10. KOLMIKKO

Noiden kolmanteen, ettemme sanoisi neljänteen sukupolveen kuuluvan neljän Forsyten kesken Wansdonin harjuseudulla oli yhdeksäksi päiväksi pitkittynyt viikonloppu jännittänyt sitkeyden risteileviä lankoja melkein katkeamispisteeseen saakka. Koskaan ei Fleur ollut ollut niin »fine», Holly niin valpas, Val niin täynnänsä tallisalaisuuksia, Jon niin vaitelias ja levoton. Se maanviljelys, minkä hän tällä viikolla oppi, olisi mahtunut kynäveitsen terälle. Jon, jonka luonne oli kauttaaltaan vehkeilyjenvastainen ja jonka ihailu Fleuriä kohtaan melkein sai hänet ajattelemaan, että kaikki syyt salata tuota ihailua olivat paljasta »roskaa», joutui kuohuksiin ja kiusaantui, mutta totteli saaden korvausta niinä harvoina hetkinä, jolloin he olivat kahden. Torstaina, heidän seisoessaan salin ikkunakomerossa päivällistä varten pukeutuneina Fleur sanoi:

»Jon, minä lähden kotiin sunnuntaina 3.40 Paddingtonista. Jos sinä lähdet kotiin lauantaina, voisit tulla sunnuntaina minua vastaan ja ehtiä tänne takaisin viimeisellä junalla. Sinähän aioit käydä kotona joka tapauksessa, eikö niin?»

Jon nyökäytti päätään.

»Mitä tahansa, kunhan vain saan olla sinun kanssani», sanoi hän. »Mutta miksi minun pitää olla olevinani —»

Fleur pani pikkusormensa hänen käteensä.

»Sinulla ei ole vaistoa, Jon, sinun pitää jättää asiat minun haltuuni. Tuo juttu omaistemme välillä on vakava. Meidän yksinkertaisesti täytyy olla salaperäisiä, jos tahdomme olla yhdessä.» Ovi aukeni, ja hän lisäsi ääneen. »Sinä olet hölmö, Jon.»

Jokin kapinoi Jonissa, hän ei voinut sietää näitä verukkeita, kun kyseessä oli niin luonnollinen, niin valtava ja niin suloinen tunne.

Perjantai-iltana yhdentoista aikaan Jon oli pakannut matkalaukkunsa ja nojautui ikkunastaan puoleksi onnettomana, puoleksi vaipuneena unelmiin Paddingtonin asemasta, kun hän kuuli heikon äänen, ikäänkuin hänen ovelleen olisi koputettu kynnenpäällä. Hän hyökkäsi pystyyn ja kuunteli. Taaskin kuului tuo ääni. Se oli kynnenpää. Hän avasi oven. Oi! Mikä ihastuttava olento tuli sisään!

»Minä tahdoin näyttää sinulle naamiaispukuni», sanoi olento ja asettui asentoon hänen vuoteensa jalkopäähän.

Jon veti syvään henkeään ja nojautui ovea vastaan. Tuolla olennolla oli päähine valkeata musliinia, valkea röyhelö paljaan kaulan ympärillä ja viininpunainen puku, joka hentojen vyötäisten alapuolella levisi täyteen runsauteensa. Olento piti toista kättään lanteilla ja toista kättään suorakulmaisesti kohotettuna koskettaen päätään viuhkalla.

»Tämän pitäisi olla rypälekori», kuiskasi se, »mutta minulla ei ole sellaista täällä. Tämä on Goya-pukuni. Ja tämä on tytön asento taulussa. Pidätkö siitä?»

»Se on unelma.»

Olento otti tanssiaskeleita. »Koske siihen, niin näet.»

Jon polvistui ja tarttui kunnioittavasti hameen liepeeseen.

»Rypäleen väri», kuului kuiskaus, »rypäleitä kaikki — La Vendimia — viininkorjuu.»

Jonin sormet tuskin koskettivat vyötäisiin kahden puolen. Hän katsahti ylös ihailevin silmin.

»Oi, Jon», kuiskasi olento, kumartui, suuteli hänen otsaansa, otti taas tanssiaskeleita, liukui pois ja katosi.

Jon jäi polvilleen, pää vaipuneena vuoteen laitaa vastaan. Kuinka kauan hän viipyi siinä, sitä hän ei tietänyt. Koputtavan kynnen pieni ääni, jalkojen kapse, hameitten kahina — kuin unessa — jatkui hänessä vielä, ja hänen suljettujen silmäinsä edessä tuo hahmo seisoi vielä ja hymyili ja kuiskasi, ja ilmassa tuntui heikkoa narsissin tuoksua. Ja hänen otsallaan, jota oli suudeltu, oli pieni viileä kohta kulmain välissä, ikäänkuin kukan jälki. Rakkaus täytti hänen sielunsa, pojan rakkaus tyttöön, tuo rakkaus, joka tietää niin vähän, toivoo niin paljon, ei mistään hinnasta tahtoisi puhaltaa pois hienoimpia höytyviä ja josta ajan pitkään täytyy tulla tuoksuva muisto — polttava intohimo — untelo elämänkumppanuus — tai joskus harvoin runsas ja suloinen viininkorjuu, rypäleissään auringonlaskun värit.

Kyllin paljon on sanottu Jon Forsytesta tässä ja toisessa paikassa, jotta kävisi selväksi, kuinka pitkä matka oli hänestä hänen isoisänsä isoisään, ensimmäiseen Jolyoniin, joka asui Dorsetissa meren rannalla. Jon oli herkkä kuin tyttö, herkempi kuin yhdeksän kymmenestä nykyajan tytöstä, mielikuvitusrikas kuin kuka tahansa hänen sisarpuolensa Junen »siipirikko»-maalareista, kiintyvä niinkuin hänen isänsä ja äitinsä pojan luonnostaan pitikin olla. Ja kuitenkin oli hänen sisemmissä kudoksissaan vielä jotakin hänen perheensä vanhasta perustajasta, salaista sielun sitkeyttä, tunteittensa näyttämisen pelkoa, päätöstä olla hiiskumatta mitään, jos hänet oli voitettu. Herkät, mielikuvitusrikkaat, helläsydämiset pojat kärsivät kouluaikanaan, mutta Jon oli vaistomaisesti pitänyt luontonsa salassa ja ollut vain kohtalaisen onneton. Vain äitinsä seurassa oli hän tähän mennessä ollut täysin vilpitön ja luonnollinen, ja kun hän sinä lauantaina tuli kotiin Robin Hilliin, oli hänen sydämensä raskas, sillä Fleur oli sanonut, että hän ei saisi olla vilpitön eikä luonnollinen äidilleen, jolta hän ei ollut vielä koskaan salannut mitään, ei saisi edes kertoa, että he olivat kohdanneet toisensa taas, jollei hän huomannut, että äiti jo tiesi. Niin sietämättömältä tämä hänestä tuntui, että hän oli hyvin vähällä sähköttää jonkin tekosyyn ja jäädä Lontooseen. Ja ensimmäinen kysymys, minkä äiti teki hänelle, oli:

»Sinä siis olet tavannut siellä tuon pikku ystävämme konditoriasta, Jon. Minkälainen hän on lähempää katsoen?»

Huojentuneena ja kovin punastuen Jon vastasi:

»Oi, kauhean hauska, äiti.»

Äidin käsivarsi pusersi häntä.

Jon ei ollut koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin tuona hetkenä, joka näytti tekevän tyhjäksi Fleurin pelon ja vapauttavan hänen sielunsa. Hän kääntyi katsomaan äitiään, mutta jokin tämän hymyilevissä kasvoissa — jokin, jonka ehkä vain hän kykeni näkemään — pysähdytti sanat, jotka olivat pulppuamassa hänen sielustaan. Sopiko pelko hymyyn? jos niin oli, oli pelkoa hänen kasvoillaan. Ja Jonin huulilta ryöppysi aivan toisia sanoja, maanviljelyksestä, Hollysta ja harjumaisemista. Hän puhui nopeasti ja odotti äidin palaavan Fleuriin. Mutta äiti ei palannut. Eikä isäkään maininnut häntä, vaikka tietysti hänenkin piti tietää. Mikä kieltäymys, mikä todellisuuden surma olikaan tuo vaikeneminen Fleuristä — kun Jon oli niin tulvillaan häntä, kun äiti oli niin tulvillaan Jonia ja isä niin tulvillaan äitiä! Ja niin vietti kolmikko sen lauantai-illan.

Päivällisen jälkeen äiti soitti, hän tuntui soittavan kaikki Jonin mielikappaleet, ja poika istui kädet toisen polven ympärillä, tukka pystyssä siitä paikasta, mistä hän oli tunkenut sormensa sen läpi. Hän katseli soittavaan äitiinsä, mutta hän näki Fleurin — Fleurin — kuutamoisessa hedelmätarhassa, Fleurin aurinkoisella liitukaivoksella, Fleurin tuossa naamiaispuvussa, Fleurin, joka liehui, kuiski ja kumartui suutelemaan hänen otsaansa. Kerran kuunnellessaan hän unohti itsensä ja vilkaisi isään, joka istui toisessa nojatuolissa. Miksi isä oli tuon näköinen? Ilme hänen kasvoillaan oli niin surullinen ja yllättävä. Se herätti Jonissa eräänlaisia tunnonvaivoja, niin että hän nousi ja meni istumaan isän tuolin käsinojalle. Siitä hän ei saattanut nähdä isän kasvoja, ja taaskin hän näki Fleurin — äitinsä käsissä, jotka liukuivat koskettimilla hentoina ja valkeina, hänen profiilissaan ja hänen tukassaan, joka oli kuin puuteroitu, ja pitkän huoneen perällä olevassa avoimessa ikkunassa, jonka takana toukokuun yö vaelsi.

Kun hän meni makuulle, tuli äiti hänen huoneeseensa. Äiti seisoi ikkunan ääressä ja sanoi:

»Nuo kypressit, jotka isoisäsi istutti, ovat menestyneet ihmeellisesti. Minusta ne aina ovat niin kauniit, kun kuu laskee. Soisin, että olisit tuntenut isoisäsi, Jon.»

»Olitko naimisissa isän kanssa hänen elinaikanaan?» kysyi Jon äkkiä.

»En, kultaseni, hän kuoli jo 92 — hyvin vanhana — kahdeksankymmenen viiden, luullakseni.»

»Muistuttaako isä häntä?»

»Kyllä vähän, mutta isä on monisäikeisempi eikä aivan yhtä luja.»

»Minä tiedän, olen nähnyt sen isoisän kuvasta. Kuka on maalannut sen?»

»Eräs Junen 'siipirikko'. Mutta se on oikein hyvä.»

Jon pisti kätensä äidin käsivarren alle. »Kerro minulle perheriidasta, äiti.»

Hän tunsi äidin käsivarren värisevän. »En, kultaseni, sen saa isä joskus tehdä, jos hän katsoo sen tarpeelliseksi.»

»Sitten se oli vakavaa», sanoi Jon, ja hänen henkeään salpasi hieman.

»Oli.» Ja tuli hiljaisuus, jonka aikana kumpikaan ei tietänyt, kumpi värisi enemmän, käsivarsi vai käsi sen alla.

»Muutamien ihmisten mielestä», sanoi Irene, »kuunsirppi selällään tietää pahaa, minun silmissäni se on aina kaunis. Katso noitten kypressien varjoja! Jon, isä sanoo, että me voimme lähteä Italiaan kahdeksi kuukaudeksi, sinä ja minä. Tahtoisitko?»

Jon veti kätensä hänen käsivartensa alta hänen tunteensa olivat niin kiihkeät ja sekavat. Italia äidin seurassa! Kaksi viikkoa sitten se olisi ollut täydellisyys, nyt se tuntui pettymykseltä. Hän vaistosi, että tällä äkillisellä ehdotuksella oli jotakin tekemistä Fleurin kanssa. Hän sammalsi:

»Oi, kyllä, minä vain — minä en tiedä. Pitäisikö minun — nyt kun olen juuri alkanut? Minä tahtoisin ajatella asiaa ensin.»

Äidin ääni vastasi viileänä ja ystävällisenä:

»Hyvä on, kultaseni, ajattele asiaa. Mutta mieluummin nyt kuin sitten kun tosissasi olet aloittanut maanviljelyksen. Italiaan sinun kanssasi —! Se olisi hauskaa!»

Jon pani käsivartensa hänen vartalolleen, joka vielä oli hoikka ja kiinteä kuin tytön.

»Luuletko, että sinä voit jättää isän?» sanoi hän heikosti tuntien itsensä hyvin halpamaiseksi.

»Isä ehdotti tätä, hänen mielestään sinun pitää nähdä ainakin Italia ennenkuin päätät ryhtyä mihinkään.»

Halpamaisuuden tunne katosi Jonista, sillä hän tiesi — niin, hän tiesi, että isä ja äiti eivät puhuneet sen vilpittömämmin kuin hän itsekään. He tahtoivat erottaa hänet Fleuristä. Hänen sydämensä kovettui. Ja äiti sanoi, ikäänkuin olisi seurannut asiain menoa:

»Hyvää yötä, kultaseni. Nuku hyvin ja ajattele asiaa. Mutta se olisi hauskaa!»

Hän syleili poikaa niin nopeasti, että tämä ei nähnyt hänen kasvojaan. Jon jäi seisomaan, mielessä aivan sama tunne kuin ennen tuhmana pikku poikana, jolloin hänen oli paha olla, koska hän ei voinut rakastaa ja koska hän omissa silmissään kuitenkin oli oikeassa.

Mutta Irene, seisottuaan hetken omassa huoneessaan, meni pukeutumishuoneen kautta miehensä huoneeseen.

»No?»

»Hän ajattelee asiaa, Jolyon.»

Kostuttaen huuliaan, joilla näkyi pieni, vääntynyt hymy, Jolyon sanoi hiljaa:

»Olisi parempi, että antaisit minun kertoa hänelle koko asian ja päättää sen siihen. Jonilla on sentään gentlemannin vaistot. Hänen täytyy vain ymmärtää —»

»Vain! Hän ei voi ymmärtää, se on mahdotonta.»

»Minä luulen, että minä olisin ymmärtänyt hänen ikäisenään.»

Irene tarttui hänen käteensä. »Sinä oletkin aina ollut enemmän realisti kuin Jon, etkä koskaan niin viaton.»

»Se on totta», sanoi Jolyon. »Kummallista, eikö olekin? Sinä ja minä kertoisimme tarinamme maailmalle ilman häpeän hiventäkään, mutta oma poikamme nujertaa meidät.»

»Me emme ole koskaan välittäneet siitä, hyväksyykö maailma meidät vai eikö.»

»Jon ei voisi olla hyväksymättä meitä!»

»Oi, kyllä, Jolyon. Hän on rakastunut, minä tunnen, että hän on rakastunut. Ja hän sanoisi: »Äitini on ollut kerran naimisissa ilman rakkautta! Kuinka hän saattoi! Se tulee hänestä tuntumaan rikokselta! Ja niin se olikin!»

Jolyon tarttui hänen käteensä ja sanoi vääntyneesti hymyillen:

»Ah, miksi ihmeessä meidän pitää syntyä nuorina? Jos syntyisimme vanhoina ja tulisimme nuoremmiksi vuosi vuodelta, ymmärtäisimme, kuinka kaikki tapahtuu ja heittäisimme pois kaiken kirotun suvaitsemattomuutemme. Mutta jos tiedät, että poika on todella rakastunut, ei hän tule unohtamaan, ei vaikka hän lähtisi Italiaan. Me olemme itsepintaista sukukuntaa, ja hän vaistoaa, miksi hänet lähetetään. Mikään muu ei voi todella parantaa häntä kuin se järkytys, että koko asia kerrotaan hänelle.»

»Anna minun kuitenkin koettaa.»

Jolyon seisoi hetkisen puhumatta. Kahdesta pahasta — pelätyn paljastuksen tuskasta ja siitä surusta, että menettäisi vaimonsa kahdeksi kuukaudeksi — hän toivoi salaisesti edellistä, mutta jos Irene halusi jälkimmäistä, täytyi hänen suostua. Loppujen lopulta se olisi harjoittelua sitä lähtöä varten, jolta ei enää ole paluuta. Ja hän sulki Irenen syliinsä, suuteli hänen silmiään ja sanoi?

»Niinkuin tahdot, rakkaani.»