← Table of contents
Forsytein taru II

8. JAMES ODOTTAA

Tyyni Tuulio translation

Hikoiltuaan itsensä rauhalliseksi Soames söi päivällistä Remove-klubissa ja käänsi sitten kasvonsa Park Lanea kohti. Hänen isänsä oli viime aikoina voinut huonosti. Tämä oli pidettävä salassa häneltä! Tähän hetkeen saakka hän ei ollut koskaan tietänyt, kuinka paljon hänelle oli merkinnyt pelko saattaa Jamesin harmaat hiukset murheella hautaan, kuinka läheisessä yhteydessä se oli ollut hänen oman skandaalinpelkonsa kanssa. Hellyys isää kohtaan, joka aina oli ollut syvä, oli viime vuosina kasvanut sen tietoisuuden kera, että James katsoi häntä vanhuutensa todelliseksi tueksi. Hänestä oli säälittävää, että mies, joka kaiken ikänsä oli ollut niin varovainen ja tehnyt niin paljon perheen nimen hyväksi — niin että Forsyten nimi melkein merkitsi samaa kuin luja, vakavarainen arvokkuus — saisi viime hetkinään nähdä sen kaikissa sanomalehdissä. Tämä oli samaa kuin käden ojentaminen Kuolemalle, tuolle Forsytein lopulliselle vihamiehelle. »Minun pitää kertoa äidille», ajatteli hän, »ja kun asia tulee lehtiin, täytyy meidän jotenkuten piilottaa ne häneltä. Hän tapaa tuskin ketään.» Hän avasi oven avaimellaan ja aikoi nousta portaita, kun kuuli liikettä toisen kerroksen pengermältä. Äidin ääni sanoi:

»Kuulehan nyt, James, sinä vilustut. Miksi et voi odottaa rauhassa?»

Isä vastasi:

»Odottaa? Minä odotan aina. Miksi hän ei tule sisään?»

»Voithan puhua hänen kanssaan huomisaamuna. Eihän sinun tarvitse vakoilla häntä tässä pengermällä.»

»Hän menee omaan huoneeseensa, en ollenkaan sitä ihmettelisi. Minä en osaa nukkua.»

»Tule nyt takaisin sänkyyn, James.»

»Hm! Minä voin kuolla ennen huomisaamua, ettäs tiedät!»

»Ei sinun tarvitse odottaa aamuun asti, minä tuon hänet tänne. Älä viitsi hätäillä.»

»Niin sinä sanot — sinä olet aina niin varma asiastasi. Entä, jos hän ei tule ollenkaan.»

»No niin, jos hän ei tule, et ainakaan saa häntä tulemaan sillä, että seisot täällä yöpuvussasi odottamassa.»

Soames tuli esiin viimeisen käänteen takaa ja näki isänsä pitkän hahmon ruskeaan, vanusisusteiseen silkkitakkiin kietoutuneena nojaavan kaiteeseen. Valo lankesi hänen hopeaiselle tukalleen ja poskiparralleen ympäröiden pään jonkinlaisella sädekehällä.

»Tässä hän on», Soames kuuli hänen sanovan äänellä, joka kuulosti loukkaantuneelta, ja äitinsä rauhoittavan vastauksen makuuhuoneen ovelta.

»Sittenhän kaikki on hyvin. Tule sisään, minä harjaan tukkaasi.» James ojensi laihan, koukkuisen sormen, joka kummallisesti muistutti viittaavaa luurankoa, ja astui sisään makuuhuoneensa ovesta.

»Mikähän nyt on?» ajatteli Soames. »Mitähän isä on saanut päähänsä nyt?»

Isä istui pukeutumispöydän ääressä sivuttain peiliin, ja Emily kuljetti hopeavartista harjaa hitaasti hänen tukkansa läpi. Hän teki tätä useita kertoja päivässä, sillä se vaikutti Jamesiin jotenkuten samoin kuin korvainvälin kihnuttaminen kissaan.

»Siinä sinä olet!» sanoi James. »Minä olen odottanut.» Soames siveli hänen olkaansa, otti pöydältä hopeaisen kenkäkoukun ja tutki sen merkkiä.

»Isähän näyttää terveemmältä», sanoi hän.

James ravisti päätään.

»Minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Äitisi ei ole vielä kuullut sitä.» Hän mainitsi Emilyn tietämättömyyden siitä, mitä hän itse ei ollut kertonut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut loukkaus.

»Isäsi on ollut kovin juhlallinen kaiken iltaa. Minä en vain tiedä, mistä on kysymys.» Harjojen heikko suihke jatkoi hänen äänensä tyynnyttävää vaikutusta.

»Ei, sinä et tiedä mitään», sanoi James. »Soames voi sen sanoa minulle.» Ja luoden Poikaansa harmaat silmänsä, joissa oli pingoittunut, huolestuttava katse, hän mutisi:

»Minä olen menossa, Soames. Tällä iällä en osaa sanoa. Minä voin kuolla koska tahansa. Rahaa on paljon. Rachelilla ja Cicelyllä ei ole lapsia, ja Val on sodassa — tuo hänen isänsä ottaa irti kaiken mitä vain saa. Ja joku tulee ja sieppaa Imogenin en ainakaan ihmettelisi.»

Soames kuunteli epämääräisesti — tämän kaiken hän oli kuullut jo ennenkin. Harjat suihkivat.

»Siinäkö kaikki —!» sanoi Emily.

»Kaikki!» huusi James. »Se ei ole vielä mitään. Minä tulen nyt pääasiaan.» Ja taaskin hänen silmänsä katsoivat säälittävän pingoittuneina Soamesiin.

»Sinua se koskee, poikani», sanoi hän äkkiä. »Sinun pitäisi ottaa avioero.»

Tämä sana juuri noilta huulilta tulleena oli melkein liikaa Soamesin mielentyyneydelle. Hänen katseensa kiintyi nopeasti kenkäkoukkuun, ja James kiirehti jatkamaan ikäänkuin anteeksi pyytäen:

»Minä en tiedä, mitä hänestä on tullut — sanotaan, että hän on ulkomailla. Setäsi Swithin ihaili häntä aikoinaan — hassu mies.» (Tällä tavoin hän aina puhui kaksoisvelivainajastaan — »lihavaksi ja laihaksi kaksoiseksi» oli heitä sanottu). Hän ei kai kylläkään ole yksin, niin luulisin.» Ja lausuttuaan tämän yhteenvedon kauneuden vaikutuksesta ihmisluontoon hän oli vaiti, katsellen poikaansa silmin, jotka olivat epäilevät kuin linnun. Myöskin Soames oli vaiti. Harja suihki.

»Anna olla, James! Soames tietää parhaiten. Se on hänen asiansa.»

»Ah», sanoi James, ja sana tuli hyvin syvältä, »mutta kysymyksessä on kaikki minun rahani ja kaikki hänen — kuka ne saa? Ja kun hän kuolee, sammuu nimi.»

Soames asetti kenkäkoukun pukeutumispöydän pitseillä koristetulle punaiselle silkkiliinalle.

»Nimi?» sanoi Emily. »Ovathan kaikki toiset Forsytet olemassa.»

»Ikäänkuin se auttaisi minua», mutisi James. »Minä joudun hautaan eikä tänne jää ketään, jollei hän mene uusiin naimisiin.»

»Isä on aivan oikeassa», sanoi Soames levollisesti. »Minä juuri haenkin eroa.»

Jamesin silmät melkein lensivät päästä.

»Mitä?» huusi hän. »Siinä sitä ollaan, kukaan ei kerro minulle mitään.»

»No, mutta kuka olisi uskonut, että sinä haluat erota?» sanoi Emily. »Rakas poikani, se on yllätys kaikkien näiden vuosien jälkeen.»

»Siitä tulee skandaali», mutisi James ikäänkuin itsekseen, »mutta minä en voi sitä auttaa. Älä harjaa niin kovaa. Koska se tapahtuu?»

»Ennen pitkää lomaa, sitä ei vastusteta.»

Jamesin huulet liikkuivat salaisesti laskien. »Minä en ehdi nähdä pojanpoikaani», mutisi hän.

Emily lakkasi harjaamasta. »Tietysti ehdit, James. Soames toimii niin nopeasti kuin suinkin voi.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes James ojensi käsivartensa.

»Annappa kölninvettä», sanoi hän, pani pullon nenälleen ja kurkotti otsansa siihen suuntaan, missä poika oli. Soames kumartui suutelemaan otsaa juuri siihen paikkaan, missä tukka alkoi. Huojennuksen värähdys näkyi Jamesin kasvoilla, ikäänkuin levottomuuden pyörä hänen sisällään olisi seisahtunut.

»Minä menen vuoteeseen», sanoi hän. »Minä en tahdo nähdä sanomalehtiä sitten. Ne ovat niin epäterveitä, mutta minä en voi kiinnittää niihin huomiota, olen liian vanha.»

Kummallisen liikutettuna Soames kulki ovelle ja kuuli isänsä sanovan:

»Hohhoh, minä olen väsynyt. Minä luen rukoukset sängyssä.»

Ja hänen äitinsä vastasi:

»Se on oikein, James, se onkin paljon mukavampaa.»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings