4. VIRRAN POIKKI
Tyyni Tuulio translation
Jolly oli kuolemaan saakka väsynyt unista. Ne olivat jättäneet hänet rauhaan nyt, kun hän oli liian uupunut ja heikko näkemään edes unia, jättäneet hänet makaamaan tylsänä, heikosti muistellen kaukaisia seikkoja, kyeten hädin tuskin kääntämään silmiään ja katselemaan makuulavansa vieressä olevasta ikkunasta jokea, joka kapeana virtasi hiekan keskellä, ja Karoon hataraa pensaikkoa toisella puolella. Hän tiesi nyt, mikä Karoo oli, vaikka ei nähnytkään enää buurin kupsahtavan kumoon kuin kaniinin ja kuullut lentävien ammusten viuhunaa. Tauti oli hiipinyt häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt haistellakaan ruutia. Janoinen päivä ja nopea juonti tai ehkä tartuttava hedelmä — kuka sen tiesi? Ei ainakaan hän, jolla ei ollut edes voimaa napista taudin voittoa vastaan — joka juuri vain jaksoi tajuta, että huoneessa makasi monta muuta hänen kanssaan, että hän oli sairas mielettömistä unista, juuri vain jaksoi katsella tuota jokea ja kyetä heikosti muistelemaan noita kaukaisia seikkoja…
Aurinko oli melkein laskussaan jo. Kohta tulisi viileämpi. Hän olisi tahtonut tietää, mitä kello oli — tuntea kädessään vanhan kellonsa, jonka kuori oli sileä kuin voi, kuulla sen lyönnit. Hän ei jaksanut edes muistaa, että kello oli viimeksi vedetty sinä päivänä, jolloin hän joutui makuulle tähän. Elämä sykki hänen aivoissaan niin heikosti, että hänen oli mahdoton erottaa toisistaan kasvoja, jotka tulivat ja menivät, hoitajattaren, tohtorin, käskyläissotilaan, hän näki vain yhdet yhdentekevät kasvot, ja sanat, joita hänen ympärillään puhuttiin, tarkoittivat yhtä ja samaa, nimittäin ei juuri mitään. Asiat, joita hän ennen oli harrastanut, näkyivät selvemmin, vaikkakin heikkoina ja kaukaisina — hän kulki Harrowin vanhojen portaitten ohi nimenhuudon aikana — »Täällä, herra! Täällä herra!» — kääri kenkänsä Westminster Gazetteen, paperi vihertävää, saappaat kiiltävät — isoisä tuli jostakin pimeästä — multa tuoksui — herkkusienilava! Robin Hill! Vanha Balthasar haudattiin lehtiin! Isä! Koti…
Tajunta palasi ja hän huomasi, ettei joessa ollut vettä — joku myös puhui. Tarvitsiko hän jotakin? Ei. Mitä hän voisi tarvita? Liian heikko tarvitsemaan — hän olisi vain tahtonut kuulla kellonsa lyövän…
Holly! Hän ei sitten oppinut heittämään palloa kunnollisesti. Oh! Ota kiinni! Ei mitään hukkaheittoja!… »Huovatkaa, kakkonen ja keula!» Hän oli kakkonen!… Tajunta palasi vielä kerran huomaamaan sinipunervan hämärän ulkona ja nousevan, veripunaisen kuunsirpin. Hänen silmänsä katsoivat siihen lumoutuneina, pitkinä aivotyhjyyden hetkinä se liikkui ylemmäksi ja ylemmäksi…
»Hän kuolee, tohtori!» Eikö enää panna kenkiä pakettiin? Eikö koskaan? »Pidä varasi, kakkonen!» Ei itkua! Souda hiljaa — virran poikki — nuku!… Pimeätä? Jospa joku tahtoisi — panna — hänen kellonsa — lyömään!…