1. TIMOTHYN TALOSSA
Tyyni Tuulio translation
Omistamisen vaisto ei koskaan pysy paikallaan. Kautta kukoistuksen ja vainon, tulen ja pakkasen se seurasi edistyksen lakeja myöskin Forsyten perheessä, joka oli luullut sitä kerta kaikkiaan muuttumattomaksi. Eikä sitä voi erottaa ympäristöstään yhtä vähän kuin perunan laatua maaperästä.
Englannin kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenlukujen historioitsija tulee aikanaan kuvailemaan tuota jonkin verran nopeata siirtymistä itsekylläisestä ja pidättyvästä paikkakunnallisuudesta vieläkin itsekylläisempään, joskin vähemmän pidättyvään valtakunnallisuuteen — toisin sanoen kansakunnan omistusvaiston liikehtimistä. Ja sitä mukaa tapahtui kehitys myös Forsyten perheessä. He eivät levinneet vain pintaa myöten, vaan myös sisäänpäin.
Kun Susan Hayman, naimisissaoleva Forsyten sisar, seitsemänkymmenen neljän vuoden naurettavan alhaisessa iässä vuonna 1895 seurasi miesvainajaansa ja ruumis poltettiin, järkytti tapaus omituisen lievästi kuutta jäljelläolevaa vanhaa Forsytea. Tähän välinpitämättömyyteen oli kolme syytä. Ensiksikin: vanhan Jolyonin miltei salaiset hautajaiset Robin Hillissä v. 1892 — siinä ensimmäinen Forsyte, joka hylkäsi perhehaudan Highgatessa. Tämä hautaus, joka tapahtui vuotta jälkeen Swithinin täysin säädyllisten hautajaisten, oli aiheuttanut paljon puhetta Forsyten juorupörssissä, toisin sanoen Timothyn talossa Lontoon Bayswater Roadin varrella, missä yhä edelleen koottiin ja välitettiin perhejuoruja. Mielipiteet väittelivät Juley tädin valituksista Francien suorasukaiseen väitteeseen, että oli »erinomainen asia lopettaa kaikki nuo tympeät Highgate-jutut». Setä Jolyon myöhäisempinä päivinään — itse asiassa alkaen tuosta omituisesta ja valitettavasta rakkausjutusta hänen pojantyttärensä Junen sulhasen, nuoren Bosinneyn, ja hänen veljenpoikansa Soames Forsyten vaimon välillä — oli koko paljon järkytellyt perheliitoksia, ja tuo hänen tapansa kulkea aina omia teitään oli alkanut toisista tuntua vähän arveluttavalta. Hänen filosofisella suonellaan oli tosin aina ollut liiaksikin taipumusta poiketa pois puhtaan Forsyte-hengen urilta, joten oltiin tavallaan valmistuneita siihen, että hänet haudattaisiin outoon paikkaan. Mutta kummallinen koko juttu sittenkin oli, ja kun hänen testamenttinsa sisällyksestä tuli käypää rahaa Forsyten juorupörssissä, kävi värähdys läpi koko heimon. Omaisuudestaan (145,304 puntaa kaiken kaikkiaan, niistä sitoumuksina 35 puntaa, 7 s. 4 p.) hän oli totta totisesti jättänyt 15,000 puntaa »arvaatko kenelle, rakkaani? Irenelle», tuolle hänen veljenpoikansa Soamesin karanneelle vaimolle, kenelle, naiselle, joka oli melkein saattanut perheen häpeään ja joka — vielä ihmeellisempää — ei ollut millään tavoin sukua hänelle. Ei toki sentään kerta kaikkiaan, elinaikaisena korkona vain, tulot tästä summasta! Mutta sittenkin! Ja vanhan Jolyonin asema täydellisenä Forsytenä kukistui siihen paikkaan. Siinä siis ensimmäinen syy, miksi Susan Haymanin polttohautaus — Wokingissa — herätti niin vähän huomiota.
Toinen syy oli oikeastaan laajempi ja tärkeämpi. Paitsi Campden Hillin taloa oli Susanilla Hantsin rajamailla maatalo, jonka Hayman kuollessaan oli jättänyt hänelle ja jossa Haymanin pojista oli kehittynyt niin hyviä ampujia ja ratsastajia kuin heidän arveltiin olevan, mikä tietenkin oli hauskaa heille itselleen ja kunniaksi jokaiselle, ja se seikka, että Susan oli omistanut jotakin todella maaseutuun kuuluvaa, ikäänkuin näytti antavan oikeutuksen hänen maallisten jäännöstensä hajoittamiselle — vaikka sitä he eivät sitten käsittäneet, mistä hän oli saanut ruumiinpolttoajatuksen päähänsä! Tavanmukaiset kutsut oli kuitenkin lähetetty ja Soames oli ollut saapuvilla ja nuori Nicholas, ja testamentti oli omissa rajoissaan ollut täysin tyydyttävä, sillä Susanilla oli ollut vain elinkorko, ja omaisuus oli aivan tasaisesti mennyt lapsille yhtä suurina osina.
Kolmas syy, miksi Susanin hautajaiset olivat herättäneet vähän huomiota, oli kaikkein kantavin. Euphemia — tuo kalpea ja laiha — lausui sen rohkeasti julki. »No niin, minä olen sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus omaan ruumiiseensa, sittenkin kun hän on kuollut.» Nicholasin, tuon vanhan koulun vapaamielisen ja erittäin tyrannimaisen miehen tyttären suusta tulleena huomautus oli hämmästyttävä — se osoitti kuin väläyksenä, kuinka paljon vettä oli virrannut siltojen alitse sitten Ann tädin kuoleman, joka oli sattunut v. 1886, samoihin aikoihin, jolloin Soamesin omistusoikeus vaimonsa ruumiiseen oli alkanut horjua, mikä seikka taas johti niin suureen onnettomuuteen. Euphemia tietenkin puhui kuin lapsi eikä omannut mitään kokemuksia, sillä vaikka hän kävi neljääkymmentä, oli hänen nimensä yhä Forsyte. Mutta vaikka ottaakin huomioon tämän kaiken, osoitti Euphemian sana kuitenkin vapausaatteen laajentumista, keskipakoisuutta ja omistamisen keskipisteen siirtymistä toisista henkilöistä asianomaiseen itseensä. Kun Nicholas Hester tädiltä kuuli tyttärensä huomautuksesta, puhkesi hän sanomaan: »Vaimot ja tyttäret! Heidän vapaudellaan ei ole määrää tähän maailman aikaan.» Hän ei ollut tietenkään koskaan todella antanut anteeksi lakia Naidun Naisen Omistusoikeudesta, joka olisi niin tuntuvasti koskenut hänen omaan elämäänsä, jollei hän onnellisesti olisi mennyt naimisiin ennenkuin se säädettiin. Mutta itse teossa ei voinut kieltää nuorempien Forsytein kapinoivan sitä vastaan, että kukaan muu olisi heidän omistajansa. Tuo siirtomaitten halu olla oma herransa, mikä paradoksaalisesti edeltää imperialismia, kasvoi kaiken aikaa. He olivat nyt kaikki naimisissa, paitsi George, joka edelleen kuului kilpa-ajoradalle ja Iseeum-klubiin, Francie, joka jatkoi musikaalista uraansa työhuoneessaan Chelseassa, King's Roadin varrella ja otti »ihailijoita» mukaansa tanssiaisiin, Euphemia, joka asui kotonaan ja valitti isänsä, Nicholasin, käytöstä, ja nuo kaksi »dromiota», Giles ja Jesse Hayman. Kolmatta sukupolvea ei ollut kovinkaan monta — nuorella Jolyonilla oli kolme, Winifred Dartiella neljä, nuorella Nicholasilla jo kuusi, nuorella Rogerilla yksi, Marian Tweetymanilla yksi, St. John Haymanilla kaksi. Mutta loput kuudestatoista naineesta — Jamesin perheestä Soames, Rachel ja Cicely, Rogerin perheestä Eustace ja Thomas, Nicholasin perheestä Ernest, Archibald ja Florence ja Haymaneista Augustus ja Annabel Spender — elivät vuodesta vuoteen jatkamatta sukua.
Kymmenestä vanhasta Forsytesta oli niin ollen syntynyt kaksikymmentä yksi nuorta Forsytea, mutta kahdellakymmenellä yhdellä nuorella Forsytella oli yhteensä vasta seitsemäntoista jälkeläistä, ja näytti jo todenmukaiselta, että odotettavissa olisi vain aivan vähäinen lisäys. Tilastotieteilijän on täytynyt huomata, että syntyväisyysprosentti vaihtelee sen koron mukaan, minkä ihminen saa rahoistaan. Isoisä »Dosset Forsyte» oli varhain 1800-luvulla saanut kymmenen prosenttia omastaan, siis kymmenen lasta. Nuo kymmenen, jos jättää laskuista neljä naimatonta ja Juleyn, jonka mies, Septimus Small oli kuollut melkein heti, olivat keskimäärin saaneet neljä tai viisi prosenttia omastaan ja lisääntyneet sitä mukaa. Heidän kaksikymmentäyksi lastaan hyötyivät vain kolme prosenttia vakautetusta valtiolainasta, johon heidän isänsä enimmäkseen kiinnittivät omaisuutensa välttääkseen kuolinpesän verotusta, ja niillä kuudella heistä, jotka olivat jatkaneet sukua, oli yhteensä seitsemäntoista lasta eli tasan kaksi kokonaista viisi kuudesosaa perhettä kohti.
Tähän heikkoon lisääntymiseen oli muitakin syitä. Puuttuva luottamus omaan ansaitsemiskykyyn, niin luonnollinen siinä, missä riittävä toimeentulo aina on ollut taattu, ja lisänä tietoisuus siitä, että isä vain ei kuole, teki nuoret Forsytet varovaisiksi. Jos ihmisellä on lapsia eikä paljon tuloja, täytyy maun ja mukavuuden tason väkisinkin mennä alas. Mikä riittää kahdelle, ei riitä neljälle, ja niin edespäin — oli parempi odottaa ja nähdä, mitä isä tekisi. Sitäpaitsi oli hauska viettää loma-aikansa häiritsemättä. Sen sijaan, että olisivat omistaneet lapsia, he itse asiassa keskittyivät oman itsensä omistamiseen ajan kasvavan taipumuksen mukaan — olihan iskusanana fin de siècle! Tällä tavoin oli vaara hyvin vähäinen ja asianomainen kykeni aikanaan ostamaan auton. Eustacella jo oli, mutta se oli tärisyttänyt häntä pahanpäiväisesti ja katkaissut häneltä silmähampaan. Paras kai odottaa, kunnes nuo vehkeet tulisivat vähän varmemmiksi. Odottaessa ei lisää lapsia! Nuori Nicholaskin oli malttanut mielensä eikä kokonaiseen kolmeen vuoteen ollut lisännyt kuuden lapsensa lukua.
Forsyte-yhteisön heikentyminen tai pikemminkin hajaantuminen, josta tämä kaikki oli oireena, ei kuitenkaan ollut ehtinyt niin pitkälle, ettei kokoontuminen olisi ollut mahdollista, kun Roger Forsyte v. 1899 kuoli. Oli ollut ihana kesä, ja ulkomailla ja rannikolla vietetyn loma-ajan jälkeen kaikki olivat tulleet takaisin Lontooseen, kun Roger, teoissaan aina hiven erikoislaatuisuutta, äkkiä veti viime henkäyksensä talossaan Prince's Gardensissa. Timothyn talossa kuiskailtiin surumielisesti, että Roger parka oli aina ollut oikullinen ruuansulatusasioissaan — eikö hän esimerkiksi ollut pitänyt saksalaista lammasta kaikkia muita laatuja parempana?
Oli miten oli, hautajaiset Highgatessa olivat olleet täydelliset, ja palatessaan niistä Soames Forsyte miltei koneellisesti suuntasi askelensa setänsä Timothyn taloon Bayswater Roadin varrella. Nuo »vanhat» — täti Juley ja täti Hester — varmaan mielellään kuulisivat hautajaisista. Hänen isänsä James ei kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden iässä tuntenut kestävänsä hautajaisten vaivoja, Timothy itse ei tietenkään ollut saapunut, niin että Nicholas oli ollut ainoa läsnäoleva veli. Oli sittenkin ollut kaunis joukko koolla, ja vanhoja tätejä ilahuttaisi kuulla tilaisuudesta. Tuo ystävällinen ajatus ei ollut kokonaan puhdas siitä välttämättömästä halusta saada joka teostaan jotakin hyötyä, mikä on Forsytein ja itse asiassa jokaisen kansan terveempien ainesten tärkein ominaisuus. Tavassaan viedä kaikki perheasiansa Timothyn taloon Bayswater Roadin varrelle Soames vain seurasi isänsä jälkiä, isänsä, joka oli tottunut ainakin kerran viikossa käymään sisariansa katsomassa Timothyn luona ja joka oli luopunut tästä tavastaan vasta kahdeksankymmenen vuoden iässä, jolloin hän oli menettänyt voimansa eikä enää jaksanut käydä ulkona ilman Emilyä. Emilyn kanssa ei kannattanut lähteä, sillä kuka saattoi oikeastaan puhua mitään vaimonsa läsnäollessa? Niinkuin James ennen vanhaan, niin sai Soameskin aikaa käydä tätien luona melkein joka sunnuntai ja istua pikku salissa, jossa hänen vääjäämättömän hyvä aistinsa oli aiheuttanut koko lailla muutoksia sekä tuottanut joululahjaposliinia, joka ei ihan kokonaan ollut hänen oman nirson makunsa tasolla, ja ainakin kaksi melko epävarmaa Barbizon-taulua. Tehtyään erinomaisia kauppoja Barbizoneillaan hän itse oli jokin vuosi sitten kohdistanut huomionsa Mariseen, Israeliin ja Mauveen vielä parempien kauppojen toivossa. Siinä jokivarren talossa lähellä Mapledurhamia, missä hän nyt asui, oli kauniisti järjestetty ja valaistu taulusali, joka oli harvoille Lontoon taidekauppiaille tuntematon. Se oli myöskin sunnuntai-iltapäivisin sovelias päämäärä niille viikonlopun retkille, joita hänen sisarensa Winifred ja Rachel väliin järjestivät hänen puolestaan. Sillä vaikka Soames oli vaitelias näyttelijä, oli hänen hiljainen, hillitty varmuutensa harvoin tekemättä vaikutusta vieraisiin, jotka tiesivät, että hänen maineensa ei perustunut yksinomaan esteettisiin oikkuihin, vaan hänen kykyynsä vainuta tulevat kauppahinnat. Tullessaan Timothyn taloon hän melkein aina saattoi kertoa jostakin pikku voitostaan, jonka hän oli saanut milloin mistäkin taidekauppiaasta, ja se ylpeyden kukerrus, jolla tädit tervehtivät hänen juttuaan, oli hänelle herttaisen mieluinen. Tänä iltapäivänä hän oli kuitenkin toisessa vireessä — hänhän tuli Rogerin hautajaisista siistiin tummaan pukuun puettuna — ei ihan mustaan, sillä loppujen lopulta setä on vain setä, ja hänen sielunsa kauhistui liiallista tunteitten näyttämistä. Hän nojautui taaksepäin upotuksin koristetussa tuolissa ja katseli erikoisen vähäpuheisena pystyyn nostetun nenänsä vartta pitkin taivaansinisiä seiniä, joita kultakehykset koristivat. Johtuiko se siitä, että hän oli ollut hautajaisissa, mutta hänen kasvojensa erikoislaatuinen forsytelais-rakenne esiintyi tänä iltapäivänä parhaassa valossaan. Ne olivat pitkät ja koverot kasvot, joissa leuan lihattomuus näytti melkein liialliselta, kasvot, joissa leuka vallitsi, mutta jotka eivät silti olleet epämiellyttävät. Väkevämmin kuin koskaan hän tunsi, että Timothyn talossa oltiin toivottoman vanhanaikaisia, ja että hänen tätiensä sielut olivat ikävästi Viktorian ajan keskivaiheilta. Aihe, josta hän ennen muita olisi tahtonut puhua — hänen oma avioeroton asemansa — oli täällä mahdoton. Ja kuitenkin se täytti hänen mielensä sulkien pois kaiken muun. Vasta keväästä saakka oli ollut näin, ja hänessä oli kasvanut uusi tunne, joka yllytti häntä sellaiseen, minkä hän tiesi hyvin saattavan olla hullutusta nelikymmentäviisivuotiaassa Forsytessa. Yhä enemmän ja enemmän hän viime aikoina oli ollut tietoinen ikänsä kasvamisesta. Varallisuus, joka oli ollut huomattava jo silloin, kun hän oli keksinyt rakennuttaa tuon Robin Hillin talon, joka lopullisesti oli ajanut karille hänen avioliittonsa Irenen kanssa, oli lisääntynyt yllättävän voimakkaasti niinä kahtenatoista yksinäisenä vuotena, jolloin hän olikin harrastanut hyvin vähän muuta. Hänellä oli tällä hetkellä hyvästi yli sadantuhannen punnan, eikä ollut ketään, jolle hän olisi ne jättänyt — ei mitään todellista päämäärää sille, mikä oli hänen uskontonsa. Ja vaikka hän olisi hellittänytkin ponnistuksistaan, teki raha rahaa, ja hän tiesi tuossa tuokiossa omaavansa sataviisikymmentä tuhatta. Soamesissa oli aina ollut vahvasti kotoinen, sukurakas puoli, joka kesannolle jääneenä ja tuhoutuneena oli ollut kätkössä, mutta nyt, hänen parhaassa miehuudessaan, noussut taas pinnalle. Viime aikoina oli erään nuoren tytön kieltämätön kauneus antanut sille muotoa ja yllykettä ja vihdoin vallannut hänet kokonaan.
Ja tämä tyttö oli ranskalainen, eikä ollut luultavaa, että hän menisi päästään pyörälle tai suostuisi laillistamattomaan asemaan. Sitäpaitsi sellainen ajatus oli Soamesille itselleen vastenmielinen. Hän oli pakollisen selibaattinsa pitkinä vuosina maistanut sukupuolielämän sameata puolta, salaisesti, aina vastahakoisesti, sillä hän oli nirso, ja lain ja järjestyksen vaisto hänessä oli synnynnäinen. Hän ei halunnut mitään nurkkasuhdetta. Avioliiton solmiaminen Pariisin lähetystössä, muutaman kuukauden matka, ja hän voisi tuoda Annetten takaisin kerrassaan vapautuneena menneisyydestä, joka totta puhuen ei ollut kovinkaan kehuttava, sillä hän oli vain kassanhoitajana äitinsä ravintolassa Sohossa. Soames voisi tuoda hänet vallan uutena ja hienona hallitsemaan ranskalaisella maullaan ja itsehillinnällään taloaan »The Shelter» lähellä Mapledurhamia. Forsyten juorupörssissä ja hänen jokivarrella asuvien ystäväinsä kesken puhuttaisiin vain, että hän oli matkoillaan kohdannut viehättävän ranskalaisen tytön ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ranskalaisessa vaimossa olisi hiven romantiikkaa ja pieni hienostuksen leima. Ei! Tätä hän ei pelännyt, oli vain tuo hänen kirottu avioeroton säätynsä, ja — kysymys, ottaisiko Annette hänet, ja sitä kysymystä hän ei uskaltanut ottaa päiväjärjestykseen, ennenkuin hänellä olisi selvä, vieläpä häikäisevä tulevaisuus tarjottavana tytölle.
Tätiensä salissa hän kuuli vain verhotuin korvin nuo tavalliset kysymykset: Kuinka voi rakas isä? Ei suinkaan hän käynyt ulkona nyt, kun ilma oli muuttumassa noin koleaksi? Muistaisiko Soames varmasti kertoa hänelle, että Hester oli havainnut keitettyjen rautatammen lehtien suuresti lieventävän tuota kipua hänen kyljessään. Haude joka kolmas tunti, sitten punainen flanellilappu päälle. Ja voiko hän ottaa maistiaisiksi ihan pienen ruukun heidän parasta luumuhilloaan — se oli niin herkullista tänä vuonna ja teki ihmeen hyvää. Oi, ja sitten Dartiet — oliko Soames kuullut, että Montaguesta oli kovin paljon ikävyyksiä. Timothy oli sanonut, että Winifred todella kaipasi suojelusta. Sanottiin — mutta Soamesin ei pitänyt katsoa asiaa varmaksi — että Montague oli antanut Winifredin jalokiviä jollekin kauhealle tanssijattarelle. Sehän oli kovin huono esimerkki rakkaalle Valille, nyt kun hänen juuri piti mennä yliopistoon. Eikö Soames ollut kuullut? Oi, mutta hänen piti mennä katsomaan sisartaan ja ottaa asiasta selvä heti paikalla. Ja luuliko Soames, että nuo buurit todellakin aikoivat pitää puoliaan? Timothy oli vallan järkytetty. Valtiolainaosakkeet olivat niin korkealla, ja hänellä oli niin paljon rahaa niissä. Luuliko Soames, että ne laskisivat, jos tulisi sota? Soames nyökäytti päätään. Mutta sota kai menisi ohi hyvin pian. Olisi kovin paha Timothylle, jollei niin kävisi. Ja Soamesin rakas isä korkeassa iässään ottaisi sen kovin pahakseen. Onneksi rakas Roger parka oli säästynyt tästä kauheasta levottomuudesta. Ja Juley täti kuivasi pienellä nenäliinallaan suuren kyynelen, joka yritti kiivetä hänen nyt kokonaan kuivunutta vasenta poskeaan pitkin siitä kohdasta, mistä se oli pysyvästi lerpallaan. Hän muisti rakasta Rogeria ja kaikkea hänen erikoislaatuisuuttaan, ja kuinka hän pisteli sisartaan neuloilla, kun he olivat pieniä. Täti Hester, jonka vaisto yritti välttää kaikkea epämieluisaa, yhtyi tässä puheeseen: Luuliko Soames, että herra Chamberlainista heti voitaisiin tehdä pääministeri? Hän järjestäisi asian niin nopeasti. Hester täti tahtoisi nähdä, kuinka tuo vanha Krüger lähetettäisiin St. Helenaan. Hän muisti niin hyvin, kun tuli uutinen Napoleonin kuolemasta ja kuinka suuri helpotus se oli ollut Soamesin isoisälle. Hän ja Juley — »meillä oli pitkät housunlahkeet silloin, kultaseni» — eivät siihen aikaan olleet ymmärtäneet asiasta paljoakaan.
Soames otti teekupin hänen kädestään, joi nopeasti ja söi kolme mantelileivosta, joista Timothyn talo oli kuuluisa. Hänen hieno, kalpea, ylimielinen hymynsä oli syventynyt hivenen verran. Totisesti hänen perheensä pysyi toivottoman maalaisena, miten paljon Lontoota he kaikki sitten yhteensä omistivatkin. Näinä eteenpäinmenon päivinä heidän maalaisuutensa pisti silmään enemmänkin kuin ennen. Mitä, vanha Nicholashan oli vielä vapaakaupan puoltaja ja kuului tuohon vedenpaisumuksenaikaiseen liberalismin pesään, Remove-klubiin — vaikka kyllä tietysti sen kaikki jäsenet jo olivat hyvinkin vanhoillisia, muuten ei hän itse olisi voinut liittyä siihen. Ja sanottiin, että Timothy vielä käytti yömyssyä. Täti Juley puhui taas. Soames kulta on niin terveen näköinen, tuskin päivääkään vanhempi kuin Ann tädin kuollessa, jolloin he kaikki olivat koolla, rakas Jolyon ja rakas Swithin ja rakas Roger. Hän pysähtyi ja sieppasi kiinni kyynelen, joka kiipesi oikean posken lerpallaan olevaa kohtaa pitkin. Kuuliko hän — kuuliko hän tähän aikaan koskaan mitään kenestä? Hester täti tyrkkäsi häntä näkyvästi olallaan. Aina tuon Juleyn pitikin sanoa jotakin! Hymy katosi Soamesin kasvoilta, ja hän pani kuppinsa pois. Nyt oli tie raivattu auki hänen aiheelleen, ja niin kovin kuin hän olisi tahtonutkin, ei hän voinut käyttää sitä hyväkseen.
Juley täti jatkoi aika kiireisesti:
»Sanotaan, että rakas Jolyon ensin jätti hänelle nuo viisitoista tuhatta kerta kaikkiaan, mutta sitten hän tietysti näki, ettei se olisi oikein, ja määräsi ne vain hänen elinajakseen.»
Oliko Soames kuullut sitä?
Soames nyökäytti päätään.
»Serkkusi Jolyon on nyt leski. Hän on Irenen holhooja, tiesit kai sen?»
Soames pudisti päätään. Hän tiesi, mutta ei tahtonut osoittaa mitään mielenkiintoa. Nuori Jolyon ja hän eivät olleet kohdanneet sitten Bosinneyn kuoleman.
»Jolyonin täytyy nyt olla ihan keski-ikäinen», jatkoi Juley täti uneksivasti. »Odotahan, hän syntyi siihen aikaan, jolloin rakas enosi asui Mount Streetillä, paljon ennen kuin he muuttivat Stanhope Gatelle — joulukuussa 47, juuri ennen kommuunia. Hän on yli viidenkymmenen nyt! Ajatella! Hän oli niin kaunis pikkulapsi, ja kaikki olivat hänestä niin ylpeitä — hänhän oli ensimmäinen teistä kaikista.» Juley täti huokasi, ja kiehkura hänen ei ihan omaa tukkaansa irtaantui ja valahti otsalle, niin että Hester tätiä värisytti. Soames nousi, hän oli tehnyt omituisen keksinnön omasta itsestään. Tuo hänen ylpeytensä ja itsekunnioituksensa vanha haava ei ollut vielä mennyt umpeen. Hän oli tullut siinä luulossa, että voisi puhua, hän oli tahtonut puhua kahlitusta asemastaan, ja — katso! hän pakeni pois, kun kömpelöistä jutuistaan kuuluisa Juley täti muistutti häntä siitä.
Oi, eihän Soames vain vielä lähtenyt?
Soames hymyili vähän kostonhaluisesti ja sanoi:
»Kyllä. Hyvästi. Terveisiä Timothy sedälle!» Ja painaen kylmän suudelman molemmille otsille, joiden kurtut näyttivät yrittävän liimautua hänen huuliinsa ikäänkuin toivoen, että ne suudeltaisiin pois, hän jätti heidät katsomaan kirkkain silmin hänen jälkeensä — tuon rakkaan Soamesin, joka oli ollut niin kiltti ja tullut juuri tänään, kun he eivät tunteneet oloansa kovinkaan —!
Tunnonvaivoja mielessään Soames laskeutui portaita, joissa aina oli melkein hauska kamferin ja portviinin ja sellaisen talon tuoksu, missä ei siedetä vetoa. Nuo vanhat raukat — hän ei ollut aikonut olla epäystävällinen! Ja kadulla hän unohti heidät heti, sillä hänen mielensä täytti taaskin Annetten kuva ja omien kirottujen kahleittensa ajatteleminen. Miksi ei hän ollut ajanut asiaa perille ja ottanut avioeroa silloin, kun tuo viheliäinen Bosinney joutui raitiovaunun alle ja kun olisi ollut yllin kyllin todistuksia hänen anomuksensa puolesta! Ja hän kääntyi sisarensa, Winifred Dartien taloa kohti, joka sijaitsi Green Streetillä, Mayfairissa.