8. JOLYON ESIINTYY HOLHOOJANA

Kun nuo kaksi olivat lähteneet, ei Jolyon enää ruvennut maalaamaan, sillä alkoi jo hämärtää, vaan meni työhuoneeseen vaistomaisesti haluten uudelleen nähdä saman hetkellisen näyn, isänsä istumassa vanhassa ruskeassa nahkatuolissa polvi polven päällä ja vilpitön katse tuijottaen mahtavan otsan kupoolin alta. Tässä pienessä huoneessa, joka oli koko talon kodikkain, Jolyon usein pääsi hetkelliseen yhteyteen isänsä kanssa. Eipä siltä, että hän lopullisesti olisi uskonut ihmishengen haudantakaiseen elämään — hänen tunteensa ei ollut niin loogillinen — se oli pikemminkin ilmakehällistä vaikutusta, kuin tuoksu tai kuin jokin tuollainen vahvasti animistinen muoto tai valovaikutelma, joille taiteilijan silmät ovat erikoisen herkät. Vain täällä, tässä pienessä, muuttumattomassa huoneessa, jossa hänen isänsä oli viettänyt enimmät valveillaolon hetkensä, voi päästä tunteeseen, että isä ei ollut kokonaan poissa, että tämän vanhan hengen luotettavat neuvot ja hänen voimakkaan hellyytensä lämpö vielä olivat olemassa.

Mitä olisi isä neuvonut nyt, tuon vanhan murhenäytelmän äkkiä noustessa pinnalle — mitä hän olisi sanonut tästä uhkauksesta, joka kohdistui siihen henkilöön, johon hän oli niin kiintynyt elämänsä viimeisinä viikkoina? »Minun täytyy koettaa parhaani hänen hyväkseen», ajatteli Jolyon, »isä jätti hänet minulle testamentissaan. Mutta mikä on paras?»

Ja ikäänkuin yrittäen saavuttaa tuon vanhan Forsyten viisauden, tasapainon ja ovelan arkijärkevyyden hän istahti vanhaan tuoliin ja nosti toisen polven toisen päälle. Mutta hän tunsi olevansa pelkkä varjo istuessaan siinä, eikä mikään innoittava ajatus tullut hänen mieleensä, kun tuulen sormet koputtelivat ranskalaisen ikkunan pimeneviin ruutuihin.

»Lähtisinkö katsomaan Ireneä?» ajatteli hän, »tai pyytäisinkö häntä tulemaan tänne? Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Minkälaista se on nyt? Typerää kaivaa esiin asioita näin pitkän ajan takaa.» Taaskin hänen serkkunsa hahmo, seisomassa hienolla oliivinvihreällä ulko-ovella, toinen käsi ovessa kiinni, hypähti hänen mieleensä niinkuin vanhanaikaisten kellojen veistoskuvat, jotka astuvat esiin kellon lyödessä, ja selvemmin kuin minkään kellon äänen kuuli Jolyon hänen sanansa: »Minä hoidan omat asiani. Olen sanonut sinulle kerran ja sanon taas: Me emme ole kotona.» Vastenmielisyys, jota hän silloin oli tuntenut Soamesia kohtaan — hänen litteäposkisia, parrattomia kasvojaan, jotka olivat tulvillaan henkistä verikoiramaisuutta, hänen niukkaa, nelikulmaista, laihaa vartaloaan, joka oli hieman köyristynyt ikäänkuin ei voisi sulattaa jotakin luupalaa — tämä vastenmielisyys palasi nyt tuoreena kuin konsanaan, vieläpä kummasti yltyneenä. »Minä en pidä hänestä», ajatteli Jolyon. »Olemukseni juuria myöten en pidä hänestä. Ja se on onni, sillä se tekee minulle helpommaksi olla hänen vaimonsa puolella.» Ollen puoliksi taiteilija ja puoliksi Forsyte Jolyon oli luonnostaan vastahakoinen kaikkiin niin sanottuihin »selkkauksiin», ja jollei hän ollut suuttunut, soveltui häneen syvästi tuo klassillinen naaraskoiran määrittely: »Mieluummin pakenee kuin tappelee.» Pieni hymy asettui hänen partaansa. Kohtalon ivaa, että Soamesin piti tulla tänne» — tähän taloon, jonka hän itse oli rakennuttanut! Kuinka hän olikaan tutkinut ja töllistellyt tätä menneen suunnitelmansa raunioita, nuuskien salaa seiniä ja portaita, arvioiden kaikkea! Ja vaistomaisesti Jolyon ajatteli: »Minä luulen, että se mies vieläkin asuisi kernaasti täällä. Hän ei voi koskaan lakata kaipaamasta sitä, minkä kerran on omistanut! No niin, minun pitää toimia, tavalla tai toisella, mutta harmillista se on — aika harmillista.»

Myöhään illalla hän kirjoitti Chelseahin kysyen, ottaisiko Irene hänet vastaan.

Vanha vuosisata, joka oli nähnyt individualismin taimen niin kauniisti kukoistavan, oli laskemassa pilviin, joita lähenevät myrskyt punasivat. Sotahuhut lisäsivät eloisuutta kaupungissa, joka hälisi lomakauden päättymistä. Jolyonista, joka harvoin tuli maalta, kadut näyttivät kuumeisilta, kiitos noitten uusien automobiilien ja moottoripyöräin, joita hän ei hyväksynyt esteettiseltä näkökannalta. Hän laski vaunuista näitten ajoneuvojen luvun ja totesi, että joka kahdeskymmenes oli niitä. »Vuosi sitten oli vain joka kolmaskymmenes», ajatteli hän, »ne ovat tulleet jäädäkseen. Sitä enemmän vain pyöräin vilinää ja pahaa hajua» — sillä hän kuului noihin harvinaisiin vapaamielisiin, jotka vastustavat kaikkea uutta, kun se pukeutuu aineelliseen muotoon, ja hän käski ajurin kääntää pian alas joelle, pois liikenteestä, jotta hän saisi katsella vettä vaahterain kypsyvän lehtiverhon läpi. Pienen taloryhmän kohdalla, joka oli noin viidenkymmenen yardin päässä Embankmentista, hän käski ajurin odottaa ja meni ensimmäiseen kerrokseen.

Kyllä, rouva Heron oli kotona!

Vakinaisten, joskin hyvin vaatimattomien tulojen vaikutus näkyi heti Jolyonille, jolla oli mielessä tämän pienen huoneiston nukkavieru hienostus kahdeksan vuotta sitten, silloin kun hän tuli tuomaan hyvää uutistaan. Kaikki oli nyt raikasta, somaa ja tuoksui kukilta. Yleisvaikutelma oli hopeanharmaa mustin, vaaleansinisin ja kultaisin vivahduksin. »Tällä naisella on kehittynyt maku», ajatteli hän. Aika oli kohdellut Jolyonia lempeästi, sillä hän oli Forsyte. Mutta Ireneen aika tuskin näytti koskeneen — sen vaikutelman ainakin Jolyon sai. Hänen silmissään Irene ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta seisoessaan siinä myyränvärisessä kuviosamettipuvussaan, silmät tummina, pehmeinä, tukka kuin tummaa kultaa, käsi ojennettuna ja pieni hymy huulilla.

»Ettekö tahdo istua?»

Jolyon ei ollut luultavasti koskaan istunut tuolilla täydellisemmän hämmennyksen vallassa.

»Te ette ole muuttunut vähääkään», sanoi hän.

»Ja te näytätte nuoremmalta, Jolyon serkku.»

Jolyon haroi sormillaan tukkaansa, jonka tiheys oli vielä hänen ilonaan.

»Minä olen ikämies, mutta en tunne sitä. Maalaamisessa on jotakin, mikä pitää ihmisen nuorena. Tizian eli yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta, ja hänen surmaamiseensa tarvittiin rutto. Tiedättekö, kun ensi kerran näin teidät, muistin erästä hänen tauluaan.»

»Koska näitte minut ensi kerran?»

»Kasvitieteellisessä puutarhassa.»

»Kuinka tunsitte minut, jos ette ollut koskaan ennen nähnyt minua?»

»Eräästä, joka tuli teitä tapaamaan?» Hän katsoi Ireneen rohkeasti, mutta tämän kasvot eivät muuttuneet, ja hän sanoi hiljaa:

»Niin, monta ihmisikää sitten.»

»Mikä on teidän nuoruutenne salaisuus, Irene?»

»Ihmiset, jotka eivät elä, säilyvät ihmeellisesti.»

Hm, vähän katkera pieni sana! Ihmiset, jotka eivät elä! Mutta se avasi mahdollisuuden, ja hän tarttui siihen. »Muistatteko serkkuni Soamesin?»

Hän näki Irenen heikosti hymyilevän tuolle kummalliselle kysymykselle ja jatkoi heti: »Hän kävi minua tapaamassa toissa päivänä. Hän tahtoisi ottaa avioeron. Tahtoisitteko te?»

»Minä?» Sana tuli kuin säikähdyksen pakosta. »Kahdentoista vuoden jälkeen? Se on aika myöhäistä. Eikö se käy vaikeaksi?»

Jolyon katsoi tiukasti häntä kasvoihin. »Jollei —» sanoi hän.

»Jollei minulla nyt ole rakastajaa. Mutta minulla ei sen jälkeen ole ollut ketään.»

Mitä herättivät nuo yksinkertaiset ja vilpittömät sanat Jolyonissa? Huojennusta, yllätystä, sääliä? Venus kaksitoista vuotta ilman rakastajaa!

»Ja kuitenkin», sanoi hän, »luulen, että tekin antaisitte aika paljon, jos pääsisitte vapaaksi.»

»En tiedä. Mitä se nyt merkitsee?»

»Mutta jos rakastuisitte uudestaan?»

»Minä rakastaisin.» Tuohon yksinkertaiseen vastaukseen hän näytti panevan koko filosofiansa — sellaisen ihmisen filosofian, jolle maailma on kääntänyt selkänsä.

»No niin! Onko jotakin, jota haluatte minun sanovan hänelle?»

»Ei muuta kuin että valitan, ettei hän ole vapaa. Hänellä olisi kerran ollut tilaisuus. En ymmärrä, miksi hän ei käyttänyt sitä hyväkseen.»

»Siksi, että hän on Forsyte; tiedättehän, että me emme koskaan luovu mistään, jollemme halua jotakin muuta tilalle, eikä aina edes silloin.»

Irene hymyili. »Ettekö, Jolyon serkku — te kai sentään.»

»Minä tietysti olen jonkinlainen sekasikiö — en aivan puhdas Forsyte. Minä en koskaan poista puolipennisiä pankkiosoituksistani, annan niitten olla», sanoi Jolyon epävarmana.

»No niin, mitähän Soames tahtoo minun tilalleni nyt?»

»En tiedä, ehkä lapsia.»

Irene oli hetkisen vaiti, katsellen alas.

»Niin», mutisi hän, »se on kovaa. Minä en voi auttaa häntä vapautumaan vaikka tahtoisinkin.»

Jolyon tuijotti hattuunsa, hänen hämmästyksensä kasvoi nopeasti, niin myös hänen ihailunsa, ihmettelynsä ja säälinsä. Irene oli niin ihastuttava ja niin yksinäinen, ja koko vyyhti oli niin sekava!

»No niin», sanoi hän, »minun pitää mennä tapaamaan Soamesia. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, olen aina käytettävissä. Teidän pitää ajatella minua isäni viheliäisenä vastikkeena. Joka tapauksessa annan teidän tietää, mitä tapahtuu, kun olen puhunut Soamesin kanssa. Hankkikoon hän ainehistoa itse.»

Irene pudisti päätään.

»Katsokaa, hänellä on paljon menetettävää, minulla ei ole mitään. Soisin hänen pääsevän vapaaksi, mutta en ymmärrä mitä voin tehdä.»

»En minäkään ymmärrä tällä hetkellä», sanoi Jolyon ja lähti ennen pitkää. Hän meni vaunuihinsa. Puoli neljä! Soames olisi vielä toimistossaan.

»Poultryyn», huusi hän luukun läpi. Parlamenttitalon ja Whitehallin edustalla sanomalehtimyyjät huusivat: »Tilanne vakava Transvaalissa!» mutta hän tuskin kuuli huutoja, niin syventynyt hän oli muistelemaan tuota harvinaisen kaunista olentoa, hänen pehmeätä, tummaa katsettaan ja sanoja: »Minulla ei ole ollut ketään sen jälkeen.» Mitä ihmettä sellainen nainen teki elämällään jouduttuaan tuolla tavoin seisovaan veteen? Yksinään, suojattomana, jokainen miehen käsi vastassaan — tai paremminkin kurkottamassa pienintäkin merkkiä odottaen. Ja vuosi vuodelta jatkui tällaista elämää!

Sana »Poultry» ohikulkevain yläpuolella toi hänet takaisin todellisuuteen.

»Forsyte, Bustard ja Forsyte» maalattuna mustin kirjaimin hernesopanväriselle pohjalle kannusti hänet jonkinlaiseen tarmoon, ja hän nousi kiviportaita mutisten: »Ummehtuneet vanhat omistuksen edustajat! No niin, emme kai tulisi toimeen ilman niitä!»

»Mikä nimi?»

»Jolyon Forsyte.»

Nuorukainen katsoi häneen uteliaana, hän kun ei ollut koskaan nähnyt parrakasta Forsytea, ja katosi.

Toimisto »Forsyte, Bustard ja Forsyte» oli hitaasti niellyt »Tooting ja Bowlesin» toimiston ja vallannut koko ensimmäisen kerroksen. Toiminimeen ei nyt kuulunut ketään muuta kuin Soames ja joukko toimeenpanevia, palkattuja kirjanpitäjiä Jamesin täydellinen syrjäänvetäytyminen noin kuusi vuotta sitten oli jouduttanut liiketoimintaa, joka oli saanut lopullisen vauhtinsa, kun Bustard putosi pois, uupuneena, niinkuin moni luulee, »Fryer-Forsyte»-jutun vuoksi, joka oli hitaammassa vaiheessa kuin konsanaan ja vähemmän omiaan hyödyttämään niitä, jotka pitivät sitä elinkeinonaan. Soames, jolla oli terveempi ote todellisuuteen, ei ollut koskaan antanut tuon jutun vaivata itseään, päinvastoin hän oli jo aikaa sitten tajunnut, että Sallimus siinä lahjoitti hänelle 200 puntaa puhdasta voittoa vuosittain ikuisesti, — — miksikä ei?

Jolyonin tullessa serkku teki luetteloa valtiolainasijoituksista, joitten suhteen hän sotahuhujen vuoksi aikoi neuvoa asiakkaitaan heti ryhtymään toimenpiteisiin ja lähettämään ne markkinoille ennenkuin toiset yhtiöt tekisivät saman. Hän katseli vinosti ympärilleen ja sanoi:

»Mitä kuuluu? Minuutti vain. Istu, ole hyvä!» Ja merkittyään kolme summaa ja pantuaan viivottimen merkiksi hän kääntyi Jolyoniin, pureskellen litteän etusormensa kylkeä.

»No?» sanoi hän.

»Olen tavannut Irenen.»

Soames rypisti kulmiaan.

»No niin?»

»Hän on pysynyt uskollisena muistolle »

Sanottuaan tämän Jolyonia hävetti. Serkku oli leimahtanut tumman, kellertävän punaiseksi. Miksi hänen oli pitänyt kiusata tuota miesparkaa! »Hän pyysi minua sanomaan, että hän on pahoillaan, kun et ole vapaa. Kaksitoista vuotta on pitkä aika. Sinä tunnet lakisi paremmin kuin minä ja tiedät, mitä mahdollisuuksia se antaa sinulle.» Soamesilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja kumpainenkin oli runsaan minuutin puhumatta. »Kuin vahaa», ajatteli Jolyon katsellen noita suljetuita kasvoja, joilta punastus nopeasti hälveni. »Hän ei koskaan anna minulle merkkiäkään siitä, mitä hän ajattelee tai aikoo tehdä. Kuin vahaa!» Ja hän siirsi katseensa siihen kukoistavaan kaupunkiin, »By-Street on Sea», jonka tuleva olemassaolo oli seinällä olevassa kartassa esitettynä toiminimen asiakkaitten omistusvaistojen varalta. Hullunkurinen ajatus välähti hänen mieleensä: »Saa nähdä tulenko saamaan tästä kaikesta laskun — »Käynyt herra Jolyon Forsyten luona avioeroasiani johdosta, ottanut vastaan hänen selontekonsa käynnistään vaimoni luona, neuvonut häntä tapaamaan vaimoani uudelleen, lasku kuusitoista shillingiä kahdeksan penceä.»

Äkkiä Soames sanoi: »Minä en voi jatkaa näin. Minä sanon sinulle, en voi jatkaa näin.» Hänen silmänsä pälyilivät puolelta toiseen niinkuin eläimen, joka etsii pakotietä. »Hän kärsii todella», ajatteli Jolyon. »Minulla ei ole mitään syytä unohtaa sitä vain siksi, etten pidä hänestä.»

»Epäilemättä asia riippuu itsestäsi», sanoi hän ystävällisesti: »Mies voi aina ajaa tuollaiset asiat läpi ottamalla syyn omille niskoilleen.»

Soames kääntyi suoraan häneen, ja hänen äänensä tuntui tulevan jostakin hyvin syvältä.

»Miksi minun pitäisi kärsiä enemmän kuin olen jo kärsinyt? Miksi?»

Jolyon saattoi vain kohottaa olkapäitään. Hänen järkensä myönsi, hänen vaistonsa kapinoi, hän ei voinut sanoa miksi.

»Isäsi», jatkoi Soames, »oli kiintynyt häneen — minkätähden, sen taivas tietää! Ja luultavasti sinäkin olet?» Hän katsoi Jolyoniin terävästi. »Minusta näyttää, ettei tarvitse tehdä muuta kuin vääryyttä toista henkilöä kohtaan saadakseen kaikkien myötätunnon. Minä en tiedä missä suhteessa minua voi moittia — en ole koskaan tietänyt. Minä annoin hänelle kaikki, mitä hän saattoi toivoa. Minä tarvitsin häntä.»

Taaskin Jolyonin järki nyökäytti, mutta hänen vaistonsa pudisti päätään. »Mitä tämä on?» ajatteli hän, »minussa täytyy olla jotakin hullusti. Mutta jos niin on, olkoon mieluummin hullusti kuin oikein.»

»Hän oli kuitenkin vaimoni», sanoi Soames juron vihaisesti.

Kuin väläyksessä selvisi kuuntelijalle: »Siinä sitä ollaan! Omistus! Me kaikki omistamme esineitä. Mutta — ihmisolentoja! Uh!»

»Sinun pitää katsoa tosiseikkoihin», sanoi hän kuivasti, »tai pikemminkin niiden puutteeseen.»

Soames katsoi häneen taaskin epäluuloisesti.

»Niiden puutteeseen?» sanoi hän. »Niin, mutta minä en ole niinkään varma.»

»Pyydän anteeksi», vastasi Jolyon, »olen kertonut sinulle mitä hän sanoi. Se oli täysin selvää.»

»Kokemukseni ei ole ollut se, että hänen sanoihinsa saisi sokeasti luottaa. Saammepa nähdä.»

Jolyon nousi.

»Hyvästi», sanoi hän lyhyeen.

»Hyvästi», vastasi Soames, ja Jolyon lähti ulos koettaen ymmärtää serkkunsa kasvojen ilmettä, joka oli puoliksi hämmästynyt, puoliksi uhkaava. Hän tuli Waterloon asemalle häiriintyneessä mielentilassa ikäänkuin hänen moraalinen olemuksensa olisi saanut naarmun, ja kaiken aikaa junassa hän ajatteli Ireneä yksinäisessä asunnossaan ja Soamesia yksinäisessä toimistossaan ja kuinka molempien elämä oli omituisesti halpautunut. »Kahleissa!» ajatteli hän. »Kummankin kaula on kahleissa —ja hänen kaulansa on niin kaunis!»