäen siitä suuresta määrästä heidän kirjojaan, jonka hän oli lukenut etelä-Afrikassa, Hatchardilta ja Bumpusilta tilattuna, ja hyviä runoilijoita olivatkin — oi, oikein hyviä, paljon parempia kuin hän itse oli ollut! Mutta niinpä runous olikin todella tullut muotiin sitten hänen päiviensä samalla kuin autot. Toinen pitkä keskustelu päivällisen jälkeen alahallin puuvalkean ääressä, ja hän näytti tuntevan Jonin jo kauttaaltaan, tietämättä kuitenkaan mitään todella tärkeätä. Holly erosi hänestä makuuhuoneen ovella käytyään kerran tai kahdesti katsomassa, että hänellä oli kaikkea mitä hän tarvitsi. Hän tiesi varmaan tulevansa rakastamaan Jonia ja arveli myös, että Val tulisi pitämään hänestä. Poika oli vilkas, mutta ei intoillut, hän oli mainio kuuntelija, sympaattinen, pidättyvä omaan itseensä nähden. Hän ilmeisesti rakasti heidän isäänsä ja jumaloi äitiään. Hän piti ratsastuksesta, soutamisesta ja miekkailusta enemmän kuin peleistä. Hän pelasti yöperhosia kynttilänliekeistä eikä voinut sietää hämähäkkejä, mutta vei ne mieluummin ulos paperiin käärittyinä kuin tappoi ne. Sanalla sanoen, hän oli herttainen poika. Holly meni nukkumaan ajatellen, että Jon kärsisi kauheasti, jos joku pahoittaisi hänen mielensä, mutta kukapa sen nyt täällä tekisi?

Jon puolestaan istui valveilla ikkunassaan, edessään paperipala ja kynä, kirjoittaen ensimmäistä »oikeata runoaan» kynttilänvalossa, koska kuunvaloa ei ollut siksi paljon, että olisi nähnyt kirjoittaa, sen verran vain, että yö näytti häilähtelevältä ja kuin hopeaan piirretyltä. Juuri sellainen yö, jossa Fleur voisi liikkua, väläytellä silmiään ja viedä hänet — kukkulain taakse, kauas pois. Ja Jon, syvät uurteet nuoressa otsassaan, teki merkintöjä paperille ja pyyhki ne pois ja kirjoitti takaisin ja teki kaiken, mikä tarvitaan taideteoksen syntymiseksi, ja hänellä oli sama tunne kuin kevättuulilla täytyy olla, kun ne yrittelevät ensi laulujaan puhkeavien kukkain keskellä. Jon kuului noihin (harvinaisiin) poikiin, joissa kotoa saatu kauneuden rakkaus oli säilynyt kautta kouluiän. Hänen oli tietenkin täytynyt pitää se omana salaisuutenaan, niin että edes piirustuksen opettaja ei ollut saanut siitä aavistusta, mutta yhä se eli hänessä, nirsona ja puhtaana. Ja tämä runo tuntui hänestä yhtä rammalta ja jäykältä kuin yö oli siivekäs. Mutta hän pani sen kuitenkin talteen. Se oli »susi», mutta parempi kuin ei mikään ilmaisemattoman ilmaisijana. Ja hän ajatteli hieman pettyneenä: »Tätä en voi näyttää äidille.» Hän nukkui hirmuisen hyvin, kun kerran pääsi uneen, kaiken uuden uuvuttamana.