VYYHTYNYT.

Yöt päivät yhtä mittaa nyt Tuo lapsi park' on itkenyt Rinnoilla äitiarmaan: Sairasna pieni vaikeroi, Kertoilla kipujaan ei voi, Kun sanoiksi sen ään' ei soi— Hän kenties kuolee varmaan.

Yöt päivät äit' on valvonut, On rukoellut, toivonut Herralta lahjaa kahta: "Laps' armas terveheksi luo, Kotihin lapsen isä tuo, Selkeenä häntä nähdä suo!"— Ken noita kieltää mahtaa?

Yöt päivät isä juonut vaan On kapakassa raivossaan, Ei muista kotiparkaa; Vaan kaikk' kun tuhlannut hän on, Järkeensä niellyt turmion, Niin koti johtuu muistohon— Hän sinne vihdoin karkaa.

On äiti vuotehella nyt Ja laps' on hiukan vyyhtynyt, Kun haamu tulla horjuu: Ov' aukenee ja lonkahtaa, Sisälle haamu horjahtaa, Vaan taas laps' sairas kirahtaa— Tuost' isä hurja karjuu.

Last' äiti heijaa polvillaan, Mut pieni kiihtyy itkussaan, Ei saa hän unt', ei rauhaa. Äit' itkee myös ja vapisee, On hiljaisna ja rukoilee, Mies mieletön kun kiroilee Ja huimapäisnä pauhaa.

Juur' äiti lasta siunasi, Vaan kohta huone tärähti, Kun kirous soi raskas: Sylissä pieni säpsähti, Sen kyynelvirrat vaikeni, Hän riutui, sydän seisahti— Nyt Herra korjaa lastas!

Yö rauhoittui. Mut aamulla Sairasti äiti vuoteella, Kalpeena nukkui lapsi. Vaan isä huokaa tuskissaan, Valittaa, itkee polvillaan, Kun lapsi hänt' ei milloinkaan Tunnusta vanhemmaksi.