8. IDYLLI RUOHIKOLLA

Kun nuo kaksi nuorta Forsytea tulivat rotkotieltä ja käänsivät kasvonsa kohti itää ja aurinkoa, ei taivaalla ollut pilveä, ja harjanteet olivat kasteiset. He olivat kulkeneet hyvän matkaa ylämäkeä ja olivat vähän hengästyneitä; jos heillä oli jotakin sanottavaa toisilleen, eivät he sitä sanoneet, kulkivat vain aamiaisettoman aamun varhaisessa noloudessa kiurujen laulun alla. Oli ollut hauskaa livahtaa ulos, mutta kukkulain vapaudessa salaliittolaisuuden tunne oli kiusallinen ja mykisti kielet.

»Me teimme loistavan erehdyksen», sanoi Fleur, kun he olivat kulkeneet puoli mailia. »Minun on nälkä.»

Jon löysi taskustaan suklaalaatan. He tasasivat sen, ja heidän kielensä irtaantuivat. He keskustelivat kotiensa ja varhaisemman elämänsä luonteesta, mikä täällä yksinäisissä korkeuksissa tuntui viehättävän epätodelliselta. Jonin menneisyydessä oli vain yksi kiinteä kohta — hänen äitinsä, ja Fleurillä vain yksi kiinteä — hänen isänsä, ja näistä olennoista he puhuivat vähän, ikäänkuin olisivat etäältä nähneet heidän paheksuvat kasvonsa.

Harjanteet alenivat ja nousivat taas Chanctonbury Ringin suunnalla, välähdys kaukaista merta tuli näkyviin, varpushaukka liiteli suoraan auringon edessä niin, että sen siipien verenkarvainen ruskea hehkui melkein punaisena. Jon harrasti intohimoisesti lintuja ja kykeni istumaan hyvin hiljaa pitäen niitä silmällä; omaten tarkat silmät ja hyvän muistin, kun kyseessä oli jokin, mikä kiinnosti häntä, hän osasi olla miltei kaunopuheinen lintujen suhteen. Mutta Chanctonbury Ringissä ei ollut lintuja — avara pyökkitemppeli oli eloton ja melkein viluinen tänä varhaisena hetkenä, ja heidän oli mieluisaa tulla takaisin päivänpaisteeseen sen toisella puolella. Nyt oli Fleurin vuoro. Hän puhui koirista ja ihmisten tavasta kohdella niitä. Oli inhoittavaa pitää koiria kahleissa! Hän tahtoisi antaa selkään ihmisille, jotka tekivät sellaista. Jon oli hämmästynyt huomatessaan hänet niin eläinystävälliseksi. Kävi ilmi, että Fleur tunsi koiran, jota jokin heidän lähellään asuva maanviljelijä piti kahleissa kanatarhan päädyssä, oli ilma mikä tahansa, niin että eläinparka loppujen lopulta oli melkein menettänyt äänensä haukkumisesta!

»Ja viheliäisintä on», sanoi hän kiivaasti, »että jos se raukka ei haukkuisi jokaista ohikulkijaa, ei sitä pidettäisi siinä. Minusta ihmiset ovat viekkaita petoja. Minä olen kahdesti salaa päästänyt sen irti, molemmilla kerroilla se melkein puri minua ja oli sitten ihan hulluna ilosta, mutta lopulta se aina on juossut takaisin kotiin ja he ovat taas panneet sen kahleisiin. Jos minä saisin tehdä niinkuin tahdon, panisin tuon miehen kahleisiin.» Jon näki hänen hampaittensa ja silmiensä välkkyvän. »Minä polttaisin hänen otsaansa sanan »peto», ehkä hän sitten viisastuisi.»

Jon myönsi, että se olisi hyvä keino.

»Se on omistusvaisto», sanoi hän, »joka saa ihmiset pitämään kahleissa toisia. Edellinen sukupolvi ei ajatellut muuta kuin omaisuutta, ja siitä syystä tuli sota.»

»Ah niin», sanoi Fleur, »sitä minä en koskaan ole ajatellut. Sinun sukusi ja minun sukuni riitelivät omaisuudesta. Ja kaikkihan me kuitenkin olemme saaneet sitä — ainakin minä otaksun, että sinun väkesi on saanut?»

»Oi, kyllä, onneksi. Minä en luule, että minusta on omaisuuden kokoojaksi.»

»Jos olisi, en luule, että pitäisinkään sinusta.»

Jon pani vapisten kätensä hänen käsivartensa alle.

Fleur katsoi suoraan eteensä ja lauloi:

»Jon, Jon vekkuli on, Porsaan otti ja juoksi pakohon».

Jonin käsivarsi hiipi hänen vyötäisilleen.

»Vähän liian pian», sanoi Fleur rauhallisesti. »Teetkö usein tällaista?»

Jon pudotti käsivartensa. Mutta Fleurin nauraessa käsivarsi hiipi takaisin, ja Fleur alkoi laulaa:

»Ken vapaana kanssani ratsastaa kauas harjujen taa? Ken kutsuani kuuntelee —»

»Laula, Jon!»

Jon lauloi. Leivot yhtyivät lauluun, lampaankellot säestivät, ja kaukaa Steyningin puolelta kuului varhaisten kirkonkellojen ääni. He jatkoivat laulu laululta, kunnes Fleur sanoi:

»Hyvä Jumala! Nyt minun on nälkä!»

»Oi! Minä olen pahoillani!»

Fleur katsoi suoraan hänen kasvoihinsa.

»Jon, sinä olet kultainen.»

Ja hän painoi Jonin kättä vyötäisiinsä. Jon tuskin pysyi jaloillaan onnesta. Kellan ja valkean kirjava koira, joka ajoi jänistä, säikytti heidät erilleen. He katselivat molempien katoamista rinteen taakse, kunnes Fleur huokaisten sanoi: »Ei se saa jänistä kiinni, taivaan kiitos Mitähän kello on? Minun kelloni on pysähtynyt. En muistanut vetää sitä.»

Jon katsoi kelloansa. »Kautta Juppiterin», sanoi hän, »minunkin kelloni on pysähtynyt.»

He kävelivät edelleen, mutta vain käsi kädessä.

»Jos ruoho on kuivaa», sanoi Fleur, »voimme istua puolen minuuttia.»

Jon otti takin yltään, ja molemmat istuivat sen päällä.

»Tunnetko! Villin timjamin tuoksua!»

Jonin käsivarsi taaskin Fleurin vyötäisillä he istuivat muutaman hetken aivan hiljaa.

»Me olemme sitten hölmöjä!» huudahti Fleur hypäten pystyyn. »Mehän myöhästymme kauheasti ja näytämme niin typeriltä ja sitten he taas ovat varuillaan. Kuules nyt, Jon! Me lähdimme vain saamaan ruokahalua aamiaiseksi ja eksyimme. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän», sanoi Jon.

»Tässä on tosi kysymyksessä, me emme muuten pääse enää minnekään. Oletko hyvä valehtelija?»

»En juuri luule, mutta voinhan koettaa.»

Fleur rypisti kulmiaan.

»Tiedätkö», sanoi hän, »minä olen huomannut, että he eivät ole tarkoittaneet meitä ystäviksi.»

»Miksi ei?»

»Sanoinhan sinulle miksi.»

»Mutta sehän on typerää.»

»Niin on, mutta sinä et tunne minun isääni.»

»Hän kai on hirveästi kiintynyt sinuun.»

»Niin, näetkös, minä olen hänen ainoa lapsensa. Ja niin sinäkin olet — äitisi ainoa lapsi. Eikö se ole harmillista? Ainoasta lapsesta odotetaan niin paljon. Sitten kun he ovat lakanneet odottamasta, olemme me jo melkein kuolleita.»

»Niin», mutisi Jon. »Elämä on typerän lyhyt. Tahtoisi elää aina ja tietää kaiken.»

»Ja rakastaa kaikkia, vai kuinka?»

»Ei», huusi Jon, »minä tahdon rakastaa vain kerran — sinua!»

»Tosiaanko! Sinä edistyt nopeasti! Oi, katsos! Tuolla on liitukaivos, emme voi olla kovin kaukana kotoa. Nyt juostaan!»

Jon juoksi perässä pohtien ankarasti, oliko hän ehkä loukannut Fleuriä.

Liitukaivos oli tulvillaan päivänpaistetta ja mehiläisten hyminää. Fleur työnsi hiukset taaksepäin.

»No niin», sanoi hän, »tapaturmain varalta voit suudella minua kerran, Jon». Ja Fleur ojensi poskensa. Jon suuteli haltioituneena tuota kuumaa, pehmeätä poskea.

»Muista nyt! Me eksyimme, ja jätä asia minun huolekseni mikäli mahdollista. Minä aion olla sinua kohtaan inhoittava, se on turvallisempaa, koeta sinäkin olla minua kohtaan inhoittava!»

Jon pudisti päätään. »Se on mahdotonta.»

»Minun mielikseni vain, kello viiteen asti ainakin.»

»Kuka tahansa näkee lävitseni», sanoi Jon synkästi.

»Koeta parhaasi ainakin. Kas! Tuolla he ovat! Heiluta hattuasi! Oi, sinullahan ei ole hattua. No, minä huhuilen! Mene vähän kauemmaksi minusta ja näytä nyrpeältä.»

Viisi minuuttia myöhemmin, tullessaan taloon ja koettaessaan kaikin voimin näyttää nyrpeältä Jon kuuli ruokasalista Fleurin kirkkaan äänen:

»Oi, minun on suorastaan tuhoisa nälkä! Hän aikoo maanviljelijäksi — ja eksyy! Poika on idiootti!»