5. PUHTAASTI FORSYTELAISIA ASIOITA

Soames, joka tuli Cityyn aikoen päivän päätyttyä käydä Green Streetillä hakemassa Fleurin kotiin, oli mietteitten vallassa. Ollen vain nimellinen osakas hän nyttemmin harvoin kävi Cityssä, mutta hänellä oli vielä huoneensa Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimistossa ja yksi kokonainen ja puolikas kirjanpitäjää hoitamassa puhtaasti Forsytelaisia asioita. Ne olivat vähän liikkuvaisella kannalla juuri nyt — suotuisa hetki taloomaisuuden rahaksimuuttoa varten. Ja Soames vähän keventeli isänsä ja Roger sedän, jossakin määrin myös Nicholas sedän kiinteimistöjä. Hänen ovela ja asiallinen kunniallisuutensa kaikissa raha-asioissa oli tehnyt hänestä eräänlaisen yksinvaltiaan näissä luottamustoimissa. Jos Soames ajatteli, että niin tai näin oli tehtävä, oli paras säästää ajattelemisen vaiva itseltään. Hän takasi eräänlaisen vastuuttomuuden lukuisille kolmannen ja neljännen polven Forsyteille. Muut omaisuuden holhoojat, niinkuin serkut Roger ja Nicholas, serkkujen miehet Tweetyman ja Spender ja hänen sisarensa Cicelyn mies, kaikki luottivat häneen, hän kirjoitti nimensä ensin, ja mihin hän oli kirjoittanut nimensä, siihen kirjoittivat muutkin eikä kukaan tullut siitä penniäkään köyhemmäksi. Nyt juuri he olivat tulleet aika monta penniä rikkaammiksi, ja Soamesille häämöitti jo eräitten holhoustoimien päättyminen, lukuunottamatta tulojen jakelua obligatsioneista, jotka olivat niin kultareunaisia kuin tähän aikaan oli mahdollista.

Kulkiessaan Cityn kuumeisemmista osista Lontoon tyvenempiin suvantopaikkoihin hän mietti. Raha oli erinomaisen lujassa ja moraali erinomaisen löyhässä! Sota oli sen tehnyt. Pankit eivät lainanneet, ihmiset rikkoivat sopimuksia kaikkialla. Ilmassa oli tunne ja kasvoilla ilme, joista hän ei pitänyt. Koko maa näytti olevan keinottelun ja vararikkojen lumoissa. Oli tyydyttävää ajatella, ettei hänellä itsellään eikä hänen holhottavillaan ollut ainoatakaan sijoitusta, jota olisi voinut horjuttaa millään vähemmän mielettömällä kuin yleisellä velkojen anteeksiannolla tai pääomain takavarikoinnilla. jos Soames johonkin uskoi, uskoi hän siihen, mitä hän sanoi »Englannin terveeksi järjeksi» tai kykyyn omistaa, jollei jollakin tavalla, niin toisella. Hän saattoi kyllä — niinkuin hänen isänsä James ennen häntä — sanoa, että hän ei tietänyt mitä kaikesta oli tuleva, mutta sydämessään hän ei uskonut, että oli tulossa mitään sen kummempaa. Ei ainakaan, jos se hänestä riippuisi — ja hän oli loppujen lopulta aivan tavallinen englantilainen, joka hiljaisen sitkeästi piti kiinni siitä, mitä hänellä oli ja tiesi, ettei koskaan todella luopuisi omastaan, jollei saisi tilalle jotakin enemmän tai vähemmän samanarvoista. Hänen sielunsa oli aineellisten asiain suhteen oleellisesti tasapainossa, ja hänen selitystään maan tilanteesta oli vaikea kumota maailmassa, jonka ihmisolennot muodostivat. Otettakoon esimerkiksi hänen oma tapauksensa! Hän oli hyvässä asemassa. Tekikö hän sillä vääryyttä kenellekään? Hän ei syönyt kymmentä ateriaa päivässä, hän ei syönyt enempää, tuskin niinkään paljon kuin köyhä mies. Hän ei tuhlannut rahaa paheisiin, ei hengittänyt enemmän ilmaa eikä kuluttanut sanottavasti enemmän vettä kuin konetyömies tai kantaja. Tosin hänellä oli kauniita tavaroita ympärillään, mutta niiden valmistus oli hankkinut ihmisille työtä, ja jonkun piti käyttää niitä. Hän osti tauluja, mutta taidetta täytyi kannattaa. Hän oli itse asiassa satunnainen kanava, jota myöten raha virtasi antaen työtä. Mitä vastustettavaa siinä oli? Hänen hallussaan raha virtasi nopeammin ja hyödyllisemmin kuin valtion ja hidasliikkeisen, rahaanielevän virkamiehistön omana. Ja mitä siihen tulee, minkä hän joka vuosi pani säästöön, oli se liikkeessä aivan yhtä paljon kuin se, mitä hän ei säästänyt, se kun meni vesijohto-osakkeisiin tai kunnallisiin obligatsioneihin tai johonkin muuhun terveeseen ja hyödylliseen. Valtio ei maksanut hänelle mitään palkkaa siitä, että hän hoiti omiaan ja toisten ihmisten varoja — hän teki tämän kaiken ilmaiseksi. Siinä piili tärkein väite sosialisointia vastaan — yksityisomaisuuden haltijoille ei maksettu, ja heillä oli kuitenkin täysi syy jouduttaa rahankiertoa. Sosialisointi kääntäisi aivan päinvastoin. Hänestä tuntui, että hänellä oli vahva asema maassa, joka kärsi virkavaltaisuudesta.

Saapuessaan tähän täydellisen rauhan suvantoon häntä erikoisesti harmitti ajatus, että joukko tunnottomia trusteja ja yhtymiä oli vallannut kaikenlaisten tavarain markkinat ja pitänyt hintoja keinotekoisen korkealla. Tuollaiset yksilöllisen systeemin väärinkäyttäjät olivat rosvoja, joista kaikki paha oli lähtöisin, ja oli jossakin määrin tyydyttävää nähdä heidän vihdoinkin joutuneen pelon valtaan, että kaikki romahtaisi alas ja he itse putoaisivat mukana.

Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimiston hallussa oli pohjakerros ja ensimmäinen kerros oikeanpuolisesta talosta, ja noustessaan huoneeseensa Soames ajatteli: »Olisi jo aika maalauttaa talo.»

Hänen vanha kirjanpitäjänsä Gradman istui tavallisella paikallaan suuren, luvuttomilla lokeroilla varustetun kirjoituspöydän ääressä. Kirjanpitäjän puolikas seisoi hänen vieressään, kädessään erään välittäjän tiedonanto, koskeva Roger Forsytelle kuuluneen Bryanston Squaren talon myyntivoiton sijoitusta. Soames otti sen ja sanoi:

»Vancouverin kaupunkiobligatsioneja. Laskussa tänään!» Vanha Gradman vastasi hänelle hieman narisevan nöyränä:

»Nii-in, mutta kaikki on laskussa, herra Soames.» Ja kirjanpitäjän puolikas poistui.

Soames kiinnitti paperin toisten samanlaisten joukkoon ja ripusti hattunsa naulaan. »Minä tahdon katsoa testamenttiani ja avioliittosopimustani, Gradman.»

Vanha Gradman kääntyi pyörivässä tuolissaan niin pitkälle kuin pääsi ja veti vasemmanpuoleisesta alalaatikosta kaksi asiakirjaa. Sitten hän suoristihe ja nosti harmaatukkaista päätään, hyvin punaisena kumartumisesta.

»Jäljennökset, herra.»

Soames otti ne. Hänen mieleensä tuli äkkiä, kuinka suuresti Gradman muistutti lihavaa täplikästä pihakoiraa, jota he olivat pitäneet kahleissa hänen maatalossaan, kunnes Fleur eräänä päivänä oli välttämättä tahtonut, että se päästettäisiin vapaaksi, ja se oli heti purrut keittäjää ja tullut ammutuksi. Jos Gradman päästettäisiin kahleistaan, purisiko hänkin keittäjää?

Hilliten mielikuvituksensa sopimatonta lentoa Soames avasi avioliittosopimuksensa. Hän ei ollut katsellut sitä kahdeksaantoista vuoteen, ei sitten kun oli tehnyt testamenttinsa uudestaan isänsä kuollessa ja Fleurin syntyessä. Hän tahtoi nähdä, olivatko sanat »aviosäädyn aikana» siinä. Olivat, olivat kyllä — hullunkurinen sanantapa, kun sitä oikein ajatteli. Viidentoista tuhannen punnan korko (maksettiin ilman tuloveron lyhennystä) niin kauan kuin Annette oli hänen vaimonsa ja myöhemmin leskeyden aikana »dum casta» — vanhanaikainen ja melko kärkevä lausemuoto, joka oli pantu mukaan Fleurin äidin käyttäytymisen turvaamiseksi. Testamentti takasi Annettelle tuhannen puntaa vuodessa samoilla ehdoilla. Hyvä oli! Hän antoi jäljennökset takaisin Gradmanille, joka otti ne katsomatta, pyöräytti tuoliaan, pani paperit takaisin laatikkoon ja jatkoi laskujaan.

»Gradman! Minä en pidä maan tilasta, on niin paljon ihmisiä, joilla ei ole tervettä järkeä. Minun täytyy keksiä keino, millä voin turvata Fleur neidin kaikkien mahdollisuuksien varalta.»

Gradman kirjoitti numeron »2» imupaperilleen.

»Nii-in», sanoi hän, »ajan henki on häijy.»

»Tavallinen kielto pääoman ennenaikaista käyttöä vastaan ei riitä.»

»Ei», sanoi Gradman.

»Ajatelkaa, jos nuo sosialistit pääsevät valtaan, tai pahemmat! Nuo päähänpistoihinsa juuttuneet ihmiset, ne ne ovat vaarallisia. Katsokaa Irlantia!

»Ah», sanoi Gradman.

»Jos siirtäisin omaisuuteni hänelle jo heti, pysyttäen käyttöoikeuden itselläni elinajakseni, eivät he voisi ottaa minulta muuta kuin korot, mikäli eivät muuta lakia.»

Gradman liikutti päätään ja hymyili.

»Ohoh», sanoi hän, »eivät ne toki sitä tee!»

»Minä en tiedä», mutisi Soames, »minä en luota heihin.»

»Siihen menee kaksi vuotta, herra, ennenkuin ollaan selvät pesän verotuksesta.»

Soames nirpisti nenäänsä. Kaksi vuotta! Hän oli vain kuusikymmentä viisi!

»Ei siitä ole kysymys. Laatikaa säädöskirja, jossa luovutan kaiken omaisuuteni neiti Fleurin lapsille yhtä suurina osina pidättäen käyttöoikeuden ensin itselleni ja sitten hänelle ilman ennakkolainaoikeutta, ja lisätkää sellainen kohta, että jos jotakin tapahtuu, mikä voisi horjuttaa hänen käyttöoikeuttaan, siirtyvät korot holhoojille käytettäviksi hänen hyväkseen heidän harkintansa mukaan.»

Gradman naurahti: »Aika tavatonta teidän iällänne, herra, tehän menetätte hallintaoikeuden.»

»Se on minun asiani», sanoi Soames terävästi.

Gradman kirjoitti paperipalalle: »Elinaikainen käyttöoikeus — ennakkolaina — horjuttaa käyttöoikeutta — harkinnan mukaan…» Sitten hän sanoi:

»Ketkä holhoojiksi? Onhan tässä nuori Kingson, hän on mukava ja vakiintunut nuori mies.»

»Niin, hän voi sopia yhdeksi. Minulla pitää olla kolme. Ei ole tällä hetkellä ketään Forsytea, jota voisin ajatella.»

»Eikö nuori herra Nicholas? Hän on lakimies. Olemmehan jättäneet hänelle kanteita.»

»Hän ei ole mikään ruudinkeksijä», sanoi Soames.

Hymy tihkui Gradmanin kasvoille, jotka olivat tulleet rasvaisiksi lukemattomista lampaankyljyksistä — kaiken päivää istuvan miehen hymy.

»Ettehän voi odottaa sitä hänen iällään, herra Soames.»

»Mitä? Kuinka vanha hän on? Neljäkymmentä?»

»Nii-in, vallan nuori mies.»

»No hyvä, pannaan hänet mukaan, mutta minä tarvitsen vielä jonkun, jolla on henkilökohtainen harrastus asiaan. En voi keksiä ketään.»

»Kuinka olisi herra Valerius nyt kun hän on tullut kotiin?»

»Val Dartie? Sellaisen isän poika!»

»No nii-in», mutisi Gradman, »onhan isä ollut kuolleena jo seitsemän vuotta — eihän hänen velkojaan enää tarvitse maksaa.»

»Ei», sanoi Soames, »minä en pidä siitä yhdistelmästä.» Hän nousi. Gradman sanoi äkkiä:

»Jos he panisivat toimeksi pääomain takavarikoinnin, pääsisivät he holhoojain kimppuun yhtä hyvin. Asia olisi aivan sama. Minä ajattelisin vielä asiaa, jos olisin teidän sijassanne.»

»Se on totta», sanoi Soames, »minä ajattelen. Mitä olette tehnyt Vere Streetin häätökäskylle?»

»En ole lähettänyt sitä vielä. Asianomainen on hyvin vanha. Hän ei tahtoisi muuttaa siinä iässä enää.»

»Minä en tiedä. Levottomuuden henki tarttuu jokaiseen.»

»Minä katson kuitenkin asioita laajemmin, herra. Tuo nainen on kahdeksankymmenen yhden.»

»Paras lähettää kuitenkin», sanoi Soames, »ja katsoa mitä hän tekee. Niin, ja herra Timothy? Onko kaikki valmiina siltä varalta, että —»

»Olen saanut valmiiksi luettelon hänen omaisuudestaan, taulut ja huonekalut arvioituina, niin että tiedämme mitä pidätyksiä voimme tehdä. Minun tulee kuitenkin ikävä, kun hän lähtee. Hyvänen aika! Siitä on pitkä aika, kun ensi kerran näin herra Timothyn!»

»Emme voi elää ikuisesti», sanoi Soames ottaen hattunsa.

»Ei», sanoi Gradman, »mutta ikävää se sittenkin on — viimeinen vanhasta perheestä! Rupeanko ajamaan tuota Old Crompton Streetin asiaa? Nuo posetiivit — ne ovat ilkeitä kapineita.»

»Ruvetkaa vain. Minun pitää mennä hakemaan Fleur neiti ja ehtiä neljän junaan. Hyvästi, Gradman.»

»Hyvästi, herra Soames. Toivon, että Fleur neiti —»

»Kyllä hän hyvin voi, mutta liehuu liikaa.»

»Nii-in», narisi Gradman, »hän on nuori.»

Soames lähti ulos ja mietti: »Vanha Gradman! Jos hän olisi nuorempi, panisin hänet holhoojaksi. Ei ole ketään, jonka todella voisin uskoa välittävän asiasta.»

Jättäessään taakseen tuon suvantopaikan sapekkaan ja matemaattisen täsmällisyyden, takaperoisen rauhan, hän ajatteli äkkiä: »Aviosäädyn aikana! Miksi ei voida kieltää oleskelulupaa tuollaisilta miehiltä kuin Profond sen sijaan, että se kielletään monilta työtätekeviltä saksalaisilta?» Ja hän hämmästyi sen vastenmielisyyden syvyyttä, joka voi herättää noin epäisänmaallisen ajatuksen. Mutta siinä sitä oltiin! Ihminen ei saanut hetkeäkään nauttia täydellistä rauhaa. Oli aina jotakin kaiken muun takana! Ja hän kulki kohti Green Streetiä.

Kaksi tuntia myöhemmin Thomas Gradmanin kellon mukaan kellon omistaja liikahti pyörivässä tuolissaan, sulki kirjoituspöytänsä viimeisen laatikon, pani liivintaskuun avainkimpun, joka oli niin suuri, että se aiheutti kuin kasvannaisen hänen maksansa kohdalla, harjasi vanhan silinterinsä takin hihalla, otti sateenvarjonsa ja lähti pois. Lyhyenä, paksuna, vanha lievetakki tiukkaan napitettuna hän kulki Covent Gardenin toria kohti. Hän ei koskaan laiminlyönyt tätä päivittäistä kävelyä ennenkuin lähti maanalaisella junalla Highgatea kohti, ja harvoin hän tällä matkalla jätti tekemättä jonkin harkitun vihannes- tai hedelmäostoksen. Sukupolvia saattoi syntyä, hatut vaihtuivat, sotia käytiin, Forsytet vanhentuivat, mutta Thomas Gradman suoritti jokapäiväisen kävelynsä ja osti jokapäiväiset vihanneksensa. Ajat eivät olleet niinkuin ennen, hänen poikansa oli menettänyt jalkansa, eikä hänelle enää koskaan annettu noita pieniä sieviä palmikoituja koreja, joissa sai kantaa ostoksensa, ja nuo maanalaiset olivat mukavia kylläkin — mutta hän ei saanut valittaa, hänellä oli hyvä terveys ikäänsä nähden, ja oltuaan viisikymmentäneljä vuotta lakimiehenä hän ansaitsi keskimäärin kahdeksansataa vuodessa. Viime aikoina oli ollut vähän ikävyyksiä, sillä hänen toimensa koskivat etupäässä tallettajain korkoasioita, ja kaikkien näitten forsytelaisessa omaisuudessa tehtävien siirtojen ohella alkoi näyttää siltä kuin hänelle olisi tulossa vähän tiukempaa, ja elinkustannukset olivat kuitenkin niin korkeat, mutta ei kannattanut murehtia — »hyvä Jumala loi meidät kaikki» — niin oli hänellä tapana sanoa. Mutta talo-omaisuus Lontoossa — hän ei tietänyt, mitä herra Roger ja herra James sanoisivat, jos he näkisivät, että sitä myydään tällä tavoin — se näytti osoittavan uskon puutetta. Mutta herra Soames, hän murehti. Elämä ja syntymättömien elämä ja kaksikymmentä yksi vuotta kuoleman jälkeen — senhän pitemmälle ei voinut säätää, mutta herra Soames oli kuitenkin ihmeellisen terve — ja Fleur neiti oli kaunis pieni olento — oli totisesti, tietenkin hän menisi naimisiin, mutta tähän aikaan oli niin paljon lapsettomia ihmisiä — hän itse oli saanut ensimmäisen lapsensa kaksikymmentäkaksivuotiaana, ja herra Jolyon, joka Cambridge-aikanaan jo oli naimisissa, oli saanut lapsensa samana vuonna — hyvänen aika! Se oli jo vuonna 1869, kauan ennenkuin vanha Jolyon — tuo ovela rahamies — oli ottanut testamenttinsa Jamesin hallusta pois. — Hyvät ihmiset, niin. Ne olivat niitä aikoja, jolloin kiinteistöjä ostettiin oikealta ja vasemmalta ja jolloin ei ollut noita khakihattuja eikä hyökätty toistensa kimppuun päästäkseen eroon tavaroistaan, jolloin kurkut maksoivat kaksi penniä ja melonit — nuo vanhat hyvät melonit, joita katsellessa vesi tuli suuhun! Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän tuli, herra Jamesin toimistoon, ja herra James oli sanonut hänelle: »Te olette poikanen vielä, Gradman, mutta pitäkää varanne, niin saatte viisisataa vuodessa ennenkuin lopetatte.» Ja hän oli pitänyt varansa ja palvellut Jumalaa ja palvellut Forsyteja ja ollut kasviravinnolla iltaisin. Ja ostaen John Bullin — eipä siltä, että hän olisi hyväksynyt tuota lehteä, se oli niin kummallinen — hän astui maanalaiseen hissiin ruskeapaperiin kääritty paketti kädessään ja laskeutui maan uumeniin.