11. KAKSI
Tyyni Tuulio translation
Tuo »pikku» mielenliikutus, rakkaus, kasvaa hämmästyttävästi, kun sitä uhataan sammuttaa. Jon ehti Paddingtonin asemalle puolen tuntia ennen aikaansa, mutta myöhästyi mielestään runsaan viikon. Hän seisoi sovitun kirjamyymälän kohdalla, keskellä sunnuntaimatkustajien tungosta, puettuna tweedpukuunsa, joka uhoili hänen jyskyttävän sydämensä lämpöä. Hän luki kaikkien esilläolevien romaanien nimet ja osti vihdoin yhden, jotta myyjä ei katsoisi häneen epäluuloisesti. Sen nimi oli »Karjapolun sydän!» ja sen täytyi merkitä jotakin, vaikka siltä ei tuntunut. Hän osti myöskin »Naisten kuvastimen» ja »Maanviljelijän». Joka minuutti oli pitkä kuin tunti, ja täynnä kaameita mielikuvia. Kun yhdeksäntoista minuuttia oli kulunut, näki hän Fleurin tulevan laukku kädessä, kintereillään kantaja, joka toi muita tavaroita. Fleur käveli nopeasti, oli täysin kylmä. Hän tervehti Jonia kuin veljeä.
»Ensimmäinen luokka», sanoi hän kantajalle, »nurkkapaikat, vastapäätä toisiaan.»
Jon ihaili hänen peloittavaa itsehillintäänsä.
»Emmekö voi saada vaununosastoa itsellemme?» kuiskasi hän.
»Ei kannata, tämä on paikallisjuna. Ehkä Maidenheadin jälkeen. Näytä luonnolliselta, Jon.»
Jon väänsi kasvonsa juronnäköisiksi. He nousivat vaunuun — saivat seurakseen kaksi muuta petoa! — voi taivas! Hämmentynyt Jon antoi luonnottoman juomarahan kantajalle. Se tyhmyri ei tosiaankaan olisi ansainnut mitään siitä, että oli sijoittanut heidät tähän, ja päälle päätteeksi näytti siltä kuin hän olisi tietänyt koko heidän asiansa.
Fleur piiloutui »Naisten kuvastimen» taakse. Jon seurasi esimerkkiä ja piiloutui »Maanviljelijän» taakse. Juna lähti liikkeelle. Fleur antoi »Naisten kuvastimen painua ja nojautui eteenpäin.
»No?» sanoi hän.
»Minusta siitä on jo kaksi viikkoa.»
Fleur nyökäytti päätään, ja Jonin kasvot kirkastuivat heti.
»Näytä luonnolliselta», mutisi Fleur ja puhkesi pulppuilevaan nauruun. Se loukkasi Jonia. Kuinka hän saattoi näyttää luonnolliselta, kun Italia uhkasi? Hän oli aikonut ilmoittaa sen Fleurille hellävaroen, mutta nyt se puhkesi esille heti.
»He tahtoivat, että minä lähden äidin kanssa Italiaan kahdeksi kuukaudeksi.»
Fleur painoi luomensa alas, kalpeni vähän ja puri huuliaan.
»Oh!» sanoi hän. Siinä kaikki, mutta se oli paljon.
Tuo »Oh!» oli kuin miekkailijan käden nopea perääntyminen uuden piston edellä. Se tuli.
»Sinun pitää lähteä!»
»Lähteä?» sanoi Jon tukahtuneella äänellä.
»Tietysti.»
»Mutta — kaksi kuukautta — se on kauheata.»
»Ei», sanoi Fleur, »kuusi viikkoa. Silloin olet unohtanut minut. Me kohtaamme National Galleryssa päivää jälkeen paluusi.»
Jon nauroi.
»Mutta entä jos sinä olet unohtanut minut», mutisi hän junan meteliin.
Fleur pudisti päätään.
»Joku toinen hölmö —», kuiskasi Jon.
Fleurin jalka kosketti hänen jalkaansa.
»Ei kukaan muu hölmö», sanoi hän nostaen »Naisten kuvastimen» eteensä.
Juna pysähtyi, kaksi matkustajaa poistui, yksi tuli sisään.
»Minä kuolen», ajatteli Jon, »jollemme saa hetkeäkään olla kahden.»
Juna jatkoi matkaansa, ja taas Fleur nojautui eteenpäin.
»Minä en aio hellittää», sanoi hän, »aiotko sinä?»
Jon ravisti päätään kiivaasti.
»En koskaan!» sanoi hän. »Kirjoitatko minulle?»
»En, mutta sinä voit kirjoittaa — klubiini.»
Hänellä oli klubi, hän oli suurenmoinen!»
»Kysyitkö Hollylta?» kuiskasi hän.
»Kysyin, mutta en saanut mitään selville. En uskaltanut kysyä kovin kiihkeästi.»
»Mitä se voi olla?» huudahti Jon.
»Kyllä minä sen otan selville.»
Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes Fleur sanoi: »Nyt tulee Maidenhead, pidä nyt varasi, Jon.»
Juna pysähtyi. Viimeinenkin matkustaja poistui. Fleur veti verhon ikkunan eteen.
»Pian nyt!» huusi hän. »Pistä pääsi ulos! Näytä niin epämiellyttävältä kuin suinkin osaat.»
Jon niisti nenäänsä ja rypisti otsaansa, koskaan elämässään hän ei ollut rypistänyt otsaansa tuolla tavoin! Muuan vanha rouvashenkilö peräytyi, eräs nuori yritti kääntää kädensijaa. Se kääntyi, mutta ovi ei tahtonut aueta. Juna liikahti, ja nuori nainen syöksyi toiseen vaunuun.
»Mikä onni!» huudahti Jon. »Se ei auennut.»
»Ei», sanoi Fleur. »Minä pidin kiinni siitä.»
Juna lähti liikkeelle, ja Jon vaipui polvilleen.
»Katso käytävään», kuiskasi Fleur, »ja — pian!»
Heidän huulensa kohtasivat. Ja vaikka suudelma kesti vain ehkä kymmenisen sekuntia, ehti Jonin sielu jättää ruumiin ja liitää niin kauas pois, että kun hän taas istui vastapäätä tuota vakavaa olentoa, oli hän kalpea kuin kuolema. Hän kuuli Fleurin huokaavan, ja tuo ääni tuntui kallisarvoisimmalta mitä hän koskaan oli kuullut — se oli hienon hieno ilmaus siitä, että hän merkitsi Fleurille jotakin.
»Kuusi viikkoa ei ole mikään pitkä aika», sanoi Fleur, »ja sinä voit helposti päästä kuuteen viikkoon, jos pidät pääsi selvänä etkä koskaan näytä ajattelevan minua.»
Jon huohotti.
»Sitä minä todella tahdon, Jon, että he uskoisivat sinuun, etkö ymmärrä? Jos olemme ihan yhtä pahoja, kun palaat takaisin, lakkaavat he naurettavasta vastustelustaan. Minä olen vain pahoillani, ettei se ole Espanja, Madridissa on tuo Goyan maalaama taulu, jossa on minun näköiseni tyttö, niin on isä sanonut.»
Tämä oli Jonille kuin auringonsäde, joka tunkeutui sumun läpi. »Minä muutan sen Espanjaksi», sanoi hän. »Äiti kyllä suostuu, hän ei ole koskaan ollut siellä. Ja isä pitää Goyaa suuressa arvossa.»
»Oi niin, hän on maalari, eikö totta?»
»Vesivärimaalari vain», sanoi Jon rehellisenä.
»Kun tulemme Readingiin, Jon, saat nousta junasta ensin ja mennä odottamaan minua Cavershamin sululle. Minä lähetän auton kotiin ja sitten kävelemme rantapolkua.»
Jon tarttui kiitollisena hänen käteensä ja he istuivat hiljaa, tietämättä maailmasta paljoakaan, toinen silmä vilkuillen käytävään. Mutta juna näytti nyt kiitävän kaksinkertaisella vauhdilla, ja sen ääni melkein hukkui Jonin huokauksiin.
»Olemme pian perillä», sanoi Fleur, »rantapolku on kauhean näkyvä paikka. Vielä yksi! Oi Jon, älä unhoita minua.»
Jonin vastaus oli suudelma. Ja hyvin pian olisi voitu nähdä punastuva, hajamielisen näköinen nuori mies nousemassa junasta ja rientämässä asemasiltaa pitkin etsien taskustaan pilettiä. Kun Fleur vihdoin yhtyi häneen Cavershamin sulun toisella puolen, oli Jon suurin ponnistuksin päässyt jonkinlaiseen mielen tasapainoon. Jos heidän piti erota, ei hän ainakaan tahtonut panna toimeen kohtausta! Välkkyvältä joelta tuleva tuulenhenki käänsi pajunlehtien vaalean puolen auringonvaloon ja seurasi noita kahta heikosti kahisten.
»Minä sanoin autonkuljettajallemme, että olen junasairas», sanoi Fleur. »Näytitkö oikein luonnolliselta, kun nousit junasta?»
»Minä en tiedä. Mikä on luonnollista?»
»Sinulle on luonnollista näyttää vakavan onnelliselta. Kun ensi kerran näin sinut, ajattelin, ettet ole vähääkään niinkuin muut ihmiset.»
»Aivan samaa minä ajattelin, kun näin sinut. Minä tiesin heti, etten koskaan rakastaisi ketään muuta.»
Fleur nauroi.
»Me olemme mielettömän nuoria. Ja rakkauden nuori unelma on vanhanaikaista, Jon. Sitäpaitsi se on kauheata tuhlausta. Ajattele kaikkea sitä hauskuutta, mikä meillä voisi olla. Sinä et ole edes alkanut vielä, se on todella häpeällistä. Entä minä sitten. Kuinkahan vain!»
Jon hämmentyi. Kuinka Fleur saattoi puhua sellaisia nyt juuri kun heidän piti erota?
»Jos sinusta tuntuu tuollaiselta, en voi lähteä», sanoi hän. »Minä sanon äidille, että minun pitää koettaa tehdä työtä. Voihan aina puhua maailman nykyisestä tilanteesta!»
»Maailman nykyisestä tilanteesta?»
Jon pisti kädet syvälle taskuihinsa.
»Niin tietysti», sanoi hän, »ajattele kaikkia ihmisiä, jotka näkevät nälkää!»
Fleur pudisti päätään. »Ei, ei, minä en koskaan, koskaan aio tehdä itseäni onnettomaksi tyhjän tähden.»
»Tyhjän! Mutta tilannehan on kauhea, ja tietysti jokaisen pitäisi auttaa.»
»Oi, niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken. Mutta eihän ihmisiä voi auttaa, Jon, he ovat toivottomia. Jos vedät heidät ylös, he vain putoavat toiseen kuoppaan. Katso nyt heitä, kuinka he vielä taistelevat ja vehkeilevät ja riitelevät, vaikka heitä kuolee kasoittain kaiken aikaa. Idiootit!»
»Etkö sinä sääli heitä?»
»Oi, säälin — tietysti, mutta en minä aio silti ruveta onnettomaksi, ei se kannata.»
Ja he olivat vaiti, hämmentyneitä tästä ensimmäisestä pilkahduksesta, jonka näkivät toinen toistensa sieluista.
»Minun mielestäni ihmiset ovat petoja ja idiootteja», sanoi Fleur itsepäisesti.
»Minusta he ovat säälittäviä raukkoja», sanoi Jon. Oli kuin he olisivat riidelleet — ja vielä tänä viimeisenä ja kauheana hetkenä, jolloin eroamispaikka jo näkyi viimeisestä aukosta pajujen takaa.
»No, mene sitten auttamaan noita säälittäviä raukkoja, äläkä ajattele minua.»
Jon pysähtyi. Hiki nousi hänen otsalleen ja hänen huulensa värisivät. Fleurkin oli pysähtynyt ja katseli otsa rypyssä joelle.
»Minun täytyy saada uskoa asioihin», sanoi Jon kuin tuskan vallassa, »me olemme kaikki tarkoitetut nauttimaan elämästä.»
Fleur nauroi. »Niin, ja sitä sinä et saa, jollet pidä varaasi. Mutta ehkä sinun käsityksesi nautinnosta onkin se, että teet itsesi säälittäväksi. Sellaisia ihmisiä on paljon, tietysti.»
Fleur oli kalpea, hänen silmänsä olivat tummentuneet, hänen huulensa ohentuneet. Oliko se Fleur, joka noin tuijotti veteen? Jonilla oli jokin epätodellinen tunne ikäänkuin hän eläisi jossakin kirjassa olevaa kohtausta, missä rakastajan on valittava rakkaus tai velvollisuus. Mutta juuri silloin Fleur katsoi häneen. Koskaan ei ole ollut mitään niin päihdyttävää kuin tuo eloisa katse. Se vaikutti Joniin aivan kuin kahleitten tempaisu koiraan — toi hänet valtijattarensa luo häntä heiluen ja kieli pitkällä.
»Emme saa olla tyhmiä», sanoi Fleur, »aika on niin lyhyt. Katso, Jon, nyt näet jo aivan, mistä pitää mennä joen poikki. Tuosta käänteen takaa, mistä metsä alkaa.»
Jon näki päädyn, pari savupiippua, vähän seinää puitten välistä — ja tunsi sydämensä masentuvan.
»Minä en saa enää viivytellä. Ei kannata mennä seuraavan pensasaidan taakse, siinä on kaikki avointa. Mennään tähän ja sanotaan hyvästi.»
He astuivat vierekkäin, käsikkäin, hiljaisina pensasaitaa kohti, missä orapihlajat kukkivat punaisina ja valkoisina.
»Klubini on 'Talisman', Stratton Street, Piccadilly. Kirjeet ovat siellä täydessä rauhassa, ja minä käyn melkein joka viikko kaupungissa.»
Jon nyökäytti päätään. Hänen kasvonsa olivat äärimmäisen jännittyneet, hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin.
»Tänään on toukokuun kahdeskymmenes kolmas», sanoi Fleur, »heinäkuun yhdeksäntenä kello kolme olen »Bacchus ja Ariadne»-taulun edessä. Tuletko silloin?»
»Minä tulen.»
»Jos sinun on yhtä paha olla kuin minun, on kaikki hyvin. Päästetään nuo ihmiset ohi.»
Mies ja nainen, jotka olivat lastensa kanssa sunnuntaikävelyllä, kulkivat ohi peräkkäin.
Viimeinen heistä poistui pensasaidan portin läpi.
»Kotielämää!» sanoi Fleur ja painautui orapihlaja-aitaa vastaan. Kukat heloittivat hänen päänsä päällä, ja muuan punainen terttu hipoi hänen poskeaan. Jon pani kätensä mustasukkaisesti eteen.
»Hyvästi, Jon.» Sekunnin verran he seisoivat pitäen kovasti kiinni toistensa käsistä. Sitten heidän huulensa kohtasivat kolmannan kerran, ja kun ne erosivat toisistaan, tempautui Fleur irti ja pakeni pois pensasaidan portin kautta. Jon seisoi siinä, mihin Fleur oli jättänyt hänet, otsa painettuna tuohon punaiseen terttuun. Poissa! Ikuisuuden ajaksi kahta päivää vailla seitsemäksi viikoksi! Ja tässä hän oli ja menetti viimeisen vilauksen Fleuristä! Hän syöksyi portista. Fleur käveli nopeasti retkeilevien lasten kintereillä. Hän käänsi päätään, Jon näki hänen kätensä tekevän pienen viittovan liikkeen, sitten hän paransi vauhtiaan, ja perässä tuleva perhe peitti hänet näkyvistä.
Hullunkurinen laulu
»Paddington-huuto — pahin huuto, Kolkko ja kaamea kurkusta pääsi»
tuli Jonin mieleen, ja hän riensi viipymättä takaisin Readingin asemalle. Koko matkan Lontooseen ja takaisin Wansdoniin hän istui »Karjapolun sydän» avoinna polvillaan, sepitellen runoa, joka oli niin täynnä tunnetta, että siihen ei sopinut loppusointuja.