9. TAMMEN ALLA

Kun vieras oli poistunut, Jon ja hänen äitinsä seisoivat ääneti, kunnes Jon äkkiä sanoi:

»Minun olisi pitänyt saattaa hänet ulos.»

Mutta Soames käveli jo käytävällä, ja Jon lähti yläkertaan isänsä atelieriin, sillä hän ei rohjennut mennä takaisin äidin luo.

Ilme äidin kasvoilla, kun hän seisoi tuon miehen edessä, jonka kanssa hän kerran oli ollut naimisissa, oli sinetöinyt päätöksen, joka oli ollut muodostumassa siitä saakka kuin Fleur lähti hänen luotaan edellisenä iltana. Se oli antanut päätökselle lopullisen todellisuusleiman. Mennä naimisiin Fleurin kanssa olisi ollut isku vasten äidin kasvoja, petos kuollutta isää kohtaan! Siitä ei ollut hyötyä! Jon oli mahdollisimman vähän kostonhimoinen luonteeltaan. Hän ei kantanut kaunaa vanhemmilleen tänä tuskan hetkenä. Vaikka olikin nuori, hänellä oli harvinainen kyky nähdä asiat jonkinlaisessa suhteessa toisiinsa. Pahempi oli Fleurin, pahempi hänen äitinsäkin, kuin hänen. Kovempaa kuin hylkääminen oli hylätyksi tuleminen, tai syyllisyys siihen, että joku, jota rakasti, joutui hylkäämään toisen. Hän ei saanut, ei tahtonut kantaa kaunaa! Ja siinä seisoessaan katsomassa myöhäistä auringonvaloa hän sai taas tuon äkillisen näkemyksen maailmasta, joka oli tullut hänen silmiinsä edellisenä iltana. Meri mereltä, maa maalta, miljoona miljoonalta ihmisiä, jokaisella oma elämänsä, tarmonsa, ilonsa, surunsa ja kärsimyksensä — jokaisella jotakin, josta piti luopua, jokaisella oma taistelunsa olemassaolosta. Vaikka hän olisikin ollut valmis antamaan kaiken tuosta ainoasta, jota hän ei voinut saada, hän ei tahtonut olla siksi hullu, että olisi luullut omien tunteittensa merkitsevän paljoakaan niin suuressa maailmassa ja käyttäytynyt kuin kapalovauva tai tomppeli. Hän kuvitteli ihmisiä, joilla ei ollut mitään — miljoonia, jotka olivat saaneet antaa henkensä sodassa, miljoonia, joille sota oli jättänyt hengen ja hyvin vähän muuta, nälkäisiä lapsia, joista hän oli lukenut, silvottuja miehiä, ihmisiä, jotka olivat vankilassa, kaikenlaatuisia onnettomia. Ja — he eivät auttaneet häntä paljoakaan! Jos ihmisen pitää luopua ateriasta, mitä lohdutusta hänellä on siitä tiedosta, että monien toistenkin pitää luopua siitä? Enemmän huojennusta oli siitä ajatuksesta, että hän lähtisi pois tuohon suureen maailmaan, josta hän ei vielä tietänyt mitään. Hän ei voinut jatkaa oloaan täällä, muurien sisällä ja suojattuna, kaikki ympärillään niin tasaisena ja mukavana, että hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin hautoa ja ajatella kuinka olisi voinut olla. Hän ei voinut lähteä takaisin Wansdoniin Fleur-muistojen pariin. Jos hän näkisi Fleurin, hän ei voisi luottaa itseensä, ja jos hän jäisi tänne tai menisi Wansdoniin, he varmaan joutuisivat tapaamaan toisensa. Sen täytyisi tapahtua niin kauan kuin he olisivat toistensa saavutettavissa. Ainoa keino oli lähteä kauas ja pian pois. Mutta niin paljon kuin hän rakastikin äitiään, hän ei tahtonut lähteä hänen kanssaan. Sitten hän tunsi olevansa raaka ja päätti epätoivoissaan ehdottaa, että he lähtisivät Italiaan. Kahden tunnin ajan tuossa surumielisessä huoneessa hän koetti päästä voitolle itsestään ja pukeutui sitten juhlallisesti päivällistä varten.

Äiti oli tehnyt samoin. He söivät vähän, hitaanlaisesti ja keskustelivat isän luettelosta. Näyttely oli järjestetty lokakuuksi, ja paitsi kirjanpidollisia yksityiskohtia ei ollut enää mitään tehtävää.

Päivällisen jälkeen äiti pani takin hartioilleen, ja he lähtivät ulos, kävelivät vähän, puhuivat vähän, kunnes seisoivat vihdoin hiljaisina tammen alla. Määrääjänään ajatus: »Jos näytän jotakin, näytän kaikki», Jon pani käsivartensa äidin käsivarren alitse ja sanoi täysin keveästi:

»Äiti, lähtisimmekö Italiaan?»

Irene puristi hänen käsivarttaan ja sanoi yhtä keveästi:

»Se olisi hyvin hauskaa, mutta minä olen ajatellut, että sinun pitäisi nähdä ja tehdä enemmän kuin jos minä olisin kanssasi.»

»Mutta sitten sinä olet yksin.»

»Olin kerran yksin yli kaksitoista vuotta. Sitäpaitsi minä tahtoisin olla täällä, kun isän näyttely avataan.»

Jonin ote tiukkeni hänen käsivarrellaan, hän ei ollut pettynyt.

»Sinä et voi olla täällä yksinäsi, tämä talo on liian suuri.»

»Ehkä ei täällä. Lontoossa, ja näyttelyn jälkeen voisin lähteä Pariisiin. Sinun pitää saada ainakin vuosi aikaa, Jon, nähdäksesi maailmaa.»

»Niin, minä tahtoisin nähdä maailmaa ja ponnistella. Mutta minä en tahtoisi jättää sinua aivan yksin.»

»Rakkaani, sen ainakin olen sinulle velkaa. Jos se on hyväksi sinulle, on se hyväksi minullekin. Miksi et lähtisi huomispäivänä? Passisi on kunnossa.»

»Niin, jos lähden, on paras lähteä heti. Mutta — äiti — jos — jos tahtoisin jäädä jonnekin — Amerikkaan tai mihin vain, lähtisitkö luokseni sitten?»

»Milloin tahansa ja mihin tahansa pyydät minut. Mutta älä pyydä, ennenkuin todella tarvitset minua.»

Jon veti syvään henkeään.

»Minusta Englanti tuntuu tukehduttavalta.»

He seisoivat vielä muutamia minuutteja tammen alla — katsoen siihen suuntaan, missä Epsomin katsomolava oli illan usvassa. Oksat estivät heiltä kuunvalon, niin että sitä lankesi vain kaikkialle muualle — niityille ja kauas pois ja tuon köynnöskasvien peittämän talon ikkunoihin, joka pian olisi vuokrattavana.