2. TUNNUSTUS

Myöhään samana iltapäivänä Jolyon nukahti vanhassa nojatuolissa. Hänen polvillaan, selkä ylöspäin, oli La Rotisserie de la Reine Pedauque, ja juuri ennen nukahtamistaan hän oli ajatellut: »Pidämmekö koskaan ranskalaisista kansana? Tulevatko he koskaan todella pitämään meistä?» Hän itse oli aina pitänyt ranskalaisista, oli ollut kuin kotonaan heidän henkevyytensä, aistinsa ja keittotaitonsa keskellä. Irenen kanssa hän oli käynyt Ranskassa monta kertaa ennen sotaa, kun Jon oli ollut yksityiskoulussaan. Hänen romaaninsa Irenen kanssa oli alkanut Pariisissa — hänen viimeinen ja kestävin romaaninsa. Mutta ranskalaiset — kukaan englantilainen, joka ei kyennyt katselemaan heitä ikäänkuin pelkästään esteetikon silmin, ei voinut pitää heistä! Ja tuohon surumieliseen päätökseen hän oli nukahtanut.

Kun hän heräsi, seisoi Jon hänen ja ikkunan välissä. Poika oli ilmeisesti tullut sisään puutarhasta ja odotti hänen heräämistään. Jolyon hymyili, vielä puoliunessa. Kuinka hauskalta tuo poika näytti — herkkä, sydämellinen, rehellinen! Sitten hänen sydämensä hypähti ilkeästi, ja häntä alkoi puistattaa. Jon! Tuo tunnustus! Hän hillitsi itsensä vaivoin. »Kas, Jon, mistä sinä lensit tänne?»

Jon kumartui suutelemaan hänen otsaansa.

Vasta silloin hän huomasi ilmeen pojan kasvoilla.

»Minä tulin kertomaan sinulle jotakin, isä.»

Jolyon koetti kaikin voimin saada tuota hyppivää, pulppuilevaa tunnetta rinnassaan asettumaan.

»Hyvä on, istu, ukkoseni. Oletko nähnyt äitiäsi?»

»En.» Pojan punastus vaihtui kalpeudeksi, hän istahti vanhan tuolin käsinojalle niinkuin Jolyon itse vanhoina aikoina oli istunut siinä isän ollessa vaipuneena tuolin syvyyksiin. Aina siihen saakka, kun heidän välinsä olivat menneet rikki, hän oli tottunut istumaan siinä — oliko hän nyt ehtinyt samanlaiseen ajankohtaan oman poikansa kanssa? Ikänsä kaiken hän oli vihannut kohtauksia kuin myrkkyä, karttanut riitoja, kulkenut omaa tietään hiljaisesti ja antanut toisten kulkea omaansa. Mutta nyt — siltä näytti — loppujen lopuksi hänellä oli edessään tuskallisempi kohtaus kuin mikään niistä, joita hän oli karttanut. Hän veti naamarin oman mielenliikutuksensa eteen ja odotti, että poika alkaisi puhua.

»Isä», sanoi Jon hitaasti, »Fleur ja minä olemme kihloissa.»

»Juuri niin!» ajatteli Jolyon hengittäen vaivoin.

»Minä tiedän, että äiti ja sinä ette pidä siitä. Fleur sanoo, että äiti oli kihloissa hänen isänsä kanssa, ennenkuin sinä menit hänen kanssaan naimisiin. Minä tietenkään en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta sen on täytynyt olla aikakausia sitten. Minä rakastan häntä, isä, ja hän sanoo rakastavansa minua.»

Jolyon päästi omituisen äänen, joka oli puoleksi nauru, puoleksi voihkaisu.

»Sinä olet yhdeksäntoista, Jon, ja minä seitsemänkymmentä kaksi. Kuinka voimme ymmärtää toisiamme tällaisessa asiassa, mitä?»

»Sinä rakastat äitiä, isä, sinun pitää tietää, miltä meistä tuntuu. Ei ole oikein meitä kohtaan antaa vanhojen asiain tärvellä onnemme, vai onko?»

Jolyon, joka nyt joutui katsomaan tunnustustaan silmästä silmään, päätti tulla toimeen ilman sitä, jos suinkin voisi. Hän laski kätensä pojan käsivarrelle.

»Katso nyt, Jon! Minä voisin torjua sinut puhumalla sellaista, että molemmat olette liian nuoria ja että ette tunne omaa mieltänne, mutta sinä et kuuntelisi eikä se sitäpaitsi sattuisi paikalleen — nuoruus, paha kyllä, parantaa itse itsensä. Sinä puhut keveästi »tuollaisista vanhoista asioista» ilman että tiedät — niinkuin oikein sanotkin — mitä on tapahtunut. Sano, olenko koskaan antanut sinulle syytä epäillä sanaani tai rakkauttani sinuun?»

Vähemmän jännittävänä hetkenä olisi näiden sanojen ristiriitainen vaikutus voinut huvittaa häntä — pojan kiihkeä kädenpuserrus, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa häntä, ja hänen kasvoillaan ilmenevä pelko siitä, mitä tuo vakuutus tulisi tuomaan mukanaan. Mutta Jolyon oli vain kiitollinen puserruksesta.

»Hyvä on, sitten voit uskoa, mitä sanon sinulle. Jos et luovu tästä rakkausjutusta, teet äitisi onnettomaksi hänen loppuiäkseen. Usko minua, rakkaani, menneisyyttä, oli se sitten mikä oli, ei voi haudata — sitä ei voi.»

Jon nousi tuolin käsinojalta.

»Tyttö», ajatteli Jolyon, »tyttö kulkee hänen edellään — kuin elämä itse — kiihkeänä, kauniina, rakastavana!»

»Minä en voi, isä, kuinka minä voisin — vain siksi, että sinä sanot niin? Tietysti minä en voi!»

»Jon, jos sinä tuntisit koko tarinan, luopuisit empimättä, sinun olisi pakko! Etkö voi uskoa minua?»

»Kuinka voisin tietää mitä minun pitää ajatella? Isä, minä rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa.»

Jolyonin kasvot nytkähtivät ja hän sanoi tuskallisen hitaasti: »Enemmänkö kuin äitiäsi, Jon?»

Pojan kasvoista ja hänen nyrkkiensä puserruksesta Jolyon saattoi nähdä, mikä jännitys ja taistelu vallitsi hänen sielussaan.

»Minä en tiedä», puhkesi hän sanomaan, »minä en tiedä! Mutta että minun pitäisi jättää Fleur ilman muuta — jonkin vuoksi, jota en ymmärrä, jonkin vuoksi, jonka en todella voi ymmärtää merkitsevän puoliksikaan niin paljon, se saisi minut — saisi minut —»

»Saisi sinut tuntemaan meidät epäoikeudenmukaisiksi, panisi erottavan muurin välillemme. Mutta sekin on parempi kuin tämä.»

»Minä en voi. Fleur rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Sinä tahdot, että minä luottaisin sinuun, miksi et sinä voi luottaa minuun, isä? Me emme tahtoisi tietää mitään — me emme voisi antaa sen muuttaa asiaa millään tavoin. Me molemmat vain rakastamme sinua ja äitiäsi sitä enemmän.»

Jolyon pani kätensä povitaskuun, mutta veti sen tyhjänä takaisin, ja istui, kieli väristen hampaita vastaan.

»Ajattele, mitä äitisi on ollut sinulle, Jon! Hänellä ei ole ketään muuta kuin sinut, minä en kestä enää kovinkaan kauan.»

»Miksi et? Ei ole kaunista — Miksi et?»

»No niin», sanoi Jolyon melkein kylmästi, »siksi, että lääkäri on sanonut etten kestä, siinä kaikki.»

»Oi, isä!» huusi Jon ja puhkesi kyyneliin.

Tämä hänen poikansa luhistuminen, pojan, jonka hän ei ollut nähnyt itkevän sitten kuin kymmenvuotiaana, liikutti Jolyonia kauheasti. Hän tajusi täydelleen, kuinka peloittavan pehmeä tuon pojan sydän oli, kuinka paljon hän tulisi kärsimään tästä asiasta ja elämästä yleensä. Ja hän ojensi kätensä avuttomana — haluamatta, suoraan sanoen uskaltamatta nousta.

»Älä hyvä mies», sanoi hän, »älä toki — tai saat minutkin itkemään.»

Jon tyynnytti itkunpuuskansa ja seisoi kasvot poispäin, hyvin hiljaa.

»Mitä nyt?» ajatteli Jolyon. »Mitä voin nyt sanoa, joka voisi tehota häneen?»

»Älä viitsi puhua tästä äidille», sanoi hän, »hän on tarpeeksi säikähtänyt tuosta sinun asiastasi. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Mutta, Jon, sinä tunnet hänet ja minut kyllin hyvin tietääksesi, että emme keveästi tahdo tärvellä onneasi. Rakas poikani, emmehän välitä mistään muusta kuin sinun onnestasi — minä ainakaan en välitä muusta kuin äidin ja sinun, äiti vain sinun onnestasi. Teidän molempien koko tulevaisuudesta on kysymys.»

Jon kääntyi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, hänen silmänsä, jotka olivat syvällä päässä, näyttivät palavan.

»Mitä se on? Mitä se on? Älkää kiusatko minua tällä tavoin!»

Jolyon, joka tiesi olevansa voitettu, pisti kätensä taaskin povitaskuun ja istui sillä tavoin runsaan minuutin, hengittäen vaivalloisesti, silmät ummessa. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Minä olen pelannut hyvän, pitkän pelin — minulla on ollut muutamia oikein katkeria hetkiä — tämä on pahin!» Sitten hän veti esiin kätensä ja kirjeen ja sanoi kuin väsyneesti: »No niin, Jon, jollet olisi tullut tänään, olisin lähettänyt sinulle tämän. Tahdoin säästää sinua — tahdoin säästää äitiäsi ja itseäni, mutta minä näen, että siitä ei ole hyötyä. Lue se, ja minä luulen, että lähden puutarhaan.» Hän nousi lähteäkseen.

Jon, joka oli ottanut kirjeen, sanoi nopeasti: »Ei, minä lähden», ja oli kadonnut.

Jolyon vaipui takaisin tuoliinsa. Sininen kärpänen valitsi tämän hetken tullakseen surisemaan raivoisasti hänen ympärilleen. Ääni oli kodikas, parempi kuin ei mitään… Mihin oli poika mennyt lukemaan kirjettään? Tuo viheliäinen kirje — tuo viheliäinen juttu! Julma asia — julma Irenelle — Soamesille — noille molemmille lapsille — hänelle itselleen!… Hänen sydämensä jyskytti ja oli kipeä. Elämä — sen rakkaus — sen työ — sen kauneus — sen kipu ja — sen loppu! Hyvä, ihana aika kaikesta huolimatta, kunnes — kaduit, että olit syntynyt. Elämä — se kuluttaa murskaksi, ja kuitenkaan et tahtoisi kuolla — siinä ovela ilkeys! Erehdys omata sydän! Taaskin tuli sininen kärpänen suristen — tuoden mukanaan kesän kuumuutta ja hyminää ja tuoksuja — niin, myöskin tuoksuja — kypsän hedelmän, kuivan heinän, mehevien pensaitten lemua ja lehmäin vaniljatuoksua. Ja jossakin keskellä näitä tuoksuja Jon luki tuota kirjettä, käänteli ja hypisteli sen sivuja tuskassaan, hämmennyksessään ja tuskassaan — hänen sydämensä murtui sitä lukiessa! Tuo ajatus teki Jolyonin kipeän onnettomaksi. Jon oli niin herkkä poika, helläsydäminen ytimiään myöten ja tunnollinen myöskin — se oli niin kohtuutonta, niin kirotun kohtuutonta! Hän muisti Irenen sanoneen kerran: »Ei koskaan ole syntynyt toista niin rakastavaa ja rakastettavaa kuin Jon.» Pieni Jon parka! Hänen maailmansa menisi säpäleiksi kesäiltapäivänä! Nuoruus ottaa kaiken niin raskaasti! Ja tuon raskaasti suhtautuvan nuoruuden näkemyksen kiusaamana ja järkyttämättä Jolyon nousi tuolistaan ja meni ikkunaan. Poikaa ei näkynyt missään. Ja hän lähti ulos. Jos joku voi auttaa poikaa nyt, oli häntä autettava!

Hän kulki pensaikon läpi, kurkisti aidattuun puutarhaan — ei Jonia! Ei sielläkään, missä persikat ja aprikoosit alkoivat paisua ja saada väriä. Hän kulki tummien, kartiomaisten kypressien ohi niitylle. Mihin poika oli mennyt? Oliko hän juossut viidakkoon, vanhaan leikkipaikkaansa? Jolyon kulki heinäluokojen ohi. Maanantaina heinä koottaisiin rukoihin ja vietäisiin latoon seuraavana päivänä, jollei sadetta tullut. Usein he olivat kulkeneet tämän niityn poikki käsi kädessä, kun Jon oli pieni poika. Oi hitto vieköön! Kulta-aika oli ohi, kun asianomainen täytti kymmenen vuotta! Hän tuli lammikolle, missä kärpäset ja hyttyset tanssivat kirkkaalla, kaislaisella pinnalla, ja viidakkoon. Täällä oli viileätä, lehtikuuset tuoksuivat. Ei vieläkään Jonia! Hän huusi. Ei vastausta! Hän istahti penkille hermostuneena, jännittyneenä, unohtaen oman fyysillisen tuntemuksensa. Hän oli tehnyt väärin antaessaan pojan lähteä pois lukemaan tuota kirjettä, hänen olisi pitänyt alusta saakka pysyttää hänet näkyvissään. Kovin levottomana hän palasi takaisin. Karjarakennusten kohdalla hän huusi taas, ja kurkisti pimeään navettaan. Täällä viileydessä, vaniljan ja ammoniakin tuoksussa, turvassa kärpäsiltä, kolme Alderney-lehmää märehti hiljaa, juuri lypsettyinä, odotellen iltaa, jolloin ne taas päästettäisiin alaniitylle. Yksi niistä käänsi laiskaa päätään, silmä kiilsi, Jolyon saattoi nähdä kuolan sen harmaalla alahuulella. Hän näki kaiken intohimoisen selvästi, hermojensa kiihoituksessa — kaiken, mitä hän aikoinaan oli ihaillut ja yrittänyt maalata — valon ja varjon ja värien ihmeet. Ei vähääkään ihmeellistä, että legenda sijoitti Kristuksen seimeen — mikä on sen hartaampaa kuin märehtivän lehmän silmät ja kuutamonvalkeat sarvet lämpimässä pimeydessä! Hän huusi taas. Ei vastausta! Ja hän kiirehti takaisin viidakkoon, lammikon ohi, mäkeä ylös. Kumman ironista — hän tuli nyt ajatelleeksi sitä — jos Jon oli nauttinut selvittävän lääkkeensä tuossa viidakossa, missä hänen äitinsä ja Bosinney noina vanhoina aikoina olivat tehneet sen uskaliaan teon, että olivat tunnustaneet rakkautensa toisilleen. Missä hän itse, runkopenkillä istuen tuona sunnuntaiaamuna palatessaan Pariisista, oli lopullisesti todennut, että Irenestä oli tullut koko maailma hänelle. Tämäkö olisi paikka, jossa elämän ironia tahtoi repiä verhon Irenen pojan silmiltä! Mutta hän ei ollut täälläkään! Minne hän oli mennyt? Tuo poika parka piti löytää!

Oli tullut auringon pilkahdus, joka tehosti hänen kiirehtiville vaistoilleen iltapäivän koko kauneuden, korkeat puut ja pitenevät varjot, sinisyyden ja valkeat pilvet, heinän tuoksun ja kyyhkysten kuherruksen ja kukkien suorina seisovat muodot. Hän tuli ruusutarhaan, ja ruusujen kauneus tuossa äkillisessä auringonvalossa tuntui hänestä ylimaalliselta. »Ruusu, sinä espanjalainen!» Ihmeelliset nuo kolme sanaa! Täällä oli Irene seisonut, tuon pensaan vieressä, jossa oli tummanpunaisia ruusuja, oli seisonut lukemassa ja päättänyt, että Jonin piti tietää kaikki! Hän tiesi kaiken nyt! Oliko Irene valinnut väärin? Jolyon kumartui kohti tuoksuvaa ruusua, sen terälehdet hipoivat hänen nenäänsä ja vapisevia huuliaan — mikään ei ole niin pehmeätä kuin ruusunlehtien sametti — ei muu kuin hänen kaulansa, Irenen! Hän kulki ruohokentän poikki, rinnettä ylös, tammen juurelle. Vain tammen latva loisti, sillä äkillinen aurinko oli nyt talon takana, varjo alempana oli tiheä, oli siunatun viileä — hän oli kovasti kuumissaan. Hän pysähtyi hetkiseksi pitäen kädellään keinun nuorasta — Jolly, Holly — Jon! Vanha keinu! Ja äkkiä hän tunsi olevansa kauhean — kuolettavan sairas. »Olen sittenkin rasittunut liikaa!» ajatteli hän, »kautta Juppiterin!» Hän hoiperteli terassia kohti, laahusti portaita ylös ja kaatui talon seinää vastaan. Siinä hän seisoi huohottaen, kasvot haudattuina kuusamaan, josta Irene ja hän olivat nähneet niin paljon vaivaa, jotta se antaisi hyvää tuoksua sisään tunkeutuvalle ilmalle. Sen lemu sekaantui kauheaan kipuun. »Rakkaani!» ajatteli hän, »poika!» Ja suurin ponnistuksin hän hoiperteli sisään pitkästä ikkunaovesta ja vaipui vanhan Jolyonin tuoliin. Kirja oli siinä, kynä välissä, hän otti kynän, riipusti sanan avoimelle sivulle… Hänen kätensä vaipui… Tällaistako se siis oli — tällaistako?…

Ankara väännähdys — sitten pimeys…