11. TIMOTHY SANOO SANANSA

Uutinen Jollyn ja Valin liittymisestä vapaaehtoisiin levisi Forsyten juorupörssissä nopeasti, ja jatkoksi tuli tieto, että June, joka ei tahtonut olla muita huonompi, aikoi ruveta Punaisen Ristin sairaanhoitajattareksi. Nämä tapaukset olivat niin äärimmäisiä, niin mullistavia puhtaan forsytelaisuuden kannalta, että niillä oli yhdistävä vaikutus perheeseen, ja Timothyn talossa tungeksi seuraavana sunnuntaina perheenjäseniä, jotka yrittivät saada selville, mitä he kaikki ajattelivat tästä kaikesta ja vaihtaa keskenään perhearvon tuntoa. Giles ja Jesse Hayman eivät enää saisi puolustaa rannikkoa, vaan joutuisivat etelä-Afrikkaan vallan pian, Jolly ja Val lähtisivät huhtikuussa, ja mitä Juneen tulee — no niin, eihän kukaan koskaan tietänyt, mitä hän todella tulisi tekemään.

Peräytyminen Spion Kopista ja hyvien uutisten puuttuminen sotanäyttämöltä antoi todellisuuden tuntua tälle kaikelle, niinkuin Timothy yllättävällä tavalla vahvisti. Vanhojen Forsytein nuorin — itse asiassa tuskin kahdeksankymmenvuotias — jonka yleensä otaksuttiin muistuttavan heidän isäänsä, »Dosset Forsytea», myöskin hänen parhaiten tunnetussa luonteenpiirteessään, madeiran juomisessa — oli ollut näkymätön niin monta vuotta, että hänestä oli tullut melkein myytti. Kokonainen pitkä sukupolvi oli elänyt senjälkeen kun kustannusliikkeen vaarat olivat koskeneet hänen hermoihinsa neljänkymmenen vuoden iässä, niin että hän oli vetäytynyt syrjään vain kolmenkymmenen viiden tuhannen omistajana ja ryhtynyt elättämään itseään huolellisilla sijoituksilla. Tehden säästöjä joka vuosi, korkoa korolle, oli hän kasvattanut omaisuutensa kaksinkertaiseksi neljässäkymmenessä vuodessa tietämättä edes minkälaista on tutista kengissään raha-asiain vuoksi. Hän säästi tätä nykyä noin kaksituhatta vuodessa, hoiti itseään niin hyvin, että arveli voivansa — sanoi Hester täti — kaksinkertaistaa omaisuutensa vielä kerran ennen kuolemaansa. Mitä hän sitten tekisi sillä, kun sisaret olivat kuolleet ja hän itse kuollut, sitä kysyivät usein pilkallisesti vapaat henget sellaiset kuin Francie, Euphemia tai nuoren Nicholasin toinen poika, Christopher, jonka henki oli niin vapaa, että hän tätä nykyä aikoi teatteriin. Kaikki myönsivät kuitenkin, että sen tiesi parhaiten Timothy itse ja ehkä myös Soames, joka ei koskaan ilmaissut salaisuutta.

Ne harvat Forsytet, jotka olivat nähneet hänet, tiesivät, että hän oli vankkarakenteinen ja tanakka mies, ei erittäin pitkä, että hänellä oli punaisenruskea ihonväri, harmaa tukka ja hyvin vähän sitä piirteitten hienostusta, jota useimmat Forsytet olivat saaneet lahjaksi »Dosset Forsyten» vaimolta, joka oli ollut kauniinlainen ja lempeäluonteinen nainen. Tiedettiin, että Timothy oli yllättävän kiinnostunut sodasta, että hän alusta saakka oli pistellyt lippuja karttaan, ja oltiin levottomia siitä, mitä tapahtuisi, jos englantilaiset ajettaisiin merenrantaan asti, jolloin olisi melkein mahdotonta sovittaa lippuja oikeille paikoilleen. Mitä taas tulee hänen tietoihinsa perheen liikehtimisistä tai ajatuksiinsa niistä, siitä ei kukaan oikein ollut selvillä, paitsi että Hester täti aina selitti hänen olevan hyvin kiihdyksissä. Niinpä tuntui suorastaan enteelliseltä, kun Forsytet, jotka saapuivat sunnuntaina Spion Kopin tyhjentämisen jälkeen, vuoron perään huomasivat salissa erään olennon, joka istui ainoassa todella mukavassa nojatuolissa selkä päin valoa, peittäen kasvojensa alaosan suurella kädellään, ja heitä tervehti Hester tädin pyhän kunnioituksen täyttämä ääni:

»Setäsi Timothy, kultaseni.»

Timothyn tervehdys oli jokseenkin samanlainen heille kaikille, ja hän itse asiassa pikemmin nielaisi sen kuin lausui:

»Iltaa, iltaa! Anteeksi etten nouse.»

Francie oli läsnä, ja Eustace oli tullut vaunuissaan, Winifred oli tuonut Imogenin, ja avioerohankkeitten aiheuttama jää murtui siihen lämpöön, jolla perhe antoi siunauksensa Valin teolle. Marian Tweetyman oli tullut tuomaan tuoreimmat uutiset Gilesistä ja Jessestä. Nämä kaikki, tädit Juley ja Hester, nuori Nicholas, Euphemia ja — voi ihmettä! — George, joka oli tullut Eustacen kanssa vaunuissa, olivat seurue, joka oli perheen kukoistusaikojen arvoinen. Koko pienessä salissa ei ollut enää ainoatakaan tuolia vapaana, ja ajatus, että vielä joku tulisi, oli peloittava.

Kun Timothyn läsnäolon aiheuttama pingoitus oli vähän hellittänyt, sai keskustelu sotilaallisen käänteen. George kysyi Juley tädiltä, koska tämä aikoi lähteä Punaisen Ristin matkaan, ja sai hänet melkein hilpeyden tilaan, minkä jälkeen hän kääntyi Nicholasiin ja sanoi:

»Nuori Nicholas on soturi pelvoton, eikö niin? Koska hän aikoo pukeutua villiin khakiin?»

Nuori Nicholas hymyili lempeän anteeksipyytävästi ja kertoi, että hänen äitinsä tietenkin oli hyvin levoton.

»Dromiot ovat jo sodassa, kuulemma», sanoi George kääntyen Marian Tweetymaniin. »Kohta olemme kaikki muutkin. En avant, kaikki Forsytet!»

Juley täti nauraa pulputti, George oli niin lystikäs! Menisikö Hester hakemaan Timothyn kartan? Timothy voisi silloin näyttää kaikille, missä ollaan.

Timothy äännähti jotakin, joka tulkittiin hyväksymiseksi, ja Hester täti lähti huoneesta.

George jatkoi mielikuvaansa Forsytein rynnistyksestä tehden Timothysta sotamarsalkan ja Imogenista, jonka hän heti oli havainnut »sieväksi tyttölapseksi», Vivandièren, sitten hän otti silinterinsä polvien väliin ja alkoi takoa sitä kuvitelluilla rumpupalikoilla. Tämä näytelmä otettiin vastaan sekavin tuntein. Kaikki nauroivat — Georgelle annettiin vapauksia, mutta kaikki tunsivat, että hän pilkkasi perhettä, ja se oli heistä luonnotonta nyt, kun perhe kuitenkin oli antava viisi jäsentään kuningattaren palvelukseen. George voisi mennä pitkälle, ja niinpä kaikki helpottuivat, kun hän nousi, tarjosi käsivartensa Juley tädille, marssi Timothyn luo, teki hänelle kunniaa, suuteli tätiään hullunkurisen tulisesti, sanoi: »Voi kuinka hauskaa, pappa kulta! Tule, Eustace!» ja kulki ulos, kintereillään vakava ja nirso Eustace, joka ei ollut edes hymyillyt. Juley tädin hämmentynyt »Ajatelkaa, että hän ei odottanut karttaa! Et saa välittää hänestä, Timothy! Hän on niin hullunkurinen!» katkaisi hiljaisuuden, ja Timothy otti käden suultaan pois.

»Minä en tiedä, mitä tästä tulee», kuultiin hänen sanovan. »Mitä on kaikki tuo puhe sotaanlähdöstä? Ei noita buureja sillä tavalla voiteta.»

Franciella vain oli uskallusta kysyä:

»Millä sitten, Timothy setä?»

»Kaikki tuo uudenaikainen vapaaehtoisuus ja rahanmeno — rahoja menee maasta pois.»

Juuri silloin Hester täti toi kartan, kantaen sitä kuin pikku lasta, joka voi pahoin. Euphemian avulla se asetettiin pianolle, pienelle Colwood-flyygelille, jota arveltiin viimeksi soitetun kesällä ennen Ann tädin kuolemaa, kolmetoista vuotta sitten. Timothy nousi. Hän astui pianon ääreen ja seisoi siinä karttaansa katsellen kaikkien toisten keräytyessä ympärille.

»Tässä ollaan nyt», sanoi hän, »tämä on nykyinen asema, ja aika huono se on. Hm.»

»Niin», sanoi suuresti uskalias Francie, »mutta kuinka aiot muuttaa sitä, Timothy setä, jollei ole miehiä?»

»Miehiä», sanoi Timothy, »mitä me teemme miehillä — tuhlaamassa maan varoja. Me tarvitsemme Napoleonin, hän tekisi selvää kuukaudessa.»

»Mutta jollei meillä ole sellaista, Timothy setä?»

»Se on heidän asiansa», vastasi Timothy. »Mitä varten me olemme ylläpitäneet armeijaa — sitäkö varten, että he syövät päänsä tyhjiksi rauhan aikana! He saisivat hävetä, kun vaativat nyt tuolla tavoin apua maalta! Hoitakoon joka mies omat tehtävänsä, niin meidän käy hyvin.»

Ja katsellen ympärilleen hän lisäsi melkein vihaisesti:

»Vapaaehtoiset, kyllä kai! Heitämme hyvät rahat huonon jälkeen! Meidän pitää säästää! Säästää voimia — se on ainoa keino.» Ja äännähtäen pitkään, mikä ei kuulunut ihan niiskutukselta eikä ihan kuorsaukselta, hän astui Euphemian varpaalle ja lähti pois. Jäljelle jäi vain mielenkuohu ja heikko rintasokerin tuoksu.

Vakaumusta ilmaisevilla sanoilla, joitten lausuminen selvästi on maksanut asianomaiselle uhrauksen, on aina huomattava vaikutus. Ja nuo kahdeksan Forsytea, kaikki naisia, paitsi nuori Nicholas, olivat hetkisen hiljaa kartan ympärillä. Sitten Francie sanoi:

»Tiedättekö, minä luulen, että hän on oikeassa. Mitä varten armeija itse asiassa on olemassa? Heidän olisi pitänyt tietää. Tämä tulee vain yllyttämään heitä.»

»Kultaseni!» huudahti Juley täti. »He ovat myös olleet niin edistysmielisiä! Ajatella, että he ovat luopuneet purppuranpunaisista housuistaan! He olivat aina niin ylpeät niistä. Ja nyt he kaikki näyttävät rangaistusvangeilta. Hester ja minä sanoimme juuri eilen, että se kai koskee heihin hyvin kovasti. Mitähän Rautaherttua olisi sanonut?»

»Uusi väri on hyvin hieno», sanoi Winifred. »Val näyttää oikein hauskalta univormussaan.»

Juley täti huokasi.

»Olisi niin hauska nähdä, miltä Jolyonin poika näyttää. Ajatelkaa, että emme koskaan ole nähneet häntä! Hänen isänsä mahtaa olla ylpeä hänestä.»

»Hänen isänsä on Pariisissa», sanoi Winifred.

Hester tädin toisen olkapään nähtiin äkkiä kohoavan ikäänkuin torjuakseen sisaren seuraavaa huomautusta, sillä Juleyn kurttuiset posket olivat punastuneet.

»Meillä oli rakas pikku rouva MacAnder luonamme eilen, hän oli juuri palannut Pariisista. Ja tiedättekö, kenet hän näki siellä kadulla? Ette ikinä arvaa.»

»Me emme yritäkään, täti pieni», sanoi Euphemia.

»Irenen! Kuvitelkaa! Kaiken tämän ajan jälkeen hän käveli seuranaan vaalea parta —»

»Täti pieni, sinä otat minut hengiltä! Vaalea parta —»

»Aioin sanoa vaaleapartainen herrasmies», sanoi Juley ankarasti. »Eikä päivääkään vanhempana — hän olikin aina niin kaunis», lisäsi hän ikäänkuin epävarmaksi anteeksipyynnöksi.

»Oi, kerro meille hänestä, täti», huusi Imogen. »Minä nipinnapin saatan muistaa hänet. Hän on luuranko perheen kaapissa, eikö totta? Ja sellaiset ovat niin hauskoja.»

Hester täti istuutui. Sen oli Juley nyt saanut aikaan!

»Hän ei ollut kovinkaan luurankomainen, mikäli minä muistan», mutisi Euphemia, »erinomaisen hyvin puettu.»

»Kultaseni», sanoi Juley täti, »mikä kummallinen sanantapa se on — ei oikein sievä!»

»Niin, mutta minkälainen hän oli?» kärtti Imogen.

»Minä kerron sinulle, lapseni», sanoi Francie, »eräänlainen nykyaikainen Venus, erittäin hyvin puettu.»

Euphemia sanoi terävästi: »Venuksella ei ollut koskaan vaatteita, ja hänen silmänsä olivat siniset kuin sula safiiri.»

Tässä keskustelun kohdassa nuori Nicholas nousi sanomaan hyvästit.

»Rouva Nick on kauhean periaatteellinen», sanoi Francie nauraen.

»Hänellä on kuusi lasta», sanoi Juley täti. »Hänen täytyykin olla huolellinen.»

»Oliko Soames eno kauheasti rakastunut häneen?» jatkoi hellittämätön Imogen katsellen loistavilla tummilla silmillään toisesta toiseen.

Hester täti teki epätoivon eleen juuri kun Juley täti vastasi: »Kyllä vain, Soames enosi oli kovin kiintynyt häneen.»

»Hän kai karkasi jonkun kanssa?»

»Ei, ei toki — niin, ei ihan.»

»Mitä hän sitten teki, täti?»

»Tule nyt, Imogen», sanoi Winifred, »meidän pitää lähteä.»

Mutta Juley täti vastasi päättävästi: »Hän — hän ei käyttäytynyt ensinkään hyvin.»

»Oi kuinka harmillista!» huudahti Imogen. »Niin pitkälle pääsen aina.»

»No niin, kultaseni», sanoi Francie, »hänellä oli rakkausjuttu, joka päättyi nuoren miehen kuolemaan, ja senjälkeen hän lähti enosi luota. Minä aina melkein pidin hänestä.»

»Hän antoi minulle suklaamakeisia», mumisi Imogen, »ja tuoksui hyvältä.»

»Tietysti», sanoi Euphemia.

»Ei niinkään tietysti», vastusti Francie, joka itse käytti erikoisen kallista neilikkaa.

»Minä en ymmärrä mikä meihin on mennyt, kun puhumme tällaisista asioista», sanoi Juley täti kohottaen käsiään.

»Ottiko eno avioeron?» kysyi Imogen ovelta.

»Ei toki», huusi Juley täti, »niin — ei toki!»

Etäisemmältä ovelta kuului ääntä. Timothy oli palannut takasalonkiin. »Minä tulin hakemaan karttaani», sanoi hän. »Kuka on ottanut avioeron?»

»Ei kukaan, setä», vastasi Francie totuudenmukaisesti.

Timothy otti karttansa pianolta.

»Älkää antako mitään sellaista tapahtua perheessä», sanoi hän. »Kaikki tuo vapaaehtoisuus on kyllin pahaa. Maa on hajoomatilassa, en tiedä mitä meistä tulee.» Hän pui paksua sormeaan huonetta kohti. »Liian paljon naisia tätä nykyä, he eivät tiedä, mitä he tahtovat.»

Näin sanoen hän tarttui karttaan lujasti kaksin käsin ja lähti ulos ikäänkuin peläten saavansa vastauksen.

Nuo seitsemän naista, joille hän oli puhunut, puhkesivat hiljaiseen muminaan, josta erottui Francien: »Totisesti, nuo Forsytet —!» ja Juley tädin: »Hänen pitää tänä iltana ottaa kuuma sinappikylpy jaloilleen, Hester, sanotko Janelle? Minä pelkään, että hänelle on taas noussut veri päähän…»

Sinä iltana, kun Hester ja hän istuivat päivällisen jälkeen kahden, hän pudotti silmän kutimestaan ja katsahti ylös:

»Hester, minä en tiedä mistä olen kuullut, että rakas Soames tahtoisi Irenen palaavan takaisin luokseen. Kuka kertoi meille, että George oli piirtänyt pilakuvan hänestä ja kirjoittanut alle sanat: »Hän ei tyydy vähempään.»

»Se oli Eustacella taskussa», vastasi Hester täti Times-lehtensä takaa, »mutta hän ei tahtonut näyttää sitä meille.»

Juley täti oli hiljaa ja hautoi asiaa. Kello tikutti, Times rapisi, tuli humisi ja räiskyi. Juley täti pudotti toisen silmän.

»Hester», sanoi hän, »minulle tuli niin kauhea ajatus.» »Älä sitten sano sitä minulle», sanoi Hester täti nopeasti.

»Mutta minun täytyy. Sinä et voi ajatella kuinka kauheata!»

Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi:

»Jolyonilla — Jolyonilla — kuuluu nyt olevan — vaalea parta!»