12. OIKKU

Fleur riensi. Hän kaipasi nopeata liikettä, hän oli myöhästynyt ja tarvitsi kaiken neuvokkuutensa tullessaan kotiin. Hän kulki ohi saarten, aseman, hotellin ja aikoi astua lautalle, kun hän näki pienen veneen ja siinä nuoren miehen, joka piteli kiinni pensaista.

»Neiti Forsyte», sanoi tämä, »antakaa minun saattaa teidät toiselle puolelle. Olen täällä sitä varten.»

Fleur katsoi häneen hämmästyksestä mykkänä.

»Kaikki on aivan hyvin, olen juonut teetä omaistenne kanssa. Ja ajattelin säästää teitä varten viimeisen palan. Tämä oli matkani varrella, aion juuri palata Pangbourneen. Nimeni on Mont. Minä näin teidät taidesalongissa — muistatteko — ja isänne kutsui minut katsomaan taulujansa.»

»Oi niin», sanoi Fleur, »niin — nenäliina.»

Tätä nuorta miestä hän sai kiittää Jonista, ja hän tarttui ojennettuun käteen ja astui veneeseen. Fleur, joka vielä oli kiihdyksissä ja vähän hengästynyt, istui vaiti, mutta niin ei ollut nuori mies. Fleur ei ollut koskaan kuullut kenenkään sanovan niin paljon niin lyhyessä ajassa. Hän mainitsi ikänsä, kaksikymmentä neljä, painonsa, kymmenen stonea yksitoista, asuntopaikkansa, joka ei ollut kaukana, kuvaili mielialansa kivääritulessa ja miltä tuntui saada kaasua nenäänsä, arvosteli Junoa, selosti oman käsityksensä tästä jumalattaresta, puhui Goya-jäljennöksestä, sanoi ettei Fleur ollut kovin äärettömästi sen näköinen, piirsi nopean kuvan Englannin tilanteesta, puhui Monsieur Profondista vai mikä hänen nimensä nyt oli — »kauhean hauskana miehenä», oli sitä mieltä, että Fleurin isällä oli muutamia »mainioita» tauluja, mutta toisia vähän »antiikkisia», toivoi saavansa soutaa toistekin hakemaan Fleuriä joelle, hän kun oli täysin luotettava, kysyi Fleurin mielipidettä Tshehovista, ilmaisi omansa, toivoi, että he joskus yhdessä voisivat mennä katsomaan venäläistä balettia oli sitä mieltä, että nimi Fleur Forsyte on suorastaan loistava, sadatteli omaisiaan, jotka olivat antaneet hänelle nimen Michael vielä Montin lisäksi, kuvaili isäänsä ja sanoi, että jos Fleur tahtoi lukea hyvän kirjan, pitäisi hänen lukea Jobin kirja — hänen isänsä oli melkein kuin Job siihen aikaan, jolloin Jobilla vielä oli maata.

»Mutta eihän Jobilla ollut maata», mutisi Fleur, »hänellähän oli vain lammaslaumoja ja hän vaelsi.»

»Ah, minä soisin, että minunkin isäukkoni vaeltaisi, ainakin mielipiteissään. Eipä silti, että himoitsisin hänen maitaan. Maat ovat kauhea risti tähän maailman aikaan, eikö teidänkin mielestänne?»

»Meidän perheessämme ei sitä ole koskaan ollut», sanoi Fleur. »Meillä on ollut kaikkea muuta. Minä luulen, että eräällä isosedälläni kerran oli jokin hempeämielinen farmi Dorsetissa, koska olemme sieltä lähtöisin, mutta se maksoi hänelle enemmän kuin mitä se tuotti.»

»Myikö hän sen?»

»Ei, hän piti sen.»

»Minkätähden?»

»Koska kukaan ei tahtonut ostaa sitä.»

»Sitä parempi ukkelille.»

»Ei, se ei ollut hyvä hänelle. Isä sanoo, että se suretti häntä. Hänen nimensä oli Swithin.»

»Mikä hassunkurinen nimi!»

»Tiedättekö, että me ajaudumme kauemmaksi eikä lähemmäksi? Joki virtaa.»

»Mainiota!» huudahti Mont kastaen aivojaan epämääräisesti. »On hauskaa kohdata tyttö, jolla on järkeä.»

»Mutta parempi on tavata nuori mies, joka ei ole järjiltään.» Nuori Mont nosti kätensä repiäkseen tukkaansa.

»Pitäkää varanne!» huusi Fleur katsoen airoa. »Se lähtee!» »Eikä lähde! Se on siksi paksu, että kestää pari tuiverrusta», sanoi Mont tarkoittaen tukkaansa.

»Tahdotteko soutaa?» sanoi Fleur ankarasti. »Minun pitää päästä maihin.»

»Ah», sanoi Mont, »mutta kun te pääsette maihin, katsokaas, niin en näe teitä enää tänään. Fini, niinkuin ranskalainen tyttö sanoi, kun hyppäsi sänkyynsä iltarukouksen jälkeen. Ettekö siunaa päivää, joka antoi teille ranskalaisen äidin ja tuollaisen nimen?»

»Minä pidän nimestäni, mutta isä antoi sen. Äiti olisi tahtonut nimekseni Marguerite.»

»Se on mieletöntä. Tahdotteko kutsua minua nimellä M.M. ja sallia minun käyttää teistä nimeä F.F.? Se sopii ajan henkeen.»

»Minä en salli mitään ennenkuin pääsen maihin.»

Mont pisti aironsa liian syvälle ja vastasi: »Kas mokomaa!»

»Olkaa hyvä ja soutakaa.»

»Ahkeruus on ilomme.» Ja hän souti useita vetoja katsellen tyttöön katuvaisen kiihkeänä. »Ymmärrättehän», huudahti hän, »että minä tietysti tulin katsomaan teitä enkä isänne tauluja.»

Fleur nousi.

»Jos nyt ette souda, hyppään veteen ja uin.»

»Ihanko totta? Sittenhän minä voin tulla perässä.»

»Herra Mont, minä myöhästyn ja olen väsyksissä, olkaa hyvä ja viekää minut rantaan heti.»

Kun Fleur astui veneestä puutarhalaiturille, nousi nuorukainenkin, tarttui molemmin käsin tukkaansa ja katsoi häneen.

Fleur hymyili…

»Älkää toki», huusi parantumaton Mont. »Minä tiedän, että aioitte sanoa: 'Pois, kirottu tukka'.»

Fleur kiepsahti ympäri ja viittasi hänelle kädellään. »Hyvästi, herra M.M.!» huusi hän ja katosi ruusupensaitten taakse. Hän katsoi rannekelloaan ja talon ikkunoita. Talo tuntui hänestä omituisen asumattomalta. Yli kuuden! Kyyhkyset olivat juuri kokoontumassa yöpuulleen, ja aurinko loi viistoja säteitään kyyhkyslakalle, lintujen valkeille höyhenille ja kultasi taustassa olevan metsän latvat. Biljardipallojen ääntä kuului pelihuoneesta — Jack Cardigan tietysti — ja eucalyptus puu, tuo odottamaton etelämaalainen tässä vanhassa englantilaisessa puutarhassa, kahisi hiljaa. Fleur tuli parvekkeelle asti ja aikoi mennä sisään, mutta pysähtyi kuullessaan ääniä vasemmalla puolellaan olevasta salista. Äiti! Monsieur Profond! Väliseinän takaa, joka erotti parvekkeen teenurkkauksesta, hän kuuli nämä sanat:

»En toki, Annette.»

Tiesikö isä, että tuo mies sanoi äitiä Annetteksi? Fleur, joka aina oli isänsä puolella — niinkuin lapset aina ovat toisen tai toisen puolella taloissa, missä vanhempain suhde on vähän jännittynyt — seisoi epävarmana paikallaan. Hänen äitinsä puhui matalalla, miellyttävällä, hieman metallisointisella äänellään — hän erotti yhden sanan: »Demain». Ja Profondin vastauksen: »All right.» Fleur rypisti kulmiaan. Hiljaisuudessa kuului eräs pieni ääni. Sitten Profond sanoi: »Minä lähden pikku kävelylle.»

Fleur hyppäsi ikkunan kautta aamiaishuoneeseen. Sieltä se mies tuli salista, astui parvekkeen poikki, meni tielle, ja biljardipallojen ääni, jota Fleur ei ollut kuullut kuunnellessaan muita ääniä, alkoi taas. Fleur ravisti itseään, meni halliin ja avasi salin oven. Äiti istui sohvalla ikkunain välissä, polvi polven päällä, pää nojaamassa tyynyihin, huulet raollaan, silmät puoliummessa. Hän oli tavattoman kaunis.

»Ah! Siinäkö sinä olet, Fleur! Isäsi alkaa hätäillä.»

»Missä hän on?»

»Taulusalissa. Mene sinne.»

»Mitä sinä aiot tehdä huomenna, äiti?»

»Huomenna? Minä lähden Lontooseen tätisi kanssa.»

»Minä ajattelinkin. Tahtoisitko ostaa minulle aivan yksinkertaisen päivänvarjon?»

»Minkä värisen?»

»Vihreän. He kai lähtevät kaikki.»

»Niin, kaikki, sinä jäät lohduttamaan isääsi. Suutele minua sitten.»

Fleur astui huoneen poikki, kumartui, sai suudelman otsalleen ja totesi ohimennessään ihmisolennon jäljet sohvan toisen nurkkauksen tyynyissä. Hän juoksi yläkertaan.

Fleur ei suinkaan ollut vanhanaikainen tytär, joka vaatii vanhempiensa elämältä samaa säännöllisyyttä, mitä häneltä itseltään odotetaan. Hän vaati saada määrätä oman elämänsä säännöt, ei toisten. Sitäpaitsi hänessä jo toimi erehtymätön vaisto tajuamaan, mikä oli eduksi hänen omalle asialleen. Jos kodin ilmakehä oli häiriintynyt, oli sillä rakkaudella, jonka Jon oli hänessä herättänyt, paremmat mahdollisuudet. Kuitenkin hän oli loukkaantunut, niinkuin kukka kirpeässä tuulessa. Jos tuo mies oli todellakin suudellut hänen äitiään, oli se — vakavaa, ja isän pitäisi tietää se. »Demain», »All right.» Ja äiti lähdössä kaupunkiin! Fleur kääntyi makuuhuoneeseensa ja kurkotti ikkunastaan ulos viilentääkseen kasvojaan, jotka äkkiä olivat käyneet hyvin kuumiksi. Jon kai oli asemalla nyt! Mitähän isä tiesi Jonista? Luultavasti kaiken — melkein kaiken!

Fleur muutti pukua, jotta näyttäisi siltä, että hän oli ollut kotona jo jonkin aikaa, ja juoksi taulusaliin,

Soames seisoi vielä jurona Alfred Stevensinsä edessä sen taulun, josta hän piti eniten. Hän ei kääntynyt kuullessaan oven käyvän, mutta Fleur tiesi, että hän oli kuullut ja tiesi hänen olevan pahoillaan. Hän hiipi pehmeästi isänsä taakse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kurkotti kasvojaan isän olan yli kunnes hänen poskensa oli isän poskessa kiinni. Tämä lähestymistapa ei ollut koskaan pettänyt, mutta nyt se petti, ja Fleur aavisti pahinta.

»No», sanoi isä kivettyneesti, »sinä tulit.»

»Siinäkö kaikki», kuiskasi Fleur, »häijyn isän taholta?» Ja hän hankasi poskeaan isän poskea vastaan.

Soames pudisti päätään mikäli se oli mahdollista.

»Miksi kidutat minua tuolla tavoin, kohtelet kuinka vain?»

»Kultaseni, se on hyvin viatonta.»

»Viatonta! Ikäänkuin sinä tietäisit, mikä on viatonta ja mikä ei.»

Fleurin käsivarret vaipuivat.

»Entä jos sitten sanoisit sen minulle, rakas, ja olisit aivan rehellinen.»

Ja hän meni istumaan ikkunalaudalle.

Isä oli kääntynyt tauluistaan ja tuijotti jalkoihinsa. Hän näytti hyvin harmaalta. »Hänellä on sievät pienet jalat», ajatteli Fleur kohdatessaan hänen katseensa, joka paikalla kääntyi hänestä pois.

»Sinä olet minun ainoa iloni», sanoi Soames äkkiä, »ja sinä käyttäydyt tuolla tavoin.»

Fleurin sydän alkoi jyskyttää.

»Millä tavoin, kultaseni?»

Taaskin Soames loi häneen katseen, jota olisi voinut sanoa salaiseksi, jollei siinä olisi ilmennyt niin paljon hellyyttä.

»Sinä tiedät mitä sanoin sinulle», vastasi Soames. »Minä en tahdo olla missään tekemisissä tuon perheen haaran kanssa.»

»Niin kyllä, tipuseni, mutta minä en ymmärrä miksi minä en saisi olla.»

Soames pyörähti kantapäillään.

»Minä en aio ruveta selittämään syitä», sanoi hän. »Sinun pitäisi luottaa minuun, Fleur!»

Tapa, millä hän lausui nämä sanat, tehosi Fleuriin, mutta hän ajatteli Jonia ja oli vaiti koputtaen jalallaan laudoitusta. Hän oli itsetiedottomasti asettunut muodikkaaseen asentoon, toinen jalka kiedottuna toiseen, leuka taivutetun ranteen varassa, toinen käsivarsi ojennettuna rinnan yli ja sen käsi tukemassa toista kyynärpäätä. Hänessä ei ollut ainoatakaan taivuttamatonta viivaa, ja kuitenkin — kaiken uhalla — hänessä oli suloa.

»Sinä tiesit toivomukseni», jatkoi Soames, »ja kuitenkin viivyit siellä neljä päivää yli aikasi. Ja minä arvaan, että tuo poika tuli kanssasi tänään.»

Fleur ei siirtänyt katsettaan hänestä.

»Minä en kysy mitään», sanoi Soames, »minä en tiedustele mitään sinua itseäsi koskevaa.»

Fleur nousi äkkiä ja nojautui ikkunasta leuka kätten varassa. Aurinko oli laskenut puitten taakse, kyyhkyset istuivat liikkumattomina lakkansa reunalla, kuului biljardipallojen ääntä, ja heikko valo heijastui alhaalta, missä Jack Cardigan oli sytyttänyt sähkön.

»Tekeekö se sinut onnellisemmaksi», sanoi hän äkkiä, »jos lupaan olla tapaamatta häntä — sanokaamme — kuuteen viikkoon?» Hän ei ollut valmistunut kuulemaan eräänlaista värinää isän soinnuttomassa äänessä.

»Kuuteen viikkoon? Kuuteen vuoteen — kuuteenkymmeneen vuoteen mieluimmin. Älä petä itseäsi, Fleur, älä petä itseäsi!»

Fleur hätääntyi.

»Isä, mitä se on?»

Soames tuli siksi lähelle häntä, että Fleur näki hänen kasvonsa.

»Älä sanokaan minulle», sanoi hän, »että olet kyllin hupsu hellimään tässä jotakin muuta tunnetta kuin oikkua. Se olisi liikaa.» Ja hän nauroi.

Fleur, joka ei koskaan ollut kuullut hänen nauravan tuolla tavoin, ajatteli: »Se on siis syvällä! Oi, mitä se on?» Ja hän pisti kätensä isän käsivarren alle ja sanoi keveästi:

»Ei tietenkään, oikku vain. Mutta minä pidän oikustani enkä pidä sinun oikuistasi, rakas.»

»Minun!» sanoi Soames katkerasti ja kääntyi pois.

Valaistus ulkona oli muuttunut kylmäksi ja loi kalkkimaista vaaleutta joelle. Puista oli kaikki väri-ilo hävinnyt. Fleur tunsi äkkiä isoavansa Jonin kasvoja, hänen käsiään, hänen huultensa kosketusta omillaan. Ja painaen käsivarsiaan tiukasti rinnalleen hän nauroi pakotetun pienen naurun.

»O la la! Mikä pikku hälinä, sanoisi Prosper Profond. Isä, minä en pidä siitä miehestä.»

Fleur näki isän pysähtyvän ja ottavan jotakin takkinsa taskusta.

»Etkö? Miksi et?»

»Muuten vain», vastasi Fleur. »Oikku.»

»Ei», sanoi Soames. »Ei se ole oikku!» Ja hän repi sen mikä hänellä oli käsissään. »Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään pidä hänestä!»

»Katso nyt», sanoi Fleur hiljaa. »Siinä hän menee! Minä vihaan hänen kenkiään, niistä ei lähde mitään ääntä.»

Siellä Prosper Profond liikuskeli hämärtyvässä illassa, kädet sivutaskuissaan, vihellellen hiljaa partaansa ja katsellen taivaalle ikäänkuin olisi sanonut: »Minä en välitä suuriakaan tuosta pikku kuusta.»

Fleur vetäytyi pois. »Eikö hän ole kuin suuri kissa?» kuiskasi hän, ja biljardipallojen terävä kopse kuului pelihuoneesta ikäänkuin Jack Cardigan olisi lyönyt pöytään kissan, kuun, oikun ja murhenäytelmän.

Monsieur Profond jatkoi vaelteluaan ärsyttävän pienen hyräilyn tahdissa. Mikä se oli? Oi niin, »Rigolettosta»: »Donna è mobile». Sitä juuri hän ajattelikin! Fleur pusersi isänsä käsivartta.

»Hän saalistaa!» mutisi Fleur, kun mies katosi nurkkauksen taakse. Oli jo päästy ohi tuon kuvitelmattoman hetken, joka erottaa päivän illasta, ja ilta oli hiljainen, viipyvä ja lämmin; orapihlajan ja syreenin tuoksu täytti jokivarren ilman. Mustarastas alkoi äkkiä laulaa. Jon oli nyt Lontoossa, ehkä Puistossa, kulki Serpentinen poikki ja ajatteli häntä! Viereltä kuuluva pieni ääni sai Fleurin kääntämään katseensa. Isä taaskin repi paperia. Fleur näki, että revitty paperi oli pankkiosoitus.

»Minä en myy hänelle Gauguiniäni», sanoi Soames. »Minä en tiedä, mitä tätisi ja Imogen näkevät hänessä.»

»Tai äiti.»

»Sinun äitisi!» sanoi Soames.

»Isä parka», ajatteli Fleur. »Hän ei koskaan näytä onnelliselta — ei todella onnelliselta. Minä en tahtoisi tehdä häntä vielä onnettomammaksi, mutta tietysti minun täytyy, kun Jon tulee takaisin. Oi, tämä riittää täksi illaksi.»

»Minä menen pukeutumaan», sanoi hän.

Huoneessaan hän sai päähänpiston pukeutua »oikku»-pukuunsa. Se oli kultakangasta ja siihen kuului pienet, nilkoista tiukat housut samasta kankaasta, pienet kultakengät, olkapäille heitetty paashinviitta ja kultasiipinen Merkuriuksen kypärä. Ja pitkin pukua oli pieniä kultakelloja, varsinkin kypärässä, niin että ne helisivät, jos hän pudisti päätänsä. Pukeuduttuaan valmiiksi hän oli melkein kipeä, kun Jon ei voinut nähdä häntä, ja hänestä oli niinikään vahinko, ettei tuo ilakoiva nuori mies Michael Mont saanut vilkaista häneen. Mutta päivälliskello oli soinut, ja hän meni alas.

Salissa hänellä oli hälymenestys. Winifredin mielestä puku oli »erittäin hupainen.» Imogen oli haltioissaan. Jack Cardiganin mielestä se oli »mainio», »suurenmoinen» ja »loistava». Monsieur Profond hymyili silmillään ja sanoi: »Sepäs on sievä pikku puku.» Äiti, joka oli hyvin kaunis mustissaan, istui katsellen häntä eikä sanonut mitään. Isän tehtäväksi jäi edustaa tervettä järkeä. »Miksi olet pukeutunut tuollaiseksi? Ethän sinä mene tanssiaisiin.»

Fleur pyörähti ympäri, ja kellot kilisivät.

»Oikku vain!»

Soames tuijotti häneen, kääntyi poispäin ja tarjosi käsivartensa Winifredille. Jack Cardigan vei Fleurin äidin. Prosper Profond otti Imogenin. Fleur astui ruokasaliin yksin, kellojen helistessä…

»Pikku» kuu oli pian laskenut, ja toukokuun yö saapunut pehmeänä ja lämpimänä kietoen rypäleenkukkaväriinsä miesten ja naisten biljoonat oikut, juonet, intohimot, kaipuut ja surut. Onnellinen oli Jack Cardigan, joka kuorsasi Imogenin valkeaan olkapäähän, kunnossa kuin kirppu, tai Timothy »mausoleumissaan», liian vanhana muuhun kuin pikkuvauvan uneen sillä niin monet makasivat valveillaan tai uneksivat, maailman arpapelin ärsyttäminä.

Kaste lankesi ja kukat sulkeutuivat, lehmät rantaniityillä hamuilivat kielellään ruohoa, jota eivät voineet nähdä, ja harjuseutujen lampaat makasivat hiljaisina kuin kivet. Fasaanit Pangbournen metsien korkeissa puissa, kiurut ruohoisissa pesissään Wansdonin hiekkakuopan yläreunalla, pääskyset Robin Hillin räystäskouruissa ja Mayfairin varpuset, kaikki nukkuivat näkemättä unia, tyvenen ilman rauhoittamina. Mayfly-varsa, joka ei vielä ollut oikein tottunut uuteen asuntoonsa, kaaputti olkiaan hieman, ja yön harvat lentäjät, lepakot, koiperhoset, pöllöt vilistivät lämpimässä pimeydessä, mutta yön rauha oli vallannut kaiken päivänaikaisen luonnon sydämen, värittömänä ja hiljaisena. Miehet ja naiset vain jotka ratsastivat tuskan tai rakkauden keppihevosilla, polttivat unen tai ajatuksen suitsevia vahakynttilöitä pitkälle yksinäisiin tunteihin.

Fleur, joka nojautui ikkunastaan ulos, kuuli hallin kellon kumean kahdentoista lyönnin, kalan heikon loiskahduksen, haavan lehtien äkillisen värinän joelta nousevassa tuulessa, yöjunan etäisen kohinan ja aika ajoin noita ääniä, joille kukaan ei voi antaa nimeä pimeydessä, pehmeitä epämääräisiä ääniä, jotka kuvastavat luetteloimattomia mielenliikkeitä ihmisien ja eläinten, lintujen ja koneitten maailmassa tai kenties edesmenneitten Forsytein, Dartien ja Cardiganien, jotka suorittavat yökävelyjään maailmassa, joka aikoinaan on sopinut heidän ruumistuneille hengilleen. Mutta Fleur ei huomannut näitä ääniä, hänen henkensä, joka ei suinkaan ollut ruumiista vapaa, lensi nopein siivin rautatievaunusta kukkivan pensasaidan juureen, tavoitellen Jonia, pitäen sitkeästi kiinni hänen kielletystä kuvastaan ja hänen äänestään, jota ei ollut lupa kuunnella. Ja hän veti sieraimiinsa jokirannan yön tuoksuja, jotka veivät hänet takaisin siihen hetkeen, jolloin Jonin käsi tuli orapihlajan kukkain ja hänen poskensa väliin. Kauan hän nojasi ikkunasta ulos fantasiapuvussaan, innokkaana polttamaan siipensä elämän kynttilään, koiperhosten hipaistessa hänen poskiaan pyhiinvaelluksellaan pukeutumispöydän lamppua kohti, ne kun eivät tietäneet, että Forsytein talossa ei ole avointa liekkiä. Mutta vihdoin Fleurkin tunsi olevansa väsynyt, unohti tiukunsa ja vetäytyi nopeasti nukkumaan.

Soames, jota liioin ei unettanut, kuuli Annetten huoneen vieressä olevan makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta tiukujen pientä, heikkoa ääntä, ikäänkuin sitä olisi satanut tähdistä tai kuin kastepisaroita olisi pudonnut kukkasesta, jos sellaista ääntä voisi kuulla.

»Oikku!» ajatteli hän. »Minä en osaa sanoa. Hän on itsepäinen. Mitä minun pitää tehdä? Fleur!»

Ja hän mietti kauan, »pikku» yön pimeydessä.