6. KESÄPÄIVÄ

Jolly oli harvoin poissa Jolyonin mielestä noina päivinä, jotka seurasivat hänen ensimmäistä kävelyään Irenen kanssa Richmond Parkissa. Enempiä uutisia ei ollut saapunut, kyselyt sotatoimistossa eivät valaisseet mitään, eikä hän voinut uskoa kuulevansa Junesta ja Hollysta mitään ainakaan kolmeen viikkoon. Näinä päivinä hän tunsi, kuinka riittämättömät hänen muistonsa Jollysta olivat ja mikä amatööri-isä hän oli ollut. Hänellä ei ollut ainoatakaan muistoa, jossa suuttumuksella olisi mitään osuutta, ei myöskään sovinnolla, sillä heidän välinsä eivät olleet koskaan särkyneet, eikä liioin sydämellisellä luottamuksella, ei edes silloin kun Jollyn äiti kuoli. Ei muuta kuin puoliksi ironista hellyyttä. Hän oli liiaksi varonut antautumista mihinkään suuntaan peläten menettävänsä vapautensa tai rajoittavansa poikansa vapautta.

Vain Irenen seurassa hän tunsi huojennusta, ja hän oli suuresti hämmentynyt huomatessaan, kuinka hän yhä enemmän jakautui poikansa ja Irenen kesken. Jollyyn liittyi koko se jatkuvaisuuden tunne ja yhteiskunnallinen maailmankatsomus, jota hän oli juonut niin syvälti nuoruudessaan ja uudelleen poikansa koulu- ja yliopistoaikana — koko tuo tunne, että isä ja poika eivät saa pettää toistensa odotuksia, keneen liittyi koko hänen riemunsa kauneudesta ja luonnosta. Ja hän näytti yhä vähemmän tietävän, kumpi oli hänessä voimakkaampi. Tästä hentomielisestä herpautumistilasta hänet kuitenkin karkeasti herätti eräänä iltapäivänä, juuri kun hän oli lähdössä Richmondiin, muuan polkupyörällä ajava nuori mies, jolla oli kummallisen tutunnäköiset kasvot ja joka tuli hänen luokseen heikosti hymyillen.

»Herra Jolyon Forsyte? Kiitos!» Hän pani Jolyonin käteen kirjekuoren, nousi pyörälleen jo polulla ja ajoi pois. Hämmästynyt Jolyon avasi kirjeen.

»Testamenttija avioerooikeus, Forsyte Forsytea ja Forsytea vastaan!» Häpeän ja inhon tunne seurasi ensimmäistä ajatusta, joka oli ollut: »Mitä, tässähän, on juuri se, mitä sinä tarvitset, ja sinä et pidä siitä!» Mutta Irene oli tietysti saanut samanlaisen, ja Jolyonin piti heti mennä hänen luokseen. Matkalla hän pohti asioita. Tämä oli ironinen juttu, sillä mitä ikinä onkaan kirjoitettu sydämen aivoituksista, tarvitaan lain loukkaamiseksi enemmän kuin pelkkää kaipuuta. He voisivat erittäin hyvin puolustautua, ainakin täysin vilpittömästi yrittää. Mutta ajatus oli Jolyonille vastenmielinen. Jollei hän ollut Irenen rakastaja teossa, oli hän ainakin toiveissa, ja hän tiesi, että Irene olisi valmis tulemaan hänen luokseen. Irenen kasvot olivat sen sanoneet. Eipä siltä, että hän olisi liioitellut Irenen tunnetta, kenellä oli ollut suuri intohimonsa, eikä Jolyon ikämiehenä voinut odottaa häneltä uutta samanlaista. Mutta Irene luotti häneen, piti hänestä ja varmaan tunsi voivansa turvautua häneen. Irene ei varmaankaan pyytäisi häntä puolustautumaan, kun kerran tiesi, että hän jumaloi häntä! Jumalan kiitos, ettei Irenessä ollut tuota hullaannuttavaa brittiläistä tunnollisuutta, joka kieltäymyksen vuoksi kieltäytyy onnesta! Hän varmaan iloitsi tästä vapautumisen mahdollisuudesta — oltuaan seitsemäntoista vuotta elämästään kuollut! Mitä julkisuuteen tuli, ei sille enää mitään mahtanut! Sitä tahraa ei puolustautuminen enää poistaisi. Jolyonilla oli tuo Forsyteille ominainen tunne, kun heidän yksityiselämäänsä uhataan: Jos laki oli hirttävä hänet, niin mieluummin toki sitten lampaan kuin karitsan varastamisesta! Sitäpaitsi ajatus, että hän seisoisi todistajan aitiossa ja vannoisi todeksi ettei heidän välillään ollut ollut ainoatakaan rakkauden tekoa eikä edes sanaa, tuntui hänestä häpeällisemmältä kuin hiljainen suostuminen avionrikkojan poltinmerkkiin — todella alentavalta, ottaen huomioon hänen sydämensä tunteet, ja vallan yhtä kiusalliselta hänen lapsilleen. Häntä pöyristytti ajatus, että hänen pitäisi, jos suinkin voisi, tuomarin ja kahdentoista keskitason englantilaisen edessä selittää tyhjiin heidän kohtauksensa Pariisissa ja kävelynsä Richmond Parkissa. Koko oikeudenkäynnin raaka ja tekopyhä ankaruus, todennäköisyys, ettei heitä uskottaisi — paljas ajatuskin, että Irene, joka hänelle oli Luonnon ja Kauneuden ruumistuma, seisoisi kaikkien noiden epäluuloisten, tuijottavien silmien edessä, oli hänelle kauhistus. Ei, Ei! Puolustautuminen olisi vain hauskuudeksi lontoolaisille, sanomalehdet menisivät kuin kuumille kiville. Tuhat kertaa parempi ottaa vastaan, mitä Soames ja jumalat olivat lähettäneet!

»Sitäpaitsi», ajatteli hän rehellisesti, »kuka tietää, olisinko edes poikani vuoksi kauankaan kestänyt tätä asiaintilaa? Joka tapauksessa Irenen kaula vapautuu kahleista vihdoinkin!» Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuskin huomasi raskasta kuumuutta. Taivas oli kauttaaltaan peittynyt punertaviin pilviin, joissa siellä täällä oli valkeita juovia. Raskas sadepisara teki pienen tähtikuvion tien tomuun hänen tullessaan puistoon. »Huh, ukkonen», ajatteli hän. »Toivottavasti Irene ei ole lähtenyt minua vastaan, kastumme läpimäriksi!» Mutta samassa hetkessä hän näki Irenen tulevan porttia kohti. »Meidän pitää kiirehtiä takaisin Robin Hilliin», ajatteli hän.

* * *

Myrsky oli raivonnut Poultryssa neljän aikaan suoden tervetullutta vaihtelua joka toimiston konttoriapulaisille. Soames joi teetä, kun hänelle tuotiin seuraava kirjelappu:

»Paras Herra,

Forsyte — Forsyte ja Forsyte.

Saamme ilmoittaa, että olemme määräystenne mukaisesti tänään henkilökohtaisesti lähettäneet haasteen vastaajalle ja kanssavastaajalle Richmondiin ja Robin Hilliin.

Kunnioittaen

Linkman ja Laver.»

Muutamia minuutteja Soames tuijotti tähän kirjeeseen. Aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli antanut nämä määräykset, hänen oli tehnyt mieli peruuttaa ne. Se oli niin häpeällistä, sellainen julkinen häväistys! Todistus, mikäli hän oli siitä kuullut, ei koskaan ollut tuntunut hänestä sitovalta, ja jostakin syystä hän vähemmän ja vähemmän uskoi, että nuo kaksi olivat menneet äärimmäisyyksiin. Mutta tämä tietysti veisi heidät niihin, ja hän kärsi siitä ajatuksesta. Tuoko mies saisi Irenen rakkauden, jota hän ei ollut onnistunut voittamaan! Oliko jo liian myöhäistä? Nyt kun haaste oli antanut heille ankaran varoituksen, oli hänellä kenties hallussaan se vipusin, joka voisi pakottaa heidät erilleen. »Mutta jollen toimi heti», ajatteli hän, »on jo liian myöhäistä, nyt kun he ovat saaneet tämän haasteen. Minä lähden tapaamaan Jolyonia, minä lähden.»

Ja sairaana hermojännityksestä hän lähetti hakemaan tuollaisen »uusmuotisen» automobiilin. Voisi kestää kauan, ennenkuin hän saisi käsiinsä tuon miehen, ja taivas tietää mitä päätöksiä he saattoivat tehdä tällaisen iskun jälkeen! »Jos olisin teatraalinen aasi», ajatteli hän, »ottaisin kai nyt mukaan ratsupiiskan tai pistoolin tai jotakin sellaista!» Hän otti sen sijaan pakan papereita, jotka koskivat juttua »Magentie — Wake» aikoen lukea niitä matkalla. Hän ei edes avannut niitä, vaan istui aivan joutilaana, vauhdin viskelemänä ja ravistamana, huomaamatta, että hänen niskaansa veti ja että petroli tuoksui. Hänen piti antaa tuon miehen asenteen olla ohjaajanaan, pääasia oli pysyä levollisena!

Lontoo oli jo alkanut tyhjentää työväkeään, kun hän tuli Putneyn sillalle, muurahaisjoukot olivat liikkumassa poispäin. Mikä määrä muurahaisia, joitten kaikkien täytyi hankkia elatuksensa ja pitää silmät auki tässä suuressa vilinässä! Kenties ensimmäisen kerran elämässään Soames ajatteli: »Minä voisin hellittää, jos tahtoisin! Kukaan ei voisi koskea minuun, minä napsauttaisin sormiani vain, eläisin niinkuin tahtoisin — nauttisin elämästä!» Ei! Ihminen ei voinut elää niinkuin hän oli elänyt ja sitten heittää kaiken sikseen — asettua Capuaan ja tuhlata ansaitsemansa rahat ja maineen. Miehen elämä oli se mitä hän omisti ja pyrki omistamaan. Vain hupsut ajattelivat toisin — hupsut ja sosialistit ja vapaa-ajattelijat!

Auto ajoi jo huvilain ohi ja piti hyvää vauhtia. »Viisitoista mailia tunnissa, luulisin!» arveli hän. »Tämä saa ihmiset asumaan kaupungin ulkopuolella!» Ja hän ajatteli, mitä tämä vaikuttaisi niihin Lontoon osiin, jotka hänen isänsä omisti — hän itse ei ollut koskaan ryhtynyt tuohon lajiin rahansijoitusta, pelaaja hänessä oli saanut tyydytyksensä taulukaupoista. Ja auto kiiti eteenpäin, mäkeä alas Wimbledon Commonin ohi. Tämä kohtaus! Varmaankaan ei viisikymmentäkaksi-vuotias mies, jolla oli täysikasvuisia lapsia ja jonka tauluilla oli ollut menestystä, rupeaisi kevytmieliseksi. »Hän ei tahdo häväistä perhettä», ajatteli Soames, »hän piti isästään niinkuin minä pidän omastani, ja he olivat veljekset. Tuo nainen on tuhontuoja — mikä hänessä on? Minä en ole sitä koskaan tietänyt.» Auto poikkesi valtatieltä, ajoi metsän reunaa, ja hän kuuli myöhäisen käen kukkuvan, melkein ensimmäisen, minkä oli kuullut sinä vuonna. Hän oli nyt melkein vastapäätä sitä paikkaa, minkä hän alkuaan oli valinnut talolleen ja minkä Bosinney oli niin muitta mutkitta hyljännyt oman valintansa eduksi. Hän alkoi kuivata nenäliinalla kasvojaan ja käsiään ja hengitti syvään pysyäkseen levollisena. »Pää selvänä», ajatteli hän, »pää selvänä!»

Auto kääntyi käytävälle, joka olisi voinut olla hänen omansa, ja soiton ääni kaikui hänen korviinsa. Hän oli unohtanut, että tuolla miehellä oli tyttäriä.

»Voin palata heti», sanoi hän kuljettajalle, »tai viipyä jonkin aikaa.» Ja hän soitti kelloa.

Seuratessaan palvelustyttöä verhojen taakse sisempään halliin hän tunsi helpotuksekseen, että tämän kohtauksen jännitystä tulisi vähentämään June tai Holly, kumpi heistä nyt mahtoi soittaa tuolla. Niinpä hän suureksi yllätyksekseen näki Irenen pianon ääressä ja Jolyonin nojatuolissa kuuntelemassa. Molemmat nousivat. Veri syöksähti Soamesin aivoihin, ja koko hänen päätöksensä menetellä niin taikka näin oli tiessään. Hänen kasvoiltaan irvisti talonpoikaisten esi-isien ilme — jurojen rannikolla asuvien Forsytein, »Dosset Forsyten», tuolta puolen.

»Hyvin kaunista!» sanoi hän.

Hän kuuli tuon miehen mutisevan:

»Tämä tuskin on oikea paikka — menemme työhuoneeseen, jos suvaitset.» Ja he molemmat astuivat hänen edellään verhojen raosta. Pienessä huoneessa, johon hän seurasi heitä, Irene seisoi avoimen ikkunan ääressä ja »tuo mies» aivan hänen lähellään suuren tuolin vieressä. Soames paukautti oven kiinni jälkeensä — tuo ääni toi hänen mieleensä kaikkien näiden vuosien takaa sen päivän, jolloin hän oli sulkenut oven nuoren Jolyonin edessä — sulkenut oven siksi, että mies sekaantui hänen asioihinsa.

»No niin», sanoi hän, »mitä voitte sanoa puolustukseksenne?»

Miehellä oli julkeatta hymyillä.

»Se, minkä tänään olemme saaneet, on riistänyt sinulta oikeuden kysyä. Kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi kahleista vapaaksi.»

»Oh, niinkö luulet», sanoi Soames. »Tulin sanomaan teille että haen hänestä eron, joka tulee teille molemmille olemaan mahdollisimman häpeällinen, jollette vanno tästälähin pysyvänne kokonaan erossa toisistanne.»

Hän ihmetteli puheensa vuolautta, sillä hänen mielensä oli sekava ja kätensä vapisivat. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta heidän kasvonsa näyttivät hänen silmissään melkein ylenkatseellisilta.

»No niin», sanoi hän, »sinä — Irene?»

Irenen huulet liikahtivat, mutta Jolyon pani kätensä hänen käsivarrelleen.

»Jätä hänet rauhaan!» sanoi Soames raivoissaan. »Irene, vannotko?»

»En.»

»Oh, ja entäs sinä?»

»Vielä vähemmin.»

»Te siis olette syyllisiä, oletteko?»

»Olemme syyllisiä.» Irene sen sanoi tuolla tyvenellä äänellään, kasvoillaan tuo saavuttamattomuuden ilme, joka oli niin usein tehnyt Soamesin melkein hulluksi, ja kokonaan suunniltaan hän huusi:

»Sinä olet paholainen.»

»Mene ulos! Lähde tästä talosta, tai teen sinulle väkivaltaa.» Tuo mies puhui väkivallasta! Tiesikö hän, kuinka vähältä piti, ettei hänen omaa kurkkuaan kuristettu?

»Holhooja», sanoi hän, »joka kavaltaa hänelle uskottua omaisuutta! Varas, joka vie serkkunsa vaimon!»

»Sano minua miksi tahdot. Sinä olet valinnut osuutesi, me olemme valinneet omamme. Mene ulos!»

Jos Soamesilla olisi ollut ase mukanaan, olisi hän käyttänyt sitä tänä hetkenä.

»Sinä saat sen vielä maksaa!» sanoi hän.

»Maksan ilomielin.»

Kun sen miehen poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen »varakas mies» noin kuolettavan hävyttömästi käänsi hänen puheensa, ei Soames voinut muuta kuin tuijottaa. Se oli naurettavaa!

Siinä he olivat, jonkin salaperäisen voiman estäminä väkivallasta. Ei mikään isku ollut mahdollinen, eikä Soames löytänyt kyllin vahvoja sanoja. Hän ei kuitenkaan voinut, ei osannut kääntyä ja lähteä pois. Hänen katseensa kiintyi Irenen kasvoihin — viimeisen kerran hän nyt näki nuo kohtalokkaat kasvot — viimeisen kerran, epäilemättä!

»Sinä», sanoi hän äkkiä, »minä toivon, että kohtelet häntä niinkuin olet kohdellut minua — siinä kaikki.»

Hän näki Irenen hätkähtävän, ja mielessään tunne, joka ei ollut kokonaan voitonriemua eikä kokonaan helpotusta hän väänsi oven auki, kulki hallin läpi ja meni autoonsa. Hän lojui tyynyillä silmät ummessa. Koskaan elämässään hän ei ollut ollut niin lähellä murhaavaa väkivaltaisuutta, ei koskaan niin kaukana siitä itsehillinnästä, joka oli hänen toinen luontonsa. Hänellä oli tyhjyyden ja alastomuuden tunne, ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt hänestä — elämä olisi tarkoituksetonta, uuvuttavaa pakkotyötä. Auringonvalo lämmitti häntä, mutta hänen oli vilu. Äskeinen kohtaus oli jo haihtunut hänestä, mitä oli tulossa, sitä hän ei voinut käsittää, hän ei voinut tarttua mihinkään, ja hän oli peloissaan, ikäänkuin olisi käynyt jyrkänteen reunalla, ikäänkuin yksikin ruuvin kierros lisää olisi vienyt häneltä järjen. »Minä en sovi tällaiseen», ajatteli hän, »minä en saa — minä en sovi.» Auto kiiti eteenpäin, ja puut, talot, ihmiset kulkivat ohi koneellisena jonona, vailla mitään merkitystä. »Minun on hyvin kummallinen olla», ajatteli hän, »minun pitää mennä turkkilaiseen kylpyyn. Minä — minä olen ollut hyvin lähellä jotakin. Se ei kelpaa.» Auto ajoi jo sillan yli, Fulham Roadia pitkin, puistoon.

»Hammamiin», sanoi Soames.

Omituista, että kuumuus oli niin virkistävää noin lämpimänä kesäpäivänä! Kuumaan huoneeseen mennessään hän tapasi George Forsyten, joka tuli ulos punaisena ja kiiltävänä.

»Halloo!» sanoi George, »mitä varten sinä treenaat? Ei sinussa ole paljoakaan liikaa.»

Senkin narri! Soames kulki ohi vinosti hymyillen. Maatessaan selällään ja hieroen ihoansa levottomana nähdäkseen ensimmäiset hikoilun merkit hän ajatteli: »Naurakoot. Minä en tahdo tuntea mitään! Minä en voi kestää väkivaltaisia tunteita! Ne eivät tee minulle hyvää!»