8. TAISTELUHAASTE

Aamu oli ollut sumuinen, lähellä pakkasasteita, mutta aurinko tuli näkyviin, kun Val riensi kohti Roehampton Gatea, josta hän ratsastaisi tavalliselle kohtauspaikalle. Hänen mielialansa oli nopeassa nousussa. Aamun tapauksissa ei ollut kuitenkaan ollut mitään niin kovin kauheata, ei muuta kuin sitä yleistä häpeää, että heidän yksityiselämänsä rauhaa oli loukattu. »Jos olisimme kihloissa», ajatteli hän, »olisi yhdentekevää, mitä tapahtuisi.» Hän oli itse asiassa kuin inhimillinen yhteiskunta, joka riitelee ja rimpuilee avioliiton tuloksia vastaan ja kiirehtii naimisiin. Ja hän ratsasti poikki Richmond Parkin syksyisen kulon peläten tulevansa liian myöhään. Mutta taaskin hän oli yksinään kohtauspaikalla, ja tämä toinen uskottomuus Hollyn taholta järkytti häntä suunnattomasti. Tänään hän ei voinut lähteä takaisin kohtaamatta Hollya! Hän ratsasti puistosta pois ja kohti Robin Hilliä. Hän ei voinut ymmärtää, ketä hän siellä kysyisi. Entä jos Hollyn isä oli palannut kotiin tai sisar tai veli sattuisi olemaan kotona! Hän päätti pelata ja kysyä ensin kaikkia muita, niin että jos onni olisi suotuisa ja he kaikki poissa kotoa, olisi aivan luonnollista lopuksi kysyä Hollya. Jos taas joku muukin olisi kotona — hän saisi pelastaa nahkansa sanomalla »olleensa ratsastamassa.»

»Vain Holly neiti kotona, herra.»

»Oi, kiitos. Saanko viedä hevoseni talliin? Ja oletteko hyvä ja ilmoitatte — hänen serkkunsa, herra Val Dartien.»

Kun hän palasi, oli Holly hallissa, hyvin punastuvana ja ujona. Hän saattoi Valin kauas toiseen päähän, ja he istahtivat leveälle ikkunapenkille.

»Olen ollut kauhean levoton», sanoi Val matalalla äänellä. »Mikä on hätänä?»

»Jolly tietää ratsastuksestamme.»

»Onko hän kotona?»

»Ei, mutta hän kai tulee kohta.»

»Sitten —!» huudahti Val, heittäytyi eteenpäin ja tarttui tytön käteen. Holly koetti vetää kätensä pois, ei onnistunut, luopui yrityksestä ja katseli häneen totisena.

»Ensiksikin», sanoi Val, »tahtoisin kertoa teille jotakin perheestäni. Isäni, tiedättehän, ei ole oikein — minä tarkoitan, hän jätti äitini ja he koettavat nyt saada hänestä avioeroa ja ovat käskeneet häntä palaamaan kotiin. Te näette tuon kaiken lehdistä huomisaamuna.»

Hollyn silmiä tummensi kauhu ja mielenkiinto, hän pusersi Valin kättä. Mutta Valissa oli pelaaja herännyt, ja hän kiirehti jatkamaan:

»Tietysti se ei vielä ole juuri mitään, mutta minä pelkään, että tulee paljonkin ennenkuin asia on ohi — avioerojutut ovat inhoittavia, tiedättehän. Tahdoin kertoa tämän teille, koska — koska — teidän pitäisi tietää — jos —», ja hän alkoi änkyttää, tuijottaen Hollyn huolestuneisiin silmiin, »jos — jos aiotte olla niin kultainen, että rakastatte minua, Holly. Minä rakastan teitä — vaikka kuinka paljon, ja minä tahtoisin mennä kihloihin!» Hän oli esittänyt asiansa niin mahdottomalla tavalla, että olisi voinut takoa omaa päätänsä, ja sitten hän vaipui polvilleen ja koetti päästä lähemmäksi noita pehmeitä, huolestuneita kasvoja. »Te rakastatte minua — ettekö rakastakin? Jollei, niin minä —». Seurasi hetkinen hiljaisuutta ja jännitystä, niin kauheata, että Val saattoi kuulla ruohon leikkuukoneen äänen ulkoa ruohokentältä, jossa muka arveltiin olevan jotakin leikattavaa. Sitten Holly huojui eteenpäin, hänen vapaa kätensä kosketti Valin tukkaa, ja Val voihkaisi: »Oi, Holly».

Hollyn vastaus oli hyvin hiljainen: »Oi, Val!»

Val oli nähnyt unta tästä hetkestä, mutta aina käskevässä sävyssä, voitollisena nuorena rakastajana, ja nyt hän tunsikin olevansa nöyrä, liikutettu, värisevä. Hän pelkäsi liikahtaa polviltaan, ettei lumous särkyisi ja ettei Holly säikähtäisi ja peruuttaisi omaa antaumustaan — niin vapiseva hän oli siinä Valin syleilyssä, silmät ummessa, Valin huulet lähestymässä omiaan. Hän avasi silmänsä, oli kuin häntä olisi huimannut vähän, ja Val painoi huulensa hänen huulilleen. Äkkiä Val hypähti pystyyn, oli kuulunut askeleita, jonkinlaista hämmästyksen voihkinaa. Hän katsoi ympärilleen. Ei ketään! Mutta pitkät verhot, jotka erottivat ulkohallin sisemmästä, liikkuivat vielä.

»Hyvä Jumala! Mitä se oli?»

Hollykin oli noussut.

»Jolly kai», kuiskasi hän.

Val pusersi päättäväisenä kätensä nyrkkiin.

»All right!» sanoi hän. »Minä en välitä vähääkään nyt, kun olemme kihloissa. Ja hän meni verhojen luo ja veti ne syrjään. Tuolla hallin takan edessä seisoi Jolly, selkä mielenosoituksellisesti käännettynä heihin. Val kulki eteenpäin. Jolly kääntyi häneen.

»Pyydän anteeksi, että kuulin», sanoi hän.

Vaikka kuinka olisi koettanut, ei Val voinut olla ihailematta häntä sinä hetkenä. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat, ääni levollinen, hän näytti hieman ylhäiseltä ikäänkuin olisi toiminut periaatteittensa mukaan.

»No niin», sanoi Val äkkiä, »eihän tämä koske sinuun.»

»Oi», sanoi Jolly, »tulehan tänne.» Ja hän meni hallin poikki. Val seurasi. Työhuoneen ovella hän tunsi kosketuksen käsivarrellaan, ja Hollyn ääni sanoi:

»Minä tulen mukaan.»

»Ei», sanoi Jolly.

»Kyllä», sanoi Holly.

Jolly avasi oven ja kaikki kolme menivät sisään. Päästyään pieneen huoneeseen he seisoivat jonkinlaisena kolmiona kuluneen turkkilaisen maton kolmella nurkalla, kömpelön suorina, katsomatta toisiinsa, täysin kykenemättöminä näkemään tilanteessa mitään naurettavaa.

Val katkaisi hiljaisuuden.

»Holly ja minä olemme kihloissa.»

Jolly astui taaksepäin ja nojasi ikkunakamanaan.

»Tämä on meidän talomme», sanoi hän. »En aio loukata sinua täällä. Mutta isämme on poissa. Minun on pidettävä huolta sisarestani. Olet käyttänyt sitä seikkaa hyväksesi.»

»Se ei ollut tarkoitukseni», sanoi Val kuumeten.

»Minä luulen, että oli», sanoi Jolly. »Jos se ei olisi ollut tarkoituksesi, olisit puhunut minulle tai odottanut kunnes isäni tulee kotiin.»

»Minulla oli syyni», sanoi Val.

»Mitkä syyt?»

»Ne koskevat perhettäni — olen juuri kertonut ne Hollylle. Tahdon, että hän tietäisi, ennenkuin mitään tapahtuu.»

Jolly muuttui äkkiä vähemmän arvokkaaksi.

»Te olette lapsinulikoita», sanoi hän, »ja te tiedätte sen itsekin.»

»Minä en ole lapsinulikka», vastasi Val.

»Olet kyllä — et kahtakymmentä.»

»No mitä sinä sitten olet?»

»Minä olen kahdenkymmenen», sanoi Jolly.

»Nipin napin, ja joka tapauksessa minä olen yhtä hyvä mies kuin sinä.»

Jollyn kasvot lehahtivat punaisiksi ja synkkenivät sitten. Jokin taistelu oli ilmeisesti käynnissä hänen mielessään, ja Val ja Holly tuijottivat häneen, niin selvästi saattoi tämän taistelun huomata. He kuulivat hänen hengityksensäkin. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja kävivät kumman päättäväisiksi.

»Sen saamme nähdä», sanoi hän. »Minä haastan sinua tekemään saman minkä itse aion tehdä.»

»Haastat?»

Jolly hymyili. »Niin», sanoi hän, »minä haastan, ja tiedän erittäin hyvin, ettet sitä tee.»

Paha aavistus singahti läpi Valin sielun — tämä oli kuin hyvin pimeässä ratsastamista.

»Minä en ole unohtanut, että olet tulennielijä», sanoi Jolly hitaasti, »enkä luule, että juuri muuta oletkaan, enkä ole unohtanut sitä, että sanoit minua buurilaismieliseksi.»

Val kuuli omaakin kiihkeätä hengitystään kovemman läähätyksen ja näki Hollyn kasvot kurkoittuneina vähän eteenpäin, hyvin kalpeina, silmät suurina.

»Niin», sanoi Jolly omituisesti hymyillen, »saammepa pian nähdä. Minä aion liittyä valtakunnan vapaaehtoisiin ja haastan sinua tekemään saman, herra Val Dartie.»

Valin pää tärähti. Tämä oli kuin isku silmäin väliin, niin läpeensä odottamaton, niin äärimmäinen ja ruma kesken hänen unelmiaan, ja hän katsoi Hollyyn silmin, jotka äkkiä olivat käyneet liikuttavan villin näköisiksi.

»Istu», sanoi Jolly. »Minä annan sinulle aikaa! Ajattele tarkoin.» Ja hän itse istahti isoisän tuolin käsinojalle.

Val ei istunut, hän seisoi työntäen kädet syvälle housuntaskuihin — nyrkkiin puristetut, värisevät kädet. Päätöksen koko kaameus, kääntyi se sitten suuntaan tai toiseen, kolkutti hänen sydämeensä kaksinkertaisin lyönnein kuin vihainen kirjeenkantaja. Jollei hän ottanut vastaan tuota »haastetta», joutui hän häpeään Hollyn ja tuon nuoren vihamiehensä, hänen petomaisen veljensä silmissä. Jos hän taas ottaisi sen vastaan, voi, silloinhan kaikki katoaisi. Hollyn kasvot, silmät, tukka, suudelmat, jotka olivat vasta juuri alkaneet!

»Minä annan sinulle aikaa», sanoi Jolly taas, »en tahdo olla kohtuuton.»

Ja molemmat katsoivat Hollya. Hän oli peräytynyt kirjahyllyjen luo, jotka ylettyivät kattoon asti, hänen tumma päänsä nojasi Gibbonin Rooman valtakuntaan, hänen silmänsä olivat kiintyneet Valiin jonkinlaisen pehmeän, harmaan tuskan vallassa. Ja hän, jonka havainnon lahja ei ollut kovinkaan suuri, sai äkillisen väläyksen. Holly olisi ylpeä veljestään — tuosta vihollisesta! Hän saisi hävetä Valin vuoksi! Kädet nousivat taskuista kuin vieterien voimasta.

»All right!» sanoi hän. »Valmis olen!»

Hollyn kasvot — oi, ne olivat omituiset! Val näki hänen punastuvan, syöksähtävän eteenpäin. Hän oli tehnyt niinkuin pitikin — Hollyn kasvot loistivat vakavaa ihailua. Jolly nousi ja teki pienen kumarruksen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä läpäisit.»

Toipuen innostuksen puuskasta, joka oli saattanut hänet tähän päätökseen Val katsoi Jollyyn pahanilkisesti ripsiensä takaa. »Hyvä on», ajatteli hän, »sinulla on nyt yksi piste. Minä saan luvan lähteä sotaan, mutta kyllä minä vielä jotenkuten saan hyvitystä.» Ja hän sanoi arvokkaasti: »Olen valmis.»

»Kohtaamme sitten huomenna kello kaksitoista ilmoittautumistoimistossa», sanoi Jolly. Ja hän avasi ikkunan ja lähti terassille saman maailmankatsomuksen mukaan, joka oli saanut hänet vetäytymään pois yllättäessään heidät hallissa.

Valin hämmennys, kun hän nyt jäi yksin tuon olennon kanssa, josta hän oli maksanut näin odottamattoman hinnan, oli ääretön. Mutta »esiintymishalu» oli kuitenkin vielä vallitsevana. Tuo viheliäinen asia piti toki suorittaa tyylikkäästi!

»Saamme ainakin ratsastaa ja ampua tarpeeksemme», sanoi hän, »se on jokin lohdutus.» Ja huokaus, joka tuntui tulevan Hollyn sydämen pohjasta, tuotti hänelle julmaa nautintoa.

»Oh, sota päättyy pian», sanoi hän, »kenties emme edes joudu rintamalle. Minä en välitä, paitsi sinun tähtesi.» Hän olisi poissa tuon inhoittavan avioerojutun tieltä. Jotakin hyvää kaikesta pahasta! Hän tunsi Hollyn lämpimän käden hiipivän omaansa. Jolly luuli estäneensä heitä rakastamasta toisiaan, onnistuiko hän? Val piti käsivarttaan tiukasti Hollyn vyötäisillä luoden häneen lempeitä katseita ripsiensä takaa, koettaen ilahduttaa häntä hymyllään, luvaten tulla katsomaan häntä pian, tuntien olevansa kuusi tuumaa pitempi ja paljon suuremmassa määrässä hänen herransa kuin mitä aikaisemmin oli uskaltanut toivoakaan. Monet kerrat hän suuteli Hollya ennenkuin nousi ratsulleen ja palasi kaupunkiin. Niin nopeasti, vähimmästäkin yllytyksestä kasvaa ja versoo omistamisen vaisto.