4. GREEN STREETILLÄ

On epävarmaa, palautuiko Prosper Profondin vaarallisuuden maine hänen yritykseensä lahjoittaa Valille tuo Mayfly-varsa, Fleurin sanaan: »Hän on kuin Midianin sotajoukko, hän käy ympäri ja etsii kenen hän löytäisi», hänen järjettömään, Jack Cardiganille tekemäänsä kysymykseen: »Mitä hyödyttää pysyä kunnossa?» vai yksinkertaisemmin siihen tosiasiaan, että hän oli ulkomaalainen eli muukalainen, niinkuin nyt oli tapa sanoa. Varmaa oli, että Annette esiintyi erikoisen kauniina ja että Soames oli myynyt Monsieur Profondille Gauguininsä ja sitten repinyt pankkiosoituksen kappaleiksi, niin että asianomainen itse oli sanonut: »Minä en saanutkaan sitä pikku taulua, jonka ostin herra Forsydelta.»

Vaikka häneen suhtauduttiinkin epäluuloisesti, kävi hän edelleen Winifredin ikivihreässä pikku talossa Green Streetin varrella esiintyen hyväntahtoisen tyhmänä, mitä kukaan kuitenkaan ei erehtynyt luulemaan todelliseksi naivisuudeksi — se sana tuskin soveltui Monsieur Prosper Profondiin. Winifredin mielestä hän edelleen oli »huvittava», ja hän kirjoitti kirjelippusia, joissa sanottiin: »Tulkaa viettämään pikku 'hippa' kanssamme» — Winifredille oli kuin henkäys elämään pysyä noitten päivän sanantapojen tasalla.

Salaperäisyys, joka kaikkien silmissä ympäröi häntä, johtui siitä, että hän oli tehnyt, nähnyt, kuullut ja tuntenut kaiken eikä löytänyt siinä mitään — se oli luonnotonta. Englantilainen pettyneen tyyppi oli hyvinkin tuttu Winifredille, joka aina oli liikkunut muodikkaissa piireissä. Se antoi eräänlaisen hienostuksen leiman, joten siitä sentään sai irti jotakin. Mutta olla näkemättä mitään missään, ei asenteen vuoksi, vaan koska missään ei ollut mitään, se ei ollut englantilaista, ja mikä ei ollut englantilaista, sitä ei voinut olla salaa tuntematta vähän vaaralliseksi, joskaan ei suorastaan sopimattomaksi. Oli kuin itse sodanjälkeinen tunnelma — tumma, raskas, hymyilevä, välinpitämätön — olisi istunut Winifredin empiretuolissa, oli kuin tämä tunnelma olisi puhunut paksuin punaisin huulin pienen pirullisen parran yläpuolelta. Se oli, niinkuin Jack Cardigan sanoi — englantilaiselle luonteelle kokonaisuudessaan — »vähän liian paksu» — sillä jos mikään ei todella ollut jännityksen arvoista, voi toki aina turvautua urheiluun ja tehdä asiat jännittäviksi! Winifredkin, joka oli aina sydämestään Forsyte, tunsi, että tällaisesta pettymyksen tunnelmasta ei saanut irti mitään, joten oikeastaan sen ei olisi pitänyt viipyä talossa. Itse asiassa Monsieur teki tunnelman liian ilmeiseksi maassa, jossa tämäntapaiset totuudet aina säädyllisesti verhotaan.

Kun Fleur, joka kiireisesti oli palannut Robin Hillistä, tuli päivälliselle sinä iltana, seisoi »tunnelma» Winifredin pienen salongin ikkunan ääressä katsellen Green Streetille sen näköisenä kuin ei näkisi siellä mitään. Ja Fleur alkoi heti tuijottaa tulisijaan ikäänkuin näkisi tulen, jota siinä ei ollut.

Monsieur Profond tuli ikkunan äärestä pois. Hän oli täydessä iltapuvussa, valkea liivi yllä, valkea kukka napinlävessä

»Kas, neiti Forsyte», sanoi hän, »onpa kovin hauska tavata teitä. Voiko herra Forsyte hyvin? Minä sanoin tänään, että tahtoisin nähdä hänen kerran huvittelevan. Hän murehtii.»

»Niinkö luulette?» sanoi Fleur lyhyesti.

»Murehtii», toisti herra Profond säristäen r-äännettään.

Fleur pyörähti ympäri. »Sanonko teille», kysyi hän, »mikä tuottaisi hänelle huvia?» Mutta sanat »Kuulla teidän painuneen tiehenne», kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki ilmeen miehen kasvoilla. Kaikki Prosperin kauniit valkeat hampaat näkyivät.

»Minä kuulin klubissa tänään tuosta hänen vanhasta surustaan.»

Fleur avasi silmänsä. »Mitä tarkoitatte?»

Herra Profond liikutti sileätä päätään ikäänkuin tehdäkseen lausuntonsa arvon täysin mitättömäksi.

»Ennenkuin te synnyitte», sanoi hän, »tuo pikku juttu.»

Vaikka Fleur ymmärsikin, että hänen ajatuksensa oli taitavasti johdettu pois tuon miehen omasta osuudesta hänen isänsä murehtimiseen, hän ei voinut vastustaa hermostunutta uteliaisuuden puuskaa. »Kertokaa minulle mitä kuulitte.»

»Mitä», mutisi Monsieur Profond, »te kyllä tiedätte sen kaiken.»

»Luultavasti tiedän. Mutta minä tahtoisin tietää, että te ette ole kuullut asiaa aivan väärin.»

»Hänen ensimmäinen vaimonsa», mutisi Monsieur Profond.

Hilliten sanansa »Hän ei ole ollut naimisissa tätä ennen», Fleur kysyi: »Niin, mitä hänestä?»

»Herra George Forsyte kertoi minulle, että isänne ensimmäinen vaimo meni naimisiin hänen serkkunsa Jolyon Forsyten kanssa sittemmin. Se oli pikku hiukkaisen epämiellyttävää, minä ajattelisin. Minä näin heidän poikansa — kaunis poika!»

Fleur katsahti ylös. Monsieur Profond huojui hänen edessään raskaana ja pirullisena. Siinä — siinä siis syy! Tähänastisen elämänsä sankarillisimmalla ponnistuksella hän onnistui pysähdyttämään tuon huojuvan olennon. Hän ei osannut sanoa, oliko Profond huomannut. Ja juuri silloin Winifred tuli sisään.

»Ahaa, täällä te molemmat jo olette. Imogen ja minä olemme viettäneet erittäin hauskan iltapäivän lasten myyjäisissä.»

»Lasten?» sanoi Fleur koneellisesti.

»'Lasten avun'. Minä tein niin hyvän kaupan, kultaseni. Vanhaa armenialaista käsityötä — tehty ennen vedenpaisumusta. Minun täytyy kuulla teidän mielipiteenne siitä, Prosper.»

»Täti», kuiskasi Fleur äkkiä.

Tytön äänensävy sai Winifredin tulemaan hänen luokseen.

»Mikä on? Etkö voi hyvin?»

Herra Profond oli vetäytynyt ikkunan ääreen, mistä hän kerta kaikkiaan ei voinut kuulla.

»Täti, hän — hän kertoi minulle, että isä on ollut naimisissa aikaisemmin. Onko totta, että hän otti eron vaimostaan ja että tämä meni naimisiin Jon Forsyten isän kanssa?»

Koskaan elämässään ei neljän pienen Dartien äiti ollut joutunut vakavampaan pulaan. Veljentyttären kasvot olivat niin kalpeat, hänen silmänsä niin tummat, hänen äänensä niin kuiskaava ja jännittynyt.

»Isäsi ei tahtonut, että kuulisit siitä», sanoi hän niin arvokkaasti kuin tällä hetkellä oli mahdollista. »Tuollaista tapahtuu. Minä olen usein sanonut hänelle, että hänen pitäisi antaa sinun tietää.»

»Oh!» sanoi Fleur, ja siinä kaikki, mutta se sai Winifredin taputtamaan hänen olkapäätään — kiinteätä pientä olkapäätä, kaunista ja valkeata. Hän ei koskaan voinut olla katsein ja kosketuksin ilmaisematta ihailuaan veljentytärtä kohtaan, jonka tietysti piti mennä naimisiin — vaikka ei tuon pojan, Jonin kanssa.

»Me olemme unohtaneet tuon kaiken jo vuosia sitten», sanoi hän lohduttavasti. »Tule syömään päivällistä!»

»Ei täti. Minä en voi oikein hyvin. Saanko mennä yläkertaan?»

»Rakas tyttö», mutisi Winifred huolissaan »et kai aio ottaa tätä noin sydämellesi? Mitä, ethän ole vielä kunnialla edes astunut seuraelämään! Tuo poika on lapsi.»

»Mikä poika? Minulla on vain päänsärkyä. Mutta minä en voi sietää tuota miestä tänä iltana.»

»Hyvä, hyvä», sanoi Winifred, »mene sinä vain levolle. Minä lähetän sinulle lääkettä ja puhun kyllä Prosper Profondin kanssa. Mitä hänen tarvitsi lörpötellä? Vaikka minun täytyy sanoa, että minusta on paljon parempi, kun tiedät.»

Fleur hymyili. »Niin», sanoi hän ja pujahti pois huoneesta.

Hän meni yläkertaan pää pyörällä, kurkku kuivana, levoton, säikähtänyt tunne rinnassa. Koskaan elämässään tätä ennen hän ei ollut hetkeäkään pelännyt, ettei saisi sitä, mihin oli kiinnittänyt sydämensä. Tämän iltapäivän elämykset olivat olleet rikkaat ja kipeät, ja tämä hirvittävä tieto vielä niiden lisäksi oli todella tehnyt hänen päänsä kipeäksi. Eikä ihme, että isä oli kätkenyt tuon valokuvan niin hyvin hänen oman kuvansa taakse — hän tietysti häpesi, että oli pitänyt sen tallella! Mutta voiko hän vihata Jonin äitiä ja kuitenkin säilyttää hänen valokuvansa? Fleur painoi kätensä otsaansa koettaen nähdä selvästi. Oliko Jonille kerrottu — oliko hänen käyntinsä Robin Hillissä pakottanut heitä kertomaan Jonille? Kaikki riippui nyt siitä! Hän tiesi, että he kaikki tiesivät, paitsi — kenties — Jon!

Hän käveli edestakaisin purren huuliaan ja ajatellen toivottoman ankarasti. Jon rakasti äitiään. Jos hänelle oli kerrottu, mitä hän silloin tekisi? Fleur ei osannut sanoa. Mutta jos hänelle ei ollut kerrottu, eikö hän — Fleur — voisi saada Jonia omakseen — mennä naimisiin hänen kanssaan ennenkuin hän saisi tietää? Hän muistutteli käyntiään Robin Hillissä. Jonin äidin kasvot, jotka olivat niin passiiviset — hänen tummat silmänsä ja tukkansa, joka oli kuin puuteroitu, hänen pidättyväisyytensä, hänen hymyilynsä — saattoivat hänet ymmälle, niin myös Jonin isän kasvot — ystävälliset, painuneet, ironiset. Vaistomaisesti hän tunsi, että he varoisivat kertomasta Jonille, vielä nytkin, varoisivat pahoittamasta hänen mieltään — sillä tietysti hän olisi kauhean pahoillaan, jos tietäisi! Täti oli saatava olemaan kertomatta isälle, että hän tiesi. Niin kauan kun ei otaksuttu hänen eikä Jonin tietävän, oli vähän mahdollisuutta — vapaus peittää jälkensä ja saada se, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä. Mutta tämä yksinäisyys oli hänelle melkein ylivoimainen. Jokainen oli häntä vastaan — jokainen! Oli aivan niinkuin Jon oli sanonut — hän ja Fleur vain tahtoivat elää ja menneisyys oli heidän tiellään, menneisyys, johon heillä ei ollut mitään osuutta ja jota he eivät ymmärtäneet. Oi! Mikä häpeä! Ja äkkiä hän ajatteli Junea. Tahtoisiko June auttaa häntä? Sillä June oli jotenkuten tehnyt häneen sen vaikutuksen, että hän tulisi olemaan myötämielinen heidän rakkaudelleen eikä sietämään esteitä. Sitten hän vaistomaisesti ajatteli: »Minä en sittenkään anna mitään pois, en edes hänelle uskalla antaa! Minä aion saada Jonin, heidän kaikkien uhalla.»

Hänelle tuotiin lientä ja Winifredin parasta päänsärkypulveria. Hän nieli molemmat. Sitten Winifred itse ilmaantui. Fleur avasi tulen sanoen:

»Tiedätkö, täti, minä en tahtoisi, että ihmiset ajattelisivat minun olevan rakastuneen tuohon poikaan. Mitä, minähän olen tuskin nähnyt häntä!»

Winifred oli kokenut, mutta hän ei ollut »fine». Hän otti tiedon vastaan huomattavasti huojentuneena. Tietenkään ei tytön ollut hauska kuulla tuosta perheskandaalista, ja Winifred ryhtyi nyt esittämään asiaa hänelle mahdollisimman lievässä muodossa, mihin tehtävään hän oli suurenmoisesti omiaan, hänen kasvattajinaan kun oli ollut turvallinen äiti ja isä, jonka hermoja ei saanut järkyttää, ja hän kun oli monta vuotta ollut Montague Dartien vaimo. Winifredin kuvaus oli lieventämisen mestariteos. Fleurin isän ensimmäinen vaimo oli ollut hyvin mieletön. Mukana pelissä oli eräs nuori mies, joka joutui raitiovaunun alle, ja hän oli jättänyt Fleurin isän. Sitten, vuosia myöhemmin, kun kaikki olisi voinut muuttua hyväksi taas, hän oli antautunut suhteisiin heidän serkkunsa Jolyonin kanssa, ja Fleurin isän oli tietysti ollut pakko ottaa ero hänestä. Kukaan ei muistanut enää koko asiaa, paitsi juuri perhe. Ja ehkä oli kaikki kääntynyt parhaaksi, isällä oli nyt Fleur, ja Irenen ja Jolyonin sanottiin olleen täysin onnellisia, ja heidän poikansa oli kaunis poika. »Olihan sekin jonkinlaista voidetta haavaan, että Val sai Hollyn, tiedäthän.» Näin rauhoittavasti puhellen Winifred taputti veljentyttärensä olkapäätä ja ajatteli: »Hän on kaunis ja täyteläinen pieni olento!» ja palasi takaisin Prosper Profondin luo, joka tahdittomuudestaan huolimatta oli erittäin »huvittava» tänä iltana.

Muutamia minuutteja tädin lähdettyä Fleur oli sekä ruumiillisesti että henkisesti rauhoittavan lääkkeen vaikutuksen alaisena. Mutta sitten todellisuus palasi takaisin. Täti oli jättänyt pois kaiken mikä merkitsi jotakin — intohimoisten sydänten kaiken tunteen, vihan, rakkauden, leppymättömyyden. Fleur, joka tiesi niin vähän elämästä ja joka oli koskettanut vasta rakkauden lievettä, tajusi kuitenkin vaistomaisesti, että sanat ovat yhtä vähän suhteessa asioihin ja tunteisiin kuin raha leipään, jota sillä ostetaan. »Isä parka!» ajatteli hän. Minä poloinen! Jon raukka! Mutta minä en välitä, minä aion saada hänet!» Ikkunastaan pimentyneessä huoneessa hän näki »tuon miehen» lähtevän ovesta ulos ja vetelehtivän poispäin. Jos Profond ja äiti — kuinkahan se vaikuttaisi hänen omiin asioihinsa? Varmaan isä silloin liittyisi häneen vielä lujemmin ja lopulta suostuisi kaikkeen mitä hän tahtoi, tai helpommin mukautuisi sellaiseen, mitä Fleur teki hänen tietämättään.

Hän otti vähän multaa ikkunalla olevasta kukkalaatikosta ja heitti sen kaikin voimin tuon katoavan hahmon jälkeen. Se ei osunut, mutta yritys teki hänelle hyvää.

Ja Green Streetiltä tuli pieni ilmanhenki, paloöljyltä tuoksuva, ei miellyttävä.