9. KAIKKI HULLUSTI

Kotiin tullessaan Fleur havaitsi ilmakehän niin erikoiseksi, että se tunkeutui hänenkin yksityisen elämänsä hämmentyneeseen piiriin. Äiti oli pääsemättömästi sulkeutunut työhuoneeseen, isä murjotti viinitarhassa. Kumpainenkaan ei olisi viskannut sanaa koirallekaan. »Onko se minun tähteni?» ajatteli Fleur. »Vai Profondin tähden?» Äidilleen hän sanoi:

»Mikä isää vaivaa?»

Äiti vastasi kohauttamalla olkapäitään.

Isälleen:

»Mikä äitiä vaivaa?»

Isä vastasi:

»Vaivaa? Mikä häntä vaivaisi?» Ja isä katsoi häneen terävästi.

»Tiedätkö muuten», kuiskasi Fleur, »että Monsieur Profond on lähdössä 'pikku' matkalle Etelämerelle.»

Soames tutki oksaa, millä ei mitään rypäleitä kasvanut.

»Tämä viinitarha on erehdys», sanoi hän. »Nuori Mont kävi täällä. Hän kysyi minulta jotakin sinua koskevaa.»

»Oi! Mitä pidät hänestä, isä?»

»Hän — hän on eräänlainen tuote — niinkuin kaikki nämä nuoret ihmiset.»

»Mikä sinä olit hänen iällään, rakas?»

Soames hymyili vihaisesti.

»Me teimme työtä emmekä leikkineet — liehuneet ja ajaneet autoilla ja rakastelleet.»

»Etkö sinä koskaan rakastellut?»

Fleur ei tahtonut katsoa isään sanoessaan tämän, mutta näki hänet aivan hyvin. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punastuneet, hänen kulmakarvansa, joissa tumma vielä yhtyi harmaaseen, olivat vetäytyneet lähekkäin.

»Minulla ei ollut aikaa eikä halua hakkailuun.»

»Ehkä sinulla oli suuri intohimo.»

Soames katsoi häneen kiinteästi.

»Oli — jos tahdot tietää — ja paljon hyötyä minulla siitä oli.» Hän siirtyi kuumavesiputkien sivustaa pois. Fleur hiipi hiljaa hänen jäljessään.

»Kerro minulle siitä, isä!»

Soames kävi hyvin hiljaiseksi.

»Mitä tahtoisit tietää sellaisista asioista sinun iälläsi?»

»Elääkö hän?»

Soames nyökäytti päätään.

»Ja naimisissa?»

»On.»

»Se on Jon Forsyten äiti, eikö niin? Ja hän oli ensimmäinen vaimosi.»

Se oli sanottu intuitsionin väläyksessä. Varmasti isän vastustus johtui hänen kiihkeästä halustaan salata tuo ylpeytensä vanha haava tyttäreltään. Mutta Fleur säikähti. Nähdä noin vanhan ja tyvenen hätkähtävän kuin iskun saaneena, kuulla noin kipeää tuskan ääntä hänen puheessaan!

»Kuka kertoi sinulle? Jos tätisi —! Minä en voi sietää, että siitä asiasta puhutaan.»

»Mutta, kultaseni», sanoi Fleur pehmeästi, »siitähän on niin pitkä aika.»

»Pitkä aika tai ei, minä —»

Fleur seisoi hivellen hänen käsivarttaan.

»Minä olen koettanut unohtaa», sanoi Soames äkkiä, »minä en tahdo, että minua muistutetaan.» Ja sitten, ikäänkuin purkaen vanhaa ja salaista ärtymystä, hän lisäsi: »Näinä aikoina ihmiset eivät ymmärrä. Suuri intohimo, kyllä kai! Kukaan ei tiedä mikä se on.»

»Minä tiedän», sanoi Fleur melkein kuiskaten.

Soames, joka oli kääntänyt selkänsä hänelle, pyörähti ympäri.

»Mitä sinä puhut — sinunlaisesi lapsi!»

»Ehkä minä olen perinyt sen, isä.»

»Mitä?»

»Hänen poikaansa, ymmärräthän.»

Soames oli valkea kuin lakana ja Fleur tiesi olevansa samanlainen. He seisoivat tuijottaen toisiinsa höyryisessä kuumuudessa, joka tuoksui tympeältä mullalta, ruukkukasveilta ja viiniköynnökseltä, joka kasvoi nopeasti.

»Tämä on mieletöntä», sanoi Soames vihdoin, kuivin huulin.

Tuskin liikuttaen omia huuliaan Fleur mumisi:

»Älä ole vihainen, isä. Minä en voi sille mitään.»

Mutta hän saattoi nähdä, ettei isä ollut vihainen, pahoillaan vain, syvästi pahoillaan.

»Minä luulin, että tuo hulluus oli jo unohtunut», änkytti hän.

»Oi, ei! Se on kymmenen kertaa pahempaa.»

Soames potkaisi kuumavesitorvea. Tuo avuton liike järkytti Fleuriä, joka ei koskaan ollut pelännyt isäänsä, ei koskaan.

»Voi rakkaani», sanoi Fleur. »Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy, tiedäthän.»

»Täytyy!» toisti Soames. »Sinä et tiedä, mitä puhut. Onko pojalle kerrottu?»

Veri syöksyi Fleurin poskiin.

»Ei vielä.»

Soames oli kääntynyt hänestä taaskin ja toinen olkapää vähän kohollaan tuijotti kiinteästi torvien yhtymäkohtaan.

»Tämä on kovin epämiellyttävää minulle», hän sanoi äkisti.

»Mikään ei voisi olla sen epämiellyttävämpää. Tuon miehen poika! Se on — se on — luonnonvastaista!»

Fleur pani melkein huomaamattaan merkille, että isä ei sanonut »tuon naisen poika», ja taaskin hänen intuitsionsa alkoi toimia.

Viipyikö tuon suuren intohimon haamu vielä jossakin hänen sydämensä nurkassa?

Hän pani kätensä isän käsivarren alle.

»Jonin isä on ihan sairas ja vanha, minä näin hänet.»

»Sinä —?»

»Niin, minä kävin siellä Jonin kanssa, näin heidät molemmat.»

»No, ja mitä he sanoivat sinulle?»

»Ei mitään. He olivat hyvin kohteliaita.»

»Sen he kyllä osaavat.» Hän palasi katselemaan putkien yhtymäkohtaa ja sanoi sitten äkisti:

»Minun täytyy ajatella tätä kaikkea — puhun sinulle taas illalla.»

Fleur tiesi, että keskustelu tältä hetkeltä oli päättynyt ja hiipi pois jättäen isän vieläkin katselemaan torvien yhtymäpaikkaa. Hän lähti kävelemään hedelmätarhaan, vadelma- ja viinimarjapensaitten keskelle, ilman pienintäkään halua poimia ja syödä. Kaksi kuukautta sitten — hänen sydämensä oli kevyt! Niin, vielä kaksi päivää sitten, ennenkuin Prosper Profond kertoi. Nyt hän tunsi joutuneensa verkkoon — keskelle intohimoja, vaatimuksia, sortoa ja kapinaa, rakkauden ja vihan siteitä. Kuinka selviytyä — kuinka kääntää ja taivuttaa asiat oman tahtonsa mukaan ja saada sydämen halu toteutetuksi? Ja äkkiä, korkean puksipuuaidan kulmauksessa, hän törmäsi suoraan äitiinsä, joka käveli nopeasti, avoin kirje kädessään. Hänen rintansa kohoili, silmänsä olivat avautuneet suuriksi, poskensa hehkuivat. Fleur ajatteli paikalla: »Huvilaiva! Äiti parka!»

Annette loi häneen avaran, säikähtyneen katseen ja sanoi:

»J'ai la migraine.»

»Olen kauhean pahoillani, äiti.»

»Kyllä kai, sinä ja isäsi — pahoillanne!»

»Mutta, äiti, minä olen. Minä tiedän, miltä se tuntuu.»

Annetten hämmästyneet silmät kävivät vielä suuremmiksi, kunnes valkuaiset näkyivät silmäterän yläpuolella. »Viaton raukka», sanoi hän.

Että äiti, tuo hillitty ja järkevä äiti, olisi tuon näköinen ja puhuisi tuolla tavoin! Sehän oli peloittavaa! Isä, äiti, hän itse! Ja vain kaksi kuukautta sitten heillä oli näyttänyt olevan kaikki, mitä he tässä maailmassa tarvitsivat.

Annette rutisti kirjeen käsissään. Fleur tiesi, että tuo näky hänen piti jättää huomaamatta.

»Voinko auttaa päänsärkyäsi jotenkin, äiti?»

Annette pudisti päätään ja käveli pois huojuttaen lanteitaan.

»Sehän on julmaa», ajatteli Fleur, »ja minä olin iloinen! Tuo mies! Mitävarten miehet tulevat saalistamaan ja pilaavat kaiken! Hän luultavasti on kyllästynyt äitiin. Mitä syytä hänellä oli kyllästyä minun äitiini? Mitä syytä!» Ja tuo ajatus, joka oli niin luonnollinen ja niin erikoinen, houkutteli häneltä tukahtuneen pikku naurun.

Hänen olisi tietysti pitänyt olla mielissään, mutta mitä syytä oli siihen? Isä ei tosissaan välittänyt! Äiti ehkä välitti? Hän tuli hedelmätarhaan ja istahti kirsikkapuun alle. Tuulen leyhkä huokaili korkeammissa oksissa, vihreän läpi nähtynä oli taivas hyvin sininen ja pilvet hyvin valkeat — nuo raskaat, valkeat pilvet, jotka melkein aina kuuluvat jokimaisemaan. Mehiläiset hyrisivät hiljaa tuulensuojassa, ja mehevälle ruoholle lankesi syvä varjo hedelmäpuista, jotka hänen isänsä oli istuttanut kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Linnut olivat melkein vaiti, käet lakanneet kukkumasta, mutta metsäkyyhkyset kuhertelivat. Keskikesän hengitys ja hyminä ja kuherrus ei pitkäksi aikaa kyennyt tyynnyttämään hänen kiihoittuneita hermojaan. Kyykistyneenä polvilleen hän alkoi laatia suunnitelmia. Hänen täytyi saada isä puolelleen. Mitä isä muusta välittäisi niin kauan kuin hän, Fleur, vain on onnellinen? Hän ei ollut elänyt lähes yhdeksäätoista vuotta saamatta tietoonsa, että hänen tulevaisuutensa oli ainoa, mistä isä todella välitti. Hänen oli siis vain saatava isä uskomaan, että hänen tulevaisuutensa ei voinut olla onnellinen ilman Jonia. Isä luuli sitä mielettömäksi oikuksi. Kuinka vanhat ihmiset olivatkaan hupsuja, kun luulivat voivansa ymmärtää, miltä nuorista tuntuu! Eikö isä ollut tunnustanut, että hänelläkin — nuorena — oli ollut suuri intohimo? Hänen pitäisi ymmärtää! »Hän kasaa rikkauksiaan minulle», ajatteli Fleur, »mutta mitä hyötyä niistä on, jos en ole onnellinen?» Raha ja kaikki mitä sillä voi ostaa ei tuo onnea. Rakkaus vain. Valkeat päivänkukat, jotka väliin saivat hedelmätarhan näyttämään niin uneksivalta, kasvoivat villeinä ja onnellisina ja niillä oli hetkensä. »Heidän ei olisi pitänyt panna nimekseni Fleur, jolleivät aio myöntää minulle hetkeäni ja antaa minun olla onnellinen niin kauan kuin se kestää.» Mitään todellista ei ollut esteenä, ei köyhyyttä eikä tautia — tunne vain, onnettoman menneisyyden kummitus! Jon oli oikeassa. He eivät antaisi toisten elää, nuo vanhat ihmiset! He erehtyivät, tekivät rikoksia ja tahtoivat, että vielä lapsetkin saisivat maksaa niistä! Tuulenhenki raukesi, hyttyset alkoivat purra. Hän nousi, poimi kuusaman oksan ja meni sisään.

Sinä iltana oli kuuma. Sekä äiti että hän esiintyivät ohuissa, vaaleissa, avokaulaisissa puvuissa. Kukat päivällispöydässä olivat vaaleita. Fleur hämmästyi kaiken kalpeutta, isän kasvojen, äidin olkapäiden, seinän vaalean laudoituksen, vaaleanharmaan samettimaton, lampunvarjostimen — vieläpä liemikin oli vaaleata. Koko huoneessa ei ollut väriläikkää, ei edes viiniä vaaleissa laseissa, sillä kukaan ei juonut. Mikä ei ollut kalpeata, oli mustaa — isän vaatteet, hovimestarin vaatteet, Fleurin lintukoira, joka väsyneenä lojui ikkunan ääressä, verhot, jotka olivat mustat, kermanvärillä kirjotut. Koiperhonen lensi sisään ja se oli vaalea. Ja hiljainen oli tuo puolisurussa vietetty päivällinen kuumuuden keskellä.

Isä kutsui Fleurin takaisin, kun hän lähti äidin jäljissä ulos.

Fleur istahti pöytään hänen viereensä, irroitti kalpean kuusamankukkasen ja nosti sen nenälleen.

»Minä olen ajatellut», sanoi Soames.

»No niin, rakas?»

»Minun on äärimmäisen tuskallista puhua, mutta eihän sitä voi auttaa. Minä en tiedä, ymmärrätkö, kuinka paljon sinä olet minulle — en ole koskaan puhunut siitä, en pitänyt sitä tarpeellisena, mutta — mutta sinä olet kaikkeni. Äitisi —» hän vaikeni, tuijottaen kättenpesumaljaansa, joka oli venetsialaista lasia.

»Niin?»

»Minulla on vain sinut. Ei ole koskaan ollut — en ole kaivannut mitään muuta senjälkeen kun sinä synnyit.»

»Minä tiedän», kuiskasi Fleur.

Soames kostutti huuliaan.

»Sinä ehkä luulet, että tämä on asia, jonka voin selvittää ja järjestää sinulle. Olet erehtynyt. Minä — minä olen avuton.»

Fleur ei puhunut.

»Kokonaan syrjäyttäen omat tunteeni», jatkoi Soames varmemmin, »tiedän, että nuo kaksi eivät mukaudu mihinkään mitä minä voin sanoa. He — he vihaavat minua, niinkuin ihmiset aina vihaavat niitä, joita ovat loukanneet.»

»Mutta hän — Jon —»

»Hän on heidän lihaansa ja vertansa, äitinsä ainoa lapsi. Luultavasti hän merkitsee äidilleen samaa mitä sinä merkitset minulle. Olemme umpikujassa.»

»Ei», huusi Fleur, »ei, isä!»

Soames nojautui taaksepäin, kalpean kärsivällisyyden perikuvana, ikäänkuin olisi päättänyt olla osoittamatta mitään mielenliikutusta.

»Kuule nyt», sanoi hän. »Sinä asetat kahden kuukauden — kahden kuukauden— tunteet kolmenkymmenenviiden vuoden tunteita vastaan! Mitä mahdollisuuksia luulet itselläsi olevan? Kaksi kuukautta — kaikkein ensimmäinen rakkausjuttusi, puolen tusinaa kohtauksia, muutamia kävelyretkiä ja keskusteluja, muutamia suudelmia — toisaalla, toisaalla sellaista, mitä et voi kuvitellakaan, mitä ei voi kuvitella kukaan, joka ei ole kokenut. Ole toki järkevä, Fleur! Se on keskikesän hulluutta.»

Fleur repi kuusaman pieniin palasiin.

»Hulluus on siinä, että antaa menneisyyden pilata kaikki. Mitä me välitämme menneistä? Tässä on kysymys meidän elämästämme eikä teidän.»

Soames nosti käden otsalleen, jolla Fleur äkkiä näki hien kiiltävän.

»Kenen lapsi sinä olet?» sanoi Soames. »Kenen lapsi hän on? Nykyisyys on kytketty menneisyyteen, tulevaisuus molempiin. Siitä ei pääse mihinkään.»

Fleur ei ollut koskaan kuullut filosofiaa noilta huulilta. Kesken kiihtymystään liikutettuna hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja leuan käsiinsä.

»Mutta isä, katso asiaa käytännöllisesti. Me tahdomme toisemme. Rahaa on vaikka kuinka paljon, eikä esteenä mitään muuta kuin tunnetta. Haudatkaamme menneisyys, isä.»

Isän vastauksena oli huokaus.

»Sitäpaitsi», sanoi Fleur lempeästi, »et voi estää meitä.»

»Minä en luule», sanoi Soames, että koettaisin »estää sinua, jos asia riippuisi yksin minusta. Minä tiedän, että saan mukautua yhteen ja toiseen, jos tahdon säilyttää kiintymyksesi. Mutta tämä asia ei ole minun määrättävissäni. Tahdon, että ymmärrät sen, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos edelleen olet siinä uskossa, että saat tahtosi perille, ja rohkaiset tunteitasi, tulee isku olemaan sitä raskaampi, kun huomaatkin, ettet voi.»

»Oi», huusi Fleur, »auta minua, isä, sinä voit auttaa minua, tiedäthän.»

Soames teki hämmästyneen, kieltävän eleen.

»Minä!» sanoi hän katkerasti. »Auttaa? Minähän juuri olen este — alkusyy ja este — eikö niin ole tapana sanoa? Sinulla on minun vertani suonissasi.»

Hän nousi.

»Niin, kaikki on hullusti. Jos pysyt itsepäisyydessäsi, saat syyttää itseäsi. Kas niin, älä ole mieletön, lapseni — ainoa lapseni!»

Fleur painoi otsansa hänen olkapäähänsä.

Hänen mielensä oli kokonaan sekasorron vallassa. Mutta ei kannattanut näyttää sitä! Ei vähääkään kannattanut! Hän erosi isästään ja lähti ulos hämärään, neuvottomana, mutta ei vakuutettuna. Kaikki oli epävarmaa ja epämääräistä hänen sielussaan, niinkuin puutarhan varjot ja muodot, paitsi — hänen halunsa omistaa. Poppeli kohosi tummansinistä taivasta vastaan ja kosketti valkeata tähteä. Kaste teki hänen kenkänsä kosteiksi ja paljaat olkapäänsä viileiksi. Äkkiä hän tunsi tupakan tuoksua, ja valkoinen haamu tuli näkyviin ikäänkuin kuutamon luomana. Se oli nuori Mont flanellivaatteissa, seisomassa veneessään. Fleur kuuli veteen viskatun savukkeen sihinän.

»Fleur», kuului hänen äänensä, »älkää olko armoton piruparalle! Olen odottanut tuntikausia.»

»Mitä sitten?»

»Tulkaa veneeseeni!»

»Enkä tule.»

»Miksi ette?»

»En ole vedenneito.»

»Eikö teissä ole yhtään romantiikkaa? Älkää olko nykyaikainen, Fleur!»

Hän ilmestyi polulle kyynärän päähän Fleuristä.

»Menkää pois!»

»Fleur, minä rakastan teitä. Fleur!»

Fleur naurahti lyhyeen.

»Tulkaa uudelleen», sanoi hän, »sitten kun toiveeni ei ole täyttynyt.»

»Mikä sitten on toiveenne?»

»Kysykää toiselta.»

»Fleur», sanoi Mont, ja hänen äänensä sointu oli outo, »älkää pilkatko minua! Koiratkin ansaitsevat säädyllistä kohtelua ennenkuin joutuvat vivisektion uhreiksi.»

Fleur pudisti päätään, mutta hänen huulensa värisivät.

»No niin, teidän ei pitäisi kiusata minua. Antakaa minulle savuke.»

Mont antoi hänelle savukkeen, sytytti sen ja itselleen toisen.

»Minä en tahdo puhua roskaa», sanoi hän, »mutta olkaa hyvä ja kuvitelkaa kaikkea sitä roskaa mitä kaikkien aikojen rakastuneet konsanaan ovat puhuneet, ja viskatkaa mukaan minun erikoinen roskani.»

»Kiitos vain, minä olen kuvitellut. Hyvää yötä!»

He seisoivat hetkisen vastakkain akasiapuun varjossa, jonka kukat loistivat hyvin kirkkaina kuutamossa, ja heidän savukkeittensa savu sekaantui ilmaan heidän välillään.

»Sen pituinenko siis, Michael Mont?» sanoi nuorukainen. Fleur kääntyi äkisti taloa kohti. Ruohokentällä hän kääntyi katsomaan taakseen. Michael Mont huojutti käsivarsiaan päänsä päällitse, Fleur saattoi nähdä niiden lyövän hänen päähänsä ja sitten huojuttavan kuutamoisia akasiapuun kukkia. Hänen äänensä erottui juuri ja juuri. »Hauskaa, hauskaa!» Fleur ravisti itseään. Hän ei voinut auttaa Montia, hänellä oli liiaksi jo omasta surustaan! Parvekkeella hän pysähtyi hyvin äkkiä. Äiti istui salissa kirjoituspöytänsä ääressä, aivan yksin. Hänen ilmeessään ei ollut muuta merkillistä kuin kasvojen tavaton liikkumattomuus. Mutta hän näytti toivottomalta! Fleur meni yläkertaan. Huoneensa ovella hän pysähtyi. Hän saattoi kuulla isänsä kulkevan edestakaisin, edestakaisin taulusalissa.

»Niin», ajatteli hän. »Hauskaa tosiaan! Oi, Jon!»