7. LÄHETTILÄS

Soames kysyi tytärtään teenjuonnin aikana ja sai kuulla, että Fleur oli ollut autolla ulkona kahdesta saakka. Kolme tuntia! Minne hän oli lähtenyt? Lontooseenko sanomatta sanaakaan hänelle? Soames ei ollut koskaan oikein suostunut autoihin. Hän oli omaksunut ne periaatteessa — niinkuin ainakin synnynnäinen empiristi tai Forsyte, joka hyväksyi jokaisen uuden edistysoireen sanomalla: »No niin, emme enää voi tulla toimeen ilmankaan.» Mutta itse asiassa autot hänen mielestään olivat väsyttäviä, suuria, pahanhajuisia laitoksia. Annette pakotti häntä omistamaan auton — se oli Rollhard, jossa oli helmenharmaat tyynyt, sähkövalo, pienet peilit, tupakkakupit, kukkamaljat — jotka kaikki haisivat paloöljyltä ja bensiiniltä — mutta Soames katseli autoa melkein samoin silmin kuin hän aikoinaan oli katsellut lankoaan Montague Dartiea. Auto edusti kaikkea, mikä oli nopeata, epävarmaa ja pinnan alta öljyistä nykyajan elämässä. Mikäli nykyajan elämä kävi yhä nopeammaksi, irrallisemmaksi, nuoremmaksi, sitä mukaa Soames itse tuli vanhemmaksi, hitaammaksi, tiukemmaksi, ajatuksissa ja puheissa yhä enemmän samanlaiseksi kuin hänen isänsä James oli ollut aikoinaan. Hän melkein huomasi sen itse. Vauhti ja edistys miellyttivät häntä yhä vähemmän, ja auto itsessään tiesi eräänlaista pöyhkeilyä, joka hänen mielestään saattoi ärsyttää työväen nykyistä mielialaa. Kerran oli tuo Sims, autonkuljettaja, ajanut erään työmiehen ainoan rahasijoituksen päälle. Soames ei ollut unohtanut koiran isännän käyttäytymistä, vaikka moni ei olisi pysähtynyt kuuntelemaan sitä. Hän sääli koiraa ja olisi ollut täysin valmis ajamaan sen asiaa autoa vastaan, jollei tuo lurjus olisi ollut niin raivoissaan. Kun neljästä tunnista pian oli tullut viisi eikä Fleuriä vain kuulunut, alkoivat kaikki autovastaiset mielteet, jotka perustuivat omiin kokemuksiin tai kuulopuheisiin, kasautua hänen mieleensä ja jäytävä tunne kaivoi hänen vatsanpohjaansa. Seitsemältä hän pyysi pikapuhelun Winifredille. Ei! Fleur ei ollut käynyt Green Streetillä. Missä hän sitten oli? Soamesin mielessä alkoi kummitella kuvia jostakin kauheasta onnettomuudesta, rakastettu tytär makasi maassa, kauniit liehureunukkeet veren ja pölyn tahrimina. Soames meni hänen huoneeseensa ja alkoi tutkia hänen tavaroitaan. Hän ei ollut ottanut mitään mukaansa — ei pukeutumistarpeita, ei jalokiviä. Ja tämä seikka, joka tavallaan oli huojennus, sai hänet vielä enemmän pelkäämään tapaturmaa. Kauheata olla avuton, kun rakkain olento oli poissa, varsinkin kun ei voinut sietää minkäänlaista hälyä tai julkisuutta! Mitä hän tekisi, jos Fleur ei tulisi takaisin yöksi?

Neljännestä yli seitsemän hän kuuli auton tulevan. Suuri paino putosi hänen sydämeltään, hän kiirehti alas. Fleur nousi autosta — kalpeana ja väsyneen näköisenä, mutta muuten aivan kunnossa. Soames kohtasi hänet hallissa.

»Sinä olet säikyttänyt minut. Missä olet ollut?»

»Robin Hillissä. Anna anteeksi, rakas. Minun oli mentävä, kerron sinulle sitten.» Ja suudellen isää ohimennen hän juoksi portaita ylös.

Soames odotti salissa. Robin Hillissä? Mitä se merkitsi?

Tästä aiheesta he eivät voineet keskustella päivällisellä — ateria oli pyhitetty hovimestarin herkkätunteisuudelle. Hermojen tuska, jonka Soames oli kokenut, huojennus, jota hän oli tuntenut tietäessään tytön olevan turvassa, heikensi hänen kykyään tuomita Fleurin tekoa tai asettua vastustamaan hänen aikeitaan. Hän odotti helpottuneen tympeänä tytön ilmoitusta. Elämä oli kummallinen juttu. Tässä hän oli kuudenkymmenen viiden vuoden vanhana eikä voinut tapauksille sen enempää kuin jos hän ei olisikaan neljänkymmenen vuoden ajan koettanut rakentaa taattua oloa — aina jotakin, jolle ei voinut mitään! Hänen päivällispukunsa taskussa oli kirje Annettelta. Tämä tulisi takaisin kahden viikon päästä. Soames ei vähääkään tietänyt, mitä Annette oli ollut tekemässä. Ja hän oli iloinen, kun ei tietänyt. Annetten poissaolo oli ollut huojennus. Poissa silmistä, poissa mielestä! Ja nyt hän tulisi takaisin. Uusi huoli! Ja Bolderbyn vanha Crome oli mennyt — Dumetrius oli saanut sen — kaikki vain siksi, että tuo nimetön kirje oli saanut hänet unohtamaan koko asian. Hän pani salaa merkille jännittyneen ilmeen tyttärensä kasvoilla, ikäänkuin tämäkin katselisi taulua, jota ei voinut ostaa. Soames melkein toivoi sotaa takaisin. Huolet eivät silloin tuntuneet aivan yhtä huolestuttavilta. Fleurin hyväilevästä äänestä, hänen kasvojensa ilmeestä Soames päätti, että tyttö tahtoi häneltä jotakin, mutta hän ei tietänyt, olisiko viisasta suostua. Hän työnsi juuston pois koskematta siihen ja otti Fleurin seuraksi savukkeen.

Päivällisen jälkeen Fleur pani sähköpianon käyntiin. Ja Soames aavisti pahinta, kun tyttö istahti jalkatyynylle hänen polviensa eteen ja pani kätensä hänen käteensä.

»Kultaseni, ole kiltti minulle. Minun täytyi tavata Jon — hän kirjoitti minulle. Hän koettaa tehdä voitavansa äitiinsä nähden. Mutta minä olen ajatellut asiaa. Sinun käsissäsi asia oikeastaan on, isä. Jospa vain voisit vakuuttaa Jonin äidille, ettei tämä mitenkään merkitse menneisyyden uudistamista! Että minä pysyn sinun omanasi ja Jon hänen omanaan, että sinun ei tarvitse koskaan nähdä Jonia tai häntä eikä hänen tarvitse koskaan nähdä sinua tai minua. Sinä vain voisit vakuuttaa sen hänelle, rakas, koska sinä vain voit luvata. Toisten ihmisten puolesta ei voi mennä lupaamaan. Varmaankaan sinun ei olisi liian vaikeata tavata häntä tämän ainoan kerran — nyt kun Jonin isäkin on kuollut.»

»Liian vaikeata?» toisti Soames. »Koko asia on järjetön.» »Sinä tiedät», sanoi Fleur katsomatta ylös, »itse asiassa sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että näkisit hänet.»

Soames oli vaiti. Fleurin sanat olivat ilmaisseet totuuden, joka oli liian syvä hänen myönnettäväkseen. Fleur pujotteli sormensa hänen sormiensa väliin — ne pitivät kiinni kuumina, hentoina, kiihkeinä. Tämä hänen lapsensa kiertäisi itselleen tien vaikka kivimuuriin!

»Mitä minun pitää tehdä, jollet suostu, isä?» hän sanoi hyvin pehmeästi.

»Minä teen mitä hyvänsä sinun onnesi tähden», sanoi Soames, »mutta tämä asia ei ole onneksesi.»

»Oi, se on, se on!»

»Se kaivaa vain esille vanhoja asioita», sanoi Soames katkerana.

»Mutta ne ovat jo esillä. Nyt ne on vain saatava asettumaan. On saatava Jonin äiti tuntemaan, että kysymyksessä on vain meidän elämämme, ei sinun eikä hänen. Sinä voit sen tehdä, isä, minä tiedän että voit.»

»Paljon sinä sitten tiedätkin», vastasi Soames jurosti.

»Jos tahdot, Jon ja minä kyllä odotamme vuoden — kaksi vuotta, jos niin haluat.»

»Minusta näyttää», mutisi Soames, »että et välitä vähääkään siitä, miltä minusta tuntuu.»

Fleur painoi isän käden poskeaan vastaan.

»Välitänpäs, kultani. Mutta sinä et tahtoisi nähdä minua kauhean onnettomana.» Kuinka tuo tyttö kiemurteli tahtonsa perille! Ja vaikka Soames kaikin voimin koettikin uskoa, että Fleur välitti hänestä — hän ei ollut varma — ei varma! Ainoa, josta hän välitti, oli tuo poika! Miksi hän auttaisi Fleuriä saamaan tuon pojan, joka tappaisi hänen rakkautensa isää kohtaan? Minkätähden? Kaikkien Forsyten lakien mukaan se oli mieletöntä. Eihän siitä hyötynyt mitään — ei mitään! Antaa hänet tuolle pojalle! Päästää hänet vihollisen leiriin, tuon naisen vaikutuksen alaiseksi, joka oli loukannut häntä niin syvästi! Hitaasti — välttämättä — hän menettäisi tämän elämänsä kukkasen! Ja äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä oli märkä. Hänen sydämensä hypähti tuskallisesti. Hän ei voinut sietää kuulla Fleurin itkevän. Hän pani toisen kätensä nopeasti Fleurin kädelle, ja kyynel putosi siihenkin. Hän ei voinut jatkaa tällä tavoin! »No, no», sanoi hän, »minä ajattelen asiaa ja teen minkä voin. Kas niin, kas niin!» Jos Fleurin piti saada onnensa — ei sille mitään voinut, hän ei voinut kieltäytyä auttamasta häntä. Ja jotta Fleur ei rupeaisi kiittämään häntä Soames nousi tuoliltaan ja meni sähköpianon luo — joka piti sellaista meteliä! Se lopetti juuri soittonsa heikosti suristen, kun hän ehti viereen. Hänen oman lapsuutensa pelirasia, jonka äiti sunnuntai-iltapäivisin oli pannut soittamaan »Iloista seppää» tai »Kaunoista satamaa», oli aina tehnyt hänet surulliseksi. Tässä se oli taaskin — sama juttu, suurempana ja kalliimpana vain, ja nyt se soitti »Villejä, villejä naisia» ja »Poliisin lupapäivää», eikä hänellä itsellään enää ollut samettipukua eikä taivaansinistä kaulusta. »Profond on oikeassa», ajatteli hän, »ei tästä kaikesta ole mihinkään! Me kuljemme kaikki hautaa kohden!» Ja tämä hämmästyttävän sielullinen ajatus mielessään hän lähti ulos.

Hän ei nähnyt Fleuriä enää sinä iltana. Mutta aamiaisella hänen silmänsä seurasivat isää pyytävinä, eikä Soames voinut paeta niiden vetoomusta — eipä siltä, että hän olisi aikonut yrittääkään. Ei! Hän oli päättänyt ryhtyä tuohon hermoja raatelevaan toimeen. Hän lähtisi Robin Hilliin — tuohon muistojen taloon. Hauska muisto — tuo viimeinenkin! Koettaa erottaa tuon pojan isä ja äiti toisistaan avioeron uhalla! Hän oli usein myöhemmin ajatellut, että juuri tuo teko oli ratkaissut heidän liittonsa. Ja nyt hän oli matkalla ratkaisemaan tuon pojan ja tyttärensä liiton. »Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, että minulle tällaisia tehtäviä pannaan», ajatteli hän. Hän meni junalla kaupunkiin ja kaupungista edelleen Robin Hilliin ja käveli asemalta pitkää loivaa tietä, joka oli vielä hyvin samanlainen kuin hän muisti sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Kummallista — niin lähellä Lontoota! Täällä oli ilmeisesti joku, joka piti kiinni maasta. Tämä miete rauhoitti häntä, kun hän käveli korkeitten pensasaitojen välitse, hitaasti, että ei kuumenisi liikaa, vaikka päivä olikin melko viileä. Loppujen lopulta on maa sentään jotakin todellista, se ei muutu. Maa ja hyvät taulut! Arvot voivat hieman vaihdella, mutta kaiken kaikkiaan ne olivat aina nousussa — niistä kannatti pitää kiinni maailmassa, jossa oli niin paljon epätodellista, halpaa rakennustapaa, muuttuvia muoteja, tuollaista »Tänään täällä ja huomenna poissa»henkeä. Ranskalaiset olivat ehkä oikeassa talonpoikaisomistuksessaan, vaikka hänellä ei ollut suurtakaan ajatusta ranskalaisista. Oma maapala. Siinä oli jotakin lujaa! Hän oli kuullut talonpoikaisia maanomistajia kuvattavan härkäpäiseksi joukoksi, oli kuullut nuoren Montin sanovan isäänsä härkäpäiseksi Morning Postilaiseksi — tuo herjaava nuori lurjus. No niin, oli pahempaa kuin härkäpäisyys tai Morning Postin lukeminen. Oli Profond ja hänen heimonsa ja kaikki nuo sosialistit ja suuriääniset poliitikot ja »villit, villit naiset!» Pahempia asioita oli paljon! Ja äkkiä Soames tunsi olevansa heikko, kuumissaan ja horjuva. Pelkkää hermostusta edessäolevan kohtauksen johdosta! Niin kuin Juley täti olisi voinut sanoa Dosset Forsyten sanoilla, hänen hermonsa olivat »kurilliset». Hän saattoi nyt puitten lomasta nähdä talon, tuon talon, jonka rakentamista hän oli seurannut tarkoittaen sen itselleen ja tuolle naiselle, joka kummallisen kohtalonkäänteen vuoksi oli joutunutkin asumaan siinä toisen kanssa! Hän alkoi ajatella Dumetriusta, kunnan lainoja ja muita rahansijoitusten muotoja. Hän ei voinut suostua kohtaamaan tuota naista hermot värisevinä, hän, joka merkitsi tuomiopäivää Irenelle niin taivaassa kuin maan päällä, hän, laillisen omistuksen henkilöitymä, kohtaamassa laeista riippumattoman kauneuden ruumistumaa. Hänen arvonsa vaati tunteettomuutta tämän lähetintoimen aikana, jonka tarkoituksena oli liittää yhteen heidän jälkeläisensä, jotka olisivat olleet veli ja sisar, jos tuo nainen olisi käyttäytynyt oikein. Tuo viheliäinen sävel »Villejä, villejä naisia» pyöri hänen päässään, hullunkurista kyllä, sillä säveliä ei siinä tavallisesti kuulunut. Kulkiessaan talon edustalla olevien poppelien ohi hän ajatteli: »Kylläpä ne ovat kasvaneet! Minä annoin istuttaa ne.»

Palvelustyttö tuli avaamaan.

»Tahdotteko ilmoittaa — herra Forsyte, hyvin erikoisissa asioissa.»

Jos Irene ymmärsi kuka hän oli, hän luultavasti ei tahtoisi ottaa vastaan. »Kautta kunniani», ajatteli hän paatuen sitä mukaa kuin ottelu läheni, »tämä on nurinkurinen asia!»

Tyttö tuli takaisin. »Tahtoisiko herra ilmoittaa asiansa?»

»Sanokaa, että se koskee herra Jonia», sanoi Soames.

Ja taas kerran hän oli yksin tuossa hallissa, jonka harmaan valkean marmorialtaan Irenen ensimmäinen rakastaja oli piirtänyt. Ah, Irene oli ollut huono nainen — rakastanut kahta miestä eikä häntä itseään! Hänen piti muistaa se joutuessaan vielä kerran kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Ja äkkiä hän näki Irenen noitten pitkien, raskaitten purppuraverhojen raossa, huojuvana, ikäänkuin epäröiden. Siinä oli taas tuo vanha täydellinen tasapaino ja viivakauneus, vanha, yllättynyt, tummasilmäinen totisuus, vanha, tyven, torjuva ääni: »Ole hyvä ja tule sisään.»

Soames astui raosta sisään, Niinkuin taidesalongissa ja konditoriassa, niin näytti Irene hänestä vieläkin kauniilta. Ja tämä oli ensimmäinen kerta — ensimmäinen — siitä saakka kuin Soames oli mennyt hänen kanssaan naimisiin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, kun Soames puhutteli häntä ilman laillista oikeutta sanoa häntä omakseen. Irene ei ollut mustissa — tuon miehen radikaalisia ajatuksia, luultavasti.

»Pyydän anteeksi, että tulen», sanoi hän jurosti, »mutta tuo asia pitää järjestää tavalla tai toisella.»

»Etkö tahdo istua?»

»En, kiitos.»

Suuttumus hänen oman väärän asemansa, kärsimättömyys kohteliaisuusmuotojen johdosta heidän välillään valtasi hänet, ja sanat ryöppysivät kiivaina:

»Se on helvetillinen onnettomuus, minä olen tehnyt parhaani estääkseni sitä. Tyttäreni on mielestäni hullu, mutta olen tottunut sietämään hänen oikkujaan, sitävarten olen nyt täällä. Otaksun, että olet kiintynyt poikaasi.»

»Koko sydämestäni.»

»No niin?»

»Hän saa itse ratkaista.»

Soamesilla oli tunne, että hänet oli nolattu. Aina — aina Irene oli nolannut häntä, noinakin avioliiton vanhoina alkuaikoina.

»Se on hullu ajatus», sanoi hän.

»Niin on.»

»Jos sinä vain olisit —! Niin, he voisivat olla —», hän ei päättänyt lausettaan »veli ja sisar, ja kaikesta tästä olisi säästytty», mutta hän näki Irenen värähtävän ikäänkuin hän olisi sanonut sen, ja tämän näyn pistämänä hän meni ikkunan ääreen. Siellä eivät puut olleet kasvaneet — ne eivät voineet, ne olivat vanhoja!

»Mitä minuun tulee», sanoi Soames, »voin rauhoittaa mieltäsi. Minä en halua nähdä sinua enkä sinun poikaasi, jos tästä avioliitosta tulee tosi. Nuoret ihmiset tähän aikaan ovat — ovat arvaamattomia. Mutta minä en voi sietää nähdä tytärtäni onnettomana. Mitä saan sanoa hänelle, kun lähden takaisin?»

»Ole hyvä ja sano sama, minkä sanoin sinulle, että Jon saa itse päättää.»

»Etkö sinä siis vastusta?»

»Koko sydämestäni, mutta en huulillani.»

Soames seisoi sormeaan purren.

»Minä muistan erään illan —», sanoi hän äkkiä, ja vaikeni sitten. Mikä siinä oli — mikä tässä naisessa oli, joka ei mahtunut hänen vihansa ja tuomionsa neljän seinän sisään? »Missä hän on — poikasi?»

»Isänsä atelierissä, luulisin.»

»Ehkä kutsut hänet tänne.»

Soames katseli, kun hän soitti kelloa, hän katseli tyttöä, joka tuli sisään.

»Olkaa hyvä ja sanokaa Jon herralle, että tarvitsen häntä.» »Jos hän saa ratkaista», kiirehti Soames sanomaan, kun tyttö oli mennyt, »voi luullakseni pitää varmana, että tämä luonnoton avioliitto tulee solmittavaksi, ja siinä tapauksessa on suoritettava koko joukko muodollisuuksia. Kenen kanssa joudun tekemisiin — Herringsinkö?»

Irene nyökäytti päätään.

»Mitä tälle talolle tullaan tekemään?»

»Mitä Jon haluaa.»

»Tämä talo», sanoi Soames äkisti. »Minulla oli toiveita, kun aloitin sitä. Jos he tulevat asumaan siinä — heidän lapsensa! Sanotaan että on jokin sellainen kuin Nemesis. Uskotko sinä siihen?»

»Uskon.»

»Oh! Todellako!»

Hän oli tullut ikkunan luota ja seisoi aivan Irenen vieressä, joka suuren pianon nurkkauksessa oli kuin saarrettuna.

»Minä en luultavasti tule näkemään sinua enää», sanoi hän hitaasti. »Etkö tahdo puristaa kättäni» — hänen huulensa värisivät — »ja antaa menneisyyden kuolla.» Hän ojensi kätensä. Irenen kasvot kävivät kalpeammiksi, hänen silmänsä yhä tummenivat ja katsoivat liikkumattomina Soamesin silmiin, hänen kätensä olivat ristissä hänen edessään. Soames kuuli ääntä ja kääntyi. Tuo poika seisoi verhojen raossa. Hyvin kummalliselta hän näytti, tuskin hänet tunsi samaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt Cork Streetin taidesalongissa — hyvin kummalliselta, paljon vanhemmalta, kasvoissa ei ollut vähääkään nuoruutta — ne olivat kuluneet, jäykät, tukka oli pörröllään, silmät syvällä päässä. Soames teki ponnistuksen ja sanoi kohottaen ylähuultaan tavalla, joka ei ollut oikein hymyä eikä oikein ylenkatsetta:

»No, nuori mies! Olen täällä tyttäreni tähden. Te saatte ratkaista — nähtävästi — tuon asian. Äitinne jättää sen teidän käsiinne.»

Poika tuijotti yhä äitinsä kasvoihin eikä vastannut.

»Tyttäreni tähden olen pakottanut itseni tulemaan», sanoi Soames. »Mitä saan sanoa hänelle, kun tulen takaisin?»

Yhä katsoen äitiinsä poika sanoi hiljaa:

»Sanokaa Fleurille, olkaa hyvä, että siitä ei ole hyötyä, minun täytyy tehdä niinkuin isäni toivoi ennen kuolemaansa.»

»Jon!»

»Niin se on, äiti.»

Eräänlaisen hämmästyksen vallassa Soames katsoi toisesta toiseen, otti sitten sateenvarjon, jonka hän oli pannut tuolille, ja kulki verhoja kohti. Poika väistyi päästäen hänet menemään. Soames poistui verhojen raosta ja kuuli rengasten äänen, kun verhot sulkeutuivat hänen jälkeensä. Tuo ääni vapautti jotakin hänen rinnassaan.