10. PÄÄTÖS

Kun Fleur lähti, jäi Jon tuijottamaan itävaltalaiseen. Tämä oli laiha nainen, jolla oli tummat kasvot ja levoton ilme niin kuin ihmisellä, joka on nähnyt jokaisen pienen elämältä saamansa lahjan vuoron perään liukuvan pois.

»Eikö teetä?» kysyi hän.

Jon tajusi pettymyksen hänen äänessään ja mumisi:

»Ei, kiitoksia paljon?»

»Pieni kuppi — valmis jo. Pieni kuppi ja savuke.»

Fleur oli mennyt! Itsesyytösten ja epävarmuuden tunteja oli hänen edessään. Ja raskaasti tuntien epäsuhdan hän hymyili ja sanoi:

»No niin, kiitos!»

Itävaltalainen toi pienen teekannun ja kaksi pientä kuppia sekä hopeaisen savukekotelon pienellä tarjottimella.

»Sokeria? Neiti Forsytella on paljon sokeria — hän ostaa, minun sokerini, ystävieni sokerin myös. Neiti Forsyte on hyvin ystävällinen. Palvelen häntä mielelläni. Oletteko hänen veljensä?»

»Olen», sanoi Jon alkaen polttaa elämänsä toista savuketta.

»Hyvin nuori veli», sanoi itävaltalainen hymyillen vähän huolestuneesti, mikä Jonin mielestä muistutti koiran hännän heilumista.

»Saanko tarjota teillekin?» kysyi Jon. »Ja ettekö tahdo istua?»

Itävaltalainen pudisti päätään.

»Isänne on hyvin herttainen vanhus — herttaisin vanhus, minkä koskaan olen nähnyt. Neiti Forsyte kertoi kaiken hänestä. Onko hän parempi?»

Hänen sanansa koskivat Joniin kuin syytös. »Oi, kyllä minä luulen hänen voivan täysin hyvin.»

»Minä tahtoisin nähdä hänet uudestaan», sanoi itävaltalainen pannen käden sydämelleen. »Hänellä on hyvin hyvä sydän.»

»Niin», sanoi Jon. Ja taaskin hänen sanansa tuntuivat Jonista syytökseltä.

»Hän ei koskaan tuota ikävyyksiä kenellekään ja hymyilee niin lempeästi.»

»Niin, eikö totta?»

»Hän katselee neiti Forsytea väliin niin lystikkäästi. Minä kerroin hänelle koko tarinani, hän on niin sympaattinen. Äitinne — kaunis ja tervekö yhä?»

»On, oikein.»

»Isällänne oli hänen valokuvansa pukupöydällä. Hyvin kaunis.»

Jon nielaisi teensä. Tämä nainen huolestuneine kasvoineen ja muistuttavine sanoineen oli kuin ensimmäinen ja toinen murhaaja »Macbethissa».

»Kiitos», sanoi hän, »minun täytyy mennä nyt. Saanko — saanko jättää teille tämän?»

Hän pani kymmenen shillingin setelin tarjottimelle epävarmoin käsin ja riensi ovelle. Hän kuuli itävaltalaisen huudahtavan hämmästyksestä ja kiiruhti ulos. Hänellä oli juuri aikaa ehtiä junaansa, ja koko matkan Victoriaan hän katseli kaikkien ohikulkijain kasvoja toivoen rakastajain tapaan vasten kaikkia toiveita. Worthingiin tultuaan hän pani tavaransa paikallisjunaan ja lähti nummien poikki kävelemään Wansdoniin koettaen liikunnolla parantaa kipeän päättämättömyytensä. Niin kauan kuin hän kulki nopeinta vauhtiaan, hän saattoi nauttia noitten viheriäin rinteitten kauneudesta pysähtyen aika ajoin loikoilemaan hetkisen maassa, ihailemaan metsäruusun täydellisyyttä tai kuuntelemaan kiurun laulua. Mutta kahden tunteen sota hänen sielussaan oli vain lykkäytynyt — kahden tunteen, jotka olivat hänen Fleur-kaipuunsa ja hänen vastenmielisyytensä petosta kohtaan. Hän tuli Wansdonin vanhalle liitukaivokselle yhtä päättämättömänä kuin oli ollut lähtiessään. Asian molempien puolien selvä näkeminen oli samalla kertaa Jonin voima ja heikkous. Hän ehti taloon juuri kun päivälliskello soi ensimmäistä kertaa. Hänen tavaransa oli jo tuotu sisään. Hän otti nopean kylvyn ja tuli ruokasaliin, jossa tapasi Hollyn yksin — Val oli lähtenyt kaupunkiin eikä tulisi kotiin ennenkuin viimeisellä junalla.

Senjälkeen kun Val oli kehoittanut häntä kysymään sisareltaan, mitä molempien perheitten välillä oli, oli niin paljon tapahtunut — Fleurin selitys Green Parkissa, hänen käyntinsä Robin Hillissä, tämän päivän kohtaus — ettei tuntunut olevan mitään kysyttävää. Hän kertoi Espanjasta, auringonpistostaan, puhui Valin hevosista, heidän isänsä terveydestä. Holly yllätti häntä sanomalla luulevansa, ettei isä ollut ollenkaan terve. Hän oli kahdesti ollut Robin Hillissä viikonloppua viettämässä. Isä oli näyttänyt peloittavan väsyneeltä, väliin suorastaan sairaalta, mutta oli aina kieltäytynyt puhumasta itsestään.

»Hän on äärettömän kultainen ja epäitsekäs — eikö sinustakin, Jon?»

Tuntien itsensä kaikkea muuta kuin kultaiseksi ja epäitsekkääksi Jon vastasi: »Se on varma!»

»Minusta hän on ollut yksinkertaisesti täydellinen isä, niin pitkälle kuin minä muistan.»

»Niin on», vastasi Jon hyvin nöyränä.

»Hän ei koskaan ole sekaantunut mihinkään ja on aina näyttänyt ymmärtävän. Minä en koskaan unohda, että hän antoi minun mennä Etelä-Afrikkaan buurisodan aikana, kun olin rakastunut Valiin.»

»Se oli ennen kuin hän meni naimisiin äidin kanssa, eikö niin?» kysyi Jon äkkiä.

»Oli. Kuinka niin?»

»Oi, muuten vain. Mutta oliko äiti sitä ennen ollut kihloissa Fleurin isän kanssa?»

Holly laski kädestään lusikan, jota hän juuri oli käyttämässä, ja nosti katseensa. Katse oli varovainen ja tutkiva. Minkä verran tuo poika tiesi? Siksikö paljon, että oli parempi kertoa kaikki? Hän ei osannut ratkaista. Jon näytti jännittyneeltä ja huolestuneelta, melkein vanhemmalta, mutta se voi johtua auringonpistoksesta.

»Siinä oli jotakin», sanoi hän. »Me olimme tietysti tuolla kaukana emmekä kuulleet mitään.» Hän ei voinut ottaa asiaa vastuulleen. Salaisuus ei ollut hänen. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä pojan tunteista tällä hetkellä. Ennen Espanjaa hän oli varmaan uskonut, että Jon oli rakastunut, mutta pojat ovat poikia, siitä oli seitsemän viikkoa jo, ja koko Espanja välissä.

Hän näki että Jon tiesi saaneensa torjuvan vastauksen ja lisäsi:

»Oletko kuullut mitään Fleuristä?»

»Olen.»

Jonin kasvot sanoivat hänelle enemmän kuin huolellisimmat selitykset. Poika ei siis ollut unohtanut!

Holly sanoi hiljaa: »Fleur on kovin viehättävä, Jon, mutta tiedätkö, — Val ja minä emme sentään oikein pidä hänestä.»

»Miksi?»

»Meidän mielestämme hänellä on aika 'omistava' luonne.»

»Omistava? Minä en tiedä, mitä tarkoitat. Hän — hän —» Jon työnsi jälkiruokalautasensa syrjään, nousi ja meni ikkunaan.

»Älä suutu, rakas Jon. Me emme kaikki voi nähdä ihmisiä samassa valossa, vai voimmeko? Tiedätkö, minä luulen, että meillä jokaisella on vain yksi tai kaksi ihmistä, jotka voivat nähdä parhaan meissä ja tuoda sen esille. Sinulla se luullakseni on äitisi. Minä näin hänen kerran lukevan kirjettäsi, oli ihmeellistä nähdä hänen kasvonsa. Minusta hän on kaunein nainen, minkä koskaan olen nähnyt — ikä ei näytä hipaisevan häneen.»

Jonin kasvot lauhtuivat, sitten kävivät taas kireiksi. Jokainen — jokainen oli häntä ja Fleuriä vastaan! Se kaikki vahvisti Fleurin sanojen vetoomusta: »Hanki varmuus minusta — mene naimisiin kanssani, Jon!»

Täällä, missä hän oli viettänyt tuon ihmeellisen viikon Fleurin kanssa — tytön lumouksen voima, hänen oman sydämensä kipu kasvoi joka minuutti, jolloin Fleur ei ollut läsnä lumoamassa huonetta, puutarhaa, itse ilmaa. Kykenisikö hän koskaan elämään täällä näkemättä Fleuriä? Ja hän vetäytyi yksinäisyyteen ja meni varhain levolle. Se ei tehnyt häntä »terveeksi, varakkaaksi ja viisaaksi», niinkuin sananlasku sanoo, mutta se antoi hänelle tilaisuuden sulkeutua fantasiapukuisen Fleurin muiston seuraan. Hän kuuli Valin saapuvan — Fordin purkavan lastiaan, sitten palasi kesäisen yön hiljaisuus — kuului vain hyvin kaukaisten lammasten määkinää ja yökehrääjän käheätä kuhertelua. Hän nojautui kauas ulos. Kylmä kuu — lämmin ilma — nummet kuin hopeata! Pieniä siipiä, puron pulppuilua, köynnösruusuja! Hyvä Jumala — kuinka kaikki oli tyhjää ilman häntä! Raamatussa sanottiin: Sinun pitää luopuman isästäsi ja äidistäsi ja — Fleuriin sidottu oleman!

Mutta hänpä rohkaisisi mielensä ja kertoisi heille! He eivät voineet estää häntä menemästä Fleurin kanssa naimisiin — he eivät voineet estää häntä, kun he tiesivät, miltä hänestä tuntui.

Niin! Hän menisi! Rohkeasti ja avoimesti — Fleur oli väärässä!

Yökehrääjä vaikeni, lampaat olivat hiljaa, ainoa ääni pimeydessä oli puron solina. Ja Jon vuoteessaan nukkui, vapautuneena pahimmasta elämän vaivasta — epävarmuudesta.