3. ROBIN HILLISSÄ

Jolyon Forsyte oli viettänyt poikansa yhdeksännentoista syntymäpäivän Robin Hillissä, hiljaisesti syventyen asioihinsa. Hän teki kaiken hiljaisesti nyttemmin, sillä hänen sydämensä oli huonossa kunnossa ja niinkuin koko hänen perheelleen, niin oli kuoleman ajatus hänellekin vastenmielinen. Hän ei ollut koskaan tietänyt missä määrin vastenmielinen, kunnes hän kerran, kaksi vuotta sitten, oli mennyt puhumaan lääkärille eräistä oireista ja tämä oli sanonut:

»Minä hetkenä tahansa — liikarasituksen sattuessa.»

Hän oli ottanut uutisen vastaan hymyillen — aito-forsytelainen suhtautuminen epämieluisaan totuuteen. Mutta kun oireet junassa paluumatkalla lisääntyivät, tajusi hän kokonaisuudessaan sen tuomion, joka häntä uhkasi. Jättää Irene, poika, koti, työ — vaikka työtä hän teki vähän nyt enää! Jättää heidät ja itse siirtyä tuntemattomaan pimeyteen, tilaan, jota ei voinut kuvitella, sellaiseen olemattomuuteen, että hän ei edes olisi tietoinen tuulesta, joka liikuttaisi lehtiä hänen haudallaan, ei maan eikä ruohon tuoksusta. Sellaiseen olemattomuuteen, että hän ei voinut käsittää sitä, vaikka kuinka olisi koettanut, ja hänen yhä täytyi pitää kiinni toivosta, että saisi uudelleen nähdä ne, joita rakasti! Tämän toteaminen merkitsi kipeätä henkistä tuskaa. Ennenkuin hän sinä päivänä ehti kotiin, hän oli päättänyt salata asian Ireneltä. Hänen piti nyt olla varovaisempi kuin ihminen ikinä on ollut, sillä pieninkin seikka ilmaisisi totuuden, ja Irene tulisi melkein yhtä onnettomaksi kuin hän itse. Tohtori oli todennut hänet muissa suhteissa terveeksi, ja eihän seitsemänkymmentä ollut mikään ikä — hän kestäisi kauan vielä, jos kykenisi!

Tuollainen päätös, jota hän oli noudattanut jo kahden vuoden ajan, oli kehittänyt hänen luonteensa ovelamman puolen täydellisyyteensä. Hän ei luonnostaankaan ollut äkkinäinen, paitsi hermojen ollessa kiihtyneinä, mutta nyt hänestä oli tullut itsehillinnän ruumistuma. Ponnistuksiin kykenemättömien vanhojen ihmisten surullisuutta peitti hymy, joka ei luopunut hänen huuliltaan hänen yksinkään ollessaan. Hän pohti alituiseen keinoja pakollisen toimettomuutensa salaamiseksi.

Sisäisesti pilkaten itseään hän teeskenteli kääntymystä yksinkertaiseen elämään, luopui viineistä ja sikareista, joi erikoista kahvia, jossa ei ollut kahvia nimeksikään. Lyhyesti sanoen, hän turvasi elämänsä niinkuin kuka tahansa Forsyte hänen asemassaan olisi turvannut, uskottuna vain hänen oma lempeä ironiansa. Tämän kauniin toukokuun päivän, jolloin hän tiesi olevansa turvassa, koska kerran hänen vaimonsa ja poikansa olivat matkustaneet kaupunkiin, hän oli viettänyt järjestämällä papereitaan kaikessa hiljaisuudessa niin, että hän saattaisi kuolla vaikka huomispäivänä tuottamatta hankaluutta kenellekään, toisin sanoen, hän oli antanut lopullisen kiilloituksen maalliselle omaisuudelleen. Allekirjoitettuaan paperit ja suljettuaan ne isänsä kiinalaiseen kaappiin hän pani avaimen kirjekuoreen, kirjoitti siihen sanat: »Avain kiinalaiseen kaappiin, jossa on täydellinen selonteko asioistani. J.F.», ja pani sen povitaskuunsa, missä se aina olisi hänen lähettyvillään, jos jotakin sattuisi. Sitten hän soitti teetä ja meni juomaan sitä vanhan tammen alle.

Kaikki ovat kuolemaan tuomittuja. Jolyon, jonka tuomio oli vain vähän täsmällisempi ja läheisempi, oli siinä määrin tottunut siihen, että hän tavallisesti ajatteli muita asioita niinkuin muutkin ihmiset. Tällä kertaa hän ajatteli poikaansa.

Jon täytti sinä päivänä yhdeksäntoista vuotta, ja Jon oli äskettäin tullut eräänlaiseen päätökseen. Hän ei ollut saanut kasvatustaan Etonissa niinkuin isä eikä Harrow'ssa niinkuin velipuolivainaja, vaan eräässä noita laitoksia, joitten tarkoituksena on välttää julkisen koulujärjestelmän haitat ja ottaa talteen hyvät puolet ja jotka ehkä ottavat talteen haitat ja välttävät hyvät puolet tai kenties päinvastoin. Huhtikuussa hän oli lopettanut koulunsa täysin tietämättömänä tulevasta alastaan. Sota, joka oli uhannut jatkua loppumattomiin, olikin päättynyt juuri kun hänen piti liittyä armeijaan, kuusi kuukautta ennen hänen ikäluokkansa vuoroa. Aina siitä saakka hänen oli pitänyt totuttautua ajatukseen, että hän nyt saikin valita vapaasti. Hän oli isänsä kanssa pitänyt erinäisiä neuvotteluja, mistä Jolyon, — niin reippaasti kuin poika selittikin olevansa valmis mihin vain, paitsi tietysti kirkon tai sotalaitoksen palvelukseen, lakimieheksi, näyttämölle, pörssiin, lääkäriksi, liikealalle tai insinööriksi — oli saanut melko selvän käsityksen siitä, että Jon ei halunnut tehdä mitään. Hän itse oli ollut juuri samanlainen samassa iässä. Hänen elämässään oli tuon mieluisan tyhjyyden pian täyttänyt varhainen naimisiinmeno ja sen onnettomat seuraukset. Hänen oli ollut pakko ruveta alikirjuriksi Lloydille, ja hän oli päässyt takaisin varallisuuteen, ennenkuin hänen taiteelliset taipumuksensa olivat kuivuneet. Mutta »opetettuaan» — niinkuin yksinkertaiset sanovat — poikaansa piirtämään possuja ja muita eläimiä hän oli ymmärtänyt, ettei Jonista koskaan tulisi maalaria, ja oli taipuvainen uskomaan, että pojan vastahakoisuus kaikkeen muuhun merkitsi sitä, että hänestä aikoi tulla kirjailija. Ollen kuitenkin sitä mieltä, että tähänkin ammattiin tarvitaan kokemusta, Jolyon ei toistaiseksi nähnyt Jonille muuta mahdollisuutta kuin opiskella yliopistossa, matkustaa ja kenties syödä baaripäivällisiä. Sittenpähän nähtäisiin, tai luultavammin ei nähtäisi. Kaikki nämä houkutukset olivat kuitenkin jättäneet Jonin epävarmuuteen.

Nämä keskustelut pojan kanssa olivat vahvistaneet Jolyonin epäilystä, tokko maailma itse asiassa oli vähääkään muuttunut. Ihmiset sanoivat, että oli tullut uusi aika. Syvällisenä kuin ihminen, joka ei ole liiaksi kiinni missään aikakaudessa, Jolyon havaitsi, että lievästi muuttuneen pinnan alla aikakausi oli tarkalleen samanlainen kuin ennenkin. Ihmiskunta oli edelleen jaettu kahteen lajiin: niihin harvoihin, joilla oli »mielikuvitusta» sielussaan, ja niihin moniin, joilla sitä ei ollut, ja keskivälillä vyöhyke hänenlaisiaan sekasikiöitä. Jonilla näytti olevan mielikuvitusta; isän mielestä se oli huono enne.

Jokin tavallista hymyä syvällisempi oli siis vallannut hänet, kun hän pari viikkoa sitten oli kuullut poikansa sanovan: »Minä tahtoisin yrittää maanviljelystä, isä, jos se ei tule sinulle liian kalliiksi. Minusta se näyttää olevan miltei ainoa elämisen muoto, joka ei vahingoita ketään, taidetta lukuunottamatta, ja se ei tietysti tule minulle kysymykseen.»

Jolyon hillitsi hymynsä ja sanoi:

»Hyvä on, sinä hypähdät takaisin siihen, missä me olimme ensimmäisen Jolyonin aikana 1760. Se on todistus ympyräteorian puolesta, ja ehkä sinä sattumalta voit kasvattaa parempia nauriita kuin hän.»

Jon oli vastannut hieman ällistyneenä:

»Mutta eikö se sinusta ole hyvä suunnitelma, isä?»

»Käy laatuun, ystäväiseni, ja jos tosissasi ryhtyisit siihen, tekisit enemmän hyvää kuin enimmät ihmiset, mikä on vielä melko vähän.»

Itselleen hän kuitenkin oli sanonut: »Mutta hän ei ryhdy siihen tosissaan. Anna hänelle neljä vuotta aikaa. Se on kuitenkin terveellistä ja harmitonta.»

Pohdittuaan asiaa ja neuvoteltuaan Irenen kanssa hän kirjoitti tyttärelleen, rouva Val Dartielle, kysyen eivätkö he tietäisi lähiseudulla ketään maanviljelijää, joka voisi ottaa Jonin oppilaakseen. Hollyn vastaus oli ollut innostunut. Aivan lähellä heitä oli erinomainen mies, ja Val ja hän ottaisivat Jonin luokseen asumaan kovin mielellään.

Pojan piti lähteä huomenna.

Särpien heikkoa teetä, jossa oli sitruunaa, Jolyon katseli vanhan tammen lehväin läpi näköalaa, joka oli häntä niin viehättänyt kolmekymmentä kaksi vuotta sitten. Puu, jonka alla hän istui, ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta! Niin nuori kullanruskeine pikku lehtineen, niin vanha, jos katsoi paksun, rosoisen rungon vaaleanharmaata vehreyttä. Muistojen puu, joka eläisi vielä satoja vuosia, mikäli ei jokin raakalainen hakkaisi sitä maahan — eläisi kauemmin kuin vanha Englanti asiain nykyistä menoa tulisi elämään! Hän muisti erään illan kolme vuotta sitten, jolloin hän, käsivarsi Irenen ympärillä, oli seisonut ikkunassaan ja katsellut saksalaista lentokonetta, joka oli näyttänyt leijailevan suoraan vanhan tammen yläpuolella. Seuraavana päivänä oli löydetty pommin reikä eräältä Gagen taloon kuuluvalta pellolta. Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi olevansa kuolemaantuomittu. Hän voi melkein toivoa, että pommi olisi tehnyt hänestä lopun. Se olisi säästänyt häneltä paljon joutilasta elämää, monta hetkeä, jolloin pelko kylmänä tuntui sydänkuopassa. Hän oli laskenut pääsevänsä normaaliin kahdeksankymmenen viiden vuoden Forsyte-ikään tai pitemmällekin, jolloin Irene olisi seitsemänkymmenen. Nyt Irene tulisi kaipaamaan häntä. Hänellä oli kuitenkin Jon, joka oli äitinsä elämässä tärkeämpi kuin Jolyon itse, Jon, joka jumaloi äitiänsä.

Tämän puun alla, samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa — odottaen Irenen astuvan ruohokentän poikki — Jolyonin mieleen tuli omituinen ajatus, eikö ehkä hänen nyt, kun hän oli asettanut asiansa niin täydelliseen järjestykseen, olisi parempi ummistaa silmänsä ja siirtyä pois. Oli jollakin tavoin arvotonta loisen tavoin pitää kiinni tästä elämän ponnistuksettomasta loppuajasta, elämän, jossa hän katui vain kahta asiaa — pitkällistä eroa isästään nuoruusvuosina ja sitä, että hänen liittonsa Irenen kanssa oli ollut niin myöhäinen.

Paikasta, jossa hän istui, hän saattoi nähdä ryhmän kukkivia omenapuita. Mikään koko luonnossa ei siinä määrin liikuttanut häntä kuin kukkivat hedelmäpuut, ja hänen sydämeensä koski äkkiä ajatus, että hän ei ehkä enää koskaan näkisi niiden kukkivan. Kevät! Totisesti ei ihmisellä pitäisi olla pakko kuolla niin kauan kuin hänen sydämensä oli kyllin nuori rakastamaan kauneutta! Mustarastaat lauloivat huolettomina pensaikossa, pääskyset lensivät korkealla, lehdet hänen yläpuolellaan kiilsivät, ja niityillä oli kaikki varhaisen vihreyden värit mitä kuvitella voi, tasaisen päivänpaisteen kultaamina, häipyen etäiseen autereen sineen taivaanrannalla. Irenen kukat kapeissa penkeissään näyttivät yllättävän yksilöllisiltä tänä iltana, elämänilon syviltä pikku ilmaisuilta. Vain kiinalaiset ja japanilaiset ja ehkä Leonardo olivat osanneet panna tuon hämmästyttävän pikku minuuden jokaiseen maalattuun kukkaan ja lintuun ja eläimeen — minuuden, ja samalla kuitenkin myös lajitunteen, elämän universaalisuuden. He vasta miehiä olivat! »Minä en ole tehnyt mitään, joka jäisi elämään!» ajatteli Jolyon, »minä olen ollut amatööri — pelkkä harrastelija, en luoja. Minä jätän kuitenkin jälkeeni Jonin, kun lähden.» Mikä onni, että poika oli säästynyt tuolta kaamealta sodalta! Hän olisi niin helposti voinut saada surmansa niinkuin Jolly parka kaksikymmentä vuotta sitten Transvaalissa. Jon jonakin päivänä tekisi jotakin — jollei aikakausi pilaisi häntä — sillä pojalla oli mielikuvitusta! Tuo maanviljelysjuttu oli nyt pelkkä tunteen puuska ja kestäisi kai yhtä kauan kuin sekin. Ja juuri silloin hän näki heidän tulevan pellon poikki, Irenen ja pojan, kävelevän asemalta käsi kädessä. Ja hän nousi ja asteli uuden ruusutarhan läpi heitä vastaan…

Irene tuli hänen huoneeseensa sinä iltana ja istui ikkunan ääressä. Hän istui siinä puhumatta, kunnes Jolyon kysyi:

»Mikä on, rakkaani?»

»Meille sattui eräs kohtaaminen tänään.»

»Kuka sitten?»

»Soames».

Soames! Jolyon oli näiden kahden viime vuoden ajan pitänyt tuon nimen loitolla ajatuksistaan tietäen, että se ei olisi hänelle hyväksi. Ja nyt hänen sydämensä liikahti epämukavalla tavalla, ikäänkuin luiskahtaen vähän sivuun oikealta paikaltaan.

Irene jatkoi hiljaa:

»Hän oli tyttärensä kanssa taidenäyttelyssä ja sitten konditoriassa, missä joimme teetä.»

Jolyon meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen.

»Minkälainen hän oli?»

»Harmaa, mutta muuten hyvin ennallaan.»

»Entä tytär?»

»Kaunis. Ainakin Jonin mielestä.»

Jolyonin sydän luiskahti taas. Hänen vaimonsa kasvoilla oli jännittynyt ja neuvoton ilme.

»Ethän —» alkoi hän.

»En, mutta Jon tietää heidän nimensä. Tyttö pudotti nenäliinansa ja Jon otti sen ylös.»

Jolyon istahti vuoteelleen. Huono onni!

»June oli kanssasi. Sekaantuiko hän asiaan?»

»Ei, mutta kaikki oli hyvin kummallista ja pingoittunutta, ja Jon huomasi sen kyllä.»

Jolyon veti syvään henkeään ja sanoi:

»Olen usein ajatellut, onko meillä oikeutta salata asiaa häneltä. Hän keksii sen jonakin kauniina päivänä.»

»Mitä myöhemmin, sitä parempi, Jolyon, nuorten tuomio on niin helppohintainen ja kova. Mitähän sinä olisit yhdeksäntoistavuotiaana ajatellut äidistäsi, jos hän olisi tehnyt sen mitä minä tein?»

Niin! Siinä sitä oltiin! Jon jumaloi äitiään eikä tietänyt mitään elämän murhenäytelmistä, armottomasta täytymyksestä, ei mitään onnettoman avioliiton vankeustuskasta, ei mitään mustasukkaisuudesta, intohimosta — ei vielä tietänyt mitään mistään!

»Mitä kerroit hänelle?» sanoi hän vihdoin.

»Että he ovat sukulaisia, mutta että emme tunne heitä, että sinä et koskaan ole välittänyt suuriakaan suvustasi eivätkä sukulaiset sinusta. Luultavasti hän tulee kysymään sinulta.»

Jolyon hymyili. »Tämähän lupaa korvata ilmahyökkäykset», sanoi hän. »Loppujen lopulta niitä melkein kaipaa.»

Irene katsoi häneen.

»Tiesimmehän, että se tulisi jonakin päivänä.»

Jolyon vastasi äkillisen tarmokkaasti:

»Minä en ikinä voisi sietää sitä, että Jon moittisi sinua. Eikä hän sitä tule tekemään, ei edes ajatuksissaan. Hänellä on mielikuvitusta, ja hän ymmärtää, jos asia esitetään hänelle kauniisti. Minä luulen, että minun on paras kertoa se hänelle, ennenkuin hän saa tietää sen muulla tavoin.»

»Ei vielä, Jolyon.»

Tuo oli niin hänen tapaistaan — hän ei huolehtinut mistään ennakolta eikä koskaan mennyt kohtaamaan vaaraa. Kuitenkin kuka tiesi? ehkä hän oli oikeassa. Olisi paha toimia äidin vaistoa vastaan. Ehkä oli hyvä antaa pojan olla rauhassa, jos mahdollista, kunnes kokemus oli antanut hänelle jonkinlaisen koetinkiven, jonka mukaan hän kykenisi määrittelemään tämän vanhan murhenäytelmän arvot, kunnes rakkaus, mustasukkaisuus, kaipuu olisivat syventäneet hänen armeliaisuuttaan, Oli miten oli, varovainen piti olla, mahdollisimman varovainen! Ja kauan vielä Irenen lähdettyä hän makasi valveilla harkiten noita varovaisuustoimenpiteitä. Hänen piti kirjoittaa Hollylle, kertoa että Jon ei vielä mitään tietänyt perheen historiasta. Holly oli tahdikas, hän varoittaisi miestään, hän pitäisi huolta asiasta! Jon saisi viedä kirjeen mukanaan huomenna lähtiessään.

Ja päivä, jolloin hän oli antanut viimeisen kiilloituksen maalliselle omaisuudelleen, kuoli tallikellon lyöntiin, ja Jolyonille alkoi uusi päivä henkisen sekasorron varjossa, jota ei niinkään helpolla voinut pyöristää ja kiilloittaa…

Mutta Jon, jonka huone oli entinen lasten päivähuone, makasi niinikään hereillä, tuon ihmeellisen tunteen vallassa, johon kokemattomat eivät usko, ensi näkemältä rakastumisen. Hän oli tuntenut sen alkavan sinä hetkenä, jolloin hän näki noitten tummain silmäin väläyksen Junon takaa — häneen oli tullut vakaumus, että tämä juuri oli hänen »unelmansa», ja kaikki mitä sittemmin tapahtui, oli tuntunut hänestä sekä luonnolliselta että ihmeelliseltä. Fleur! Yksin hänen nimensä melkein riitti pojalle, joka oli äärettömän herkkä sanojen viehätykselle. Tänä homeopaattisena aikana, jolloin pojat ja tytöt kasvatetaan yhdessä ja sekoitetaan toisiinsa varhaisesta iästä saakka, kunnes sukupuoli melkein häviää, Jon oli omituisen vanhanaikainen. Hänen nykymalliseen kouluunsa pääsi vain poikia, ja loma-aikansa hän oli viettänyt Robin Hillissä poikaystäviensä tai vain vanhempainsa seurassa. Hän ei siis koskaan ollut saanut minkäänlaista pienten annosten rokotusta rakkauden myrkkyä vastaan. Ja nyt pimeydessä hänen lämpötilansa kohosi nopeasti. Hän makasi valveilla hahmotellen mielessään Fleuriä, muistellen hänen sanojaan, varsinkin tuota »Au revoir!», joka oli niin pehmeä ja eloisa.

Hän oli niin täysin hereillä vielä aamun sarastaessa, että hän nousi, pani ylleen tenniskengät, housut ja villapaidan ja hiipi hiljaa alakertaan ja työhuoneen ikkunasta ulos. Aamu oli juuri alkanut, ruoho tuoksui. »Fleur», ajatteli hän, »Fleur!» Ulkona oli salaperäisen valkeata, ei mikään muu hereillä kuin linnut, jotka juuri alkoivat livertää. »Minä menen viidakkoon», ajatteli hän. Hän juoksi niittyjen poikki, ehti lammikolle juuri auringon noustessa ja tuli viidakkoon. Sinikellojen matto peitti maan, lehtikuusien oksissa oli jotakin mystillistä — itse ilma oli tuota ihmeellistä tulvillaan. Jon ahmi sen raikkautta ja tuijotti sinikelloihin selkeytyvässä valossa. Fleur! Se nimi sopi hänelle! Ja hän asui Mapledurhamissa — kaunis nimi sekin — jossakin joen varrella. Hän katsoisi paikkaa kartastaan. Hän kirjoittaisi Fleurille. Mutta vastaisiko tämä? Oi! Hänen täytyi vastata. Olihan hän sanonut »Au revoir!» Ei »hyvästi!» Mikä onni, että hän oli pudottanut nenäliinansa! Jon ei muuten olisi koskaan tullut tuntemaan häntä. Ja mitä enemmän hän ajatteli tuota nenäliinaa, sitä ihmeellisemmältä tuntui hänen onnensa. Fleur! Totisesti se nimi sopi hänelle! Rytmiaallot tulvehtivat hänen aivoihinsa, sanat pyrkivät liittymään toisiinsa, hän oli runoilemisen partaalla.

Jon viipyi tässä tilassa yli puolen tuntia, palasi sitten kotiin, haki tikapuut ja kiipesi makuuhuoneensa ikkunasta sisään pelkästä ilosta. Sitten hän muisti, että työhuoneen ikkuna oli jäänyt auki, meni sulkemaan sen ja siirsi myös tikapuut pois hävittääkseen kaikki jäljet mielialastaan. Tämä oli liian syvää ilmaistavaksi kenellekään kuolevaiselle sielulle — ei edes äidille.