PÖYTÄPUHE.

Mun juhlapöytähäni tulkaa, Te Suomen pulskat nuorukaiset, Ja, neidot armahimmat, olkaa Nyt kutsulleni kuuliaiset. Vaan, vanhukset, te seurassamme Olette harmaa kunniamme.

Kas teille annan juhlajuomat Jaeltaviksi nuorisolle, Ett'ei nuo voimat Luojan luomat Sais sukuamme turmiolle: Te viisain, kokenehin käsin Täytätte parhain juhlalasin.

Nyt siunatkaatte Luojan vilja Nimenen urhovainajitten Ja heille juokaa ensi malja, Vaan toinen pöytäonneks sitten. Uus suku entistä näin kiittää Ja työnsä muinaistöihin liittää.

Nyt ruokahan!—vaan jäniksiä Me emme suosi paisteissamme. Meiss' ei lie arkain ystäviä, Sill' urhous on kunniamme: Siis tänne karhun pää ja jalat, Nuo miesten parhaat makupalat.

Vaan lammas lienee naisten ruokaa, Karitsa itsens' uhraavainen— Se paisti pöytähän siis tuokaa! Ett' ain' ois altis hurskas nainen, Ois onni perehen ja lasten, Ois seuraenkel' autuasten.

Myös kyyhkyspaistin voitte kantaa Armaille lemmen kyyhkysille. Se pyhää kainoutta antaa Ja helleyttä sydämille: Niin suojaavat he kodin tulta, Niin ovat perheen kallis kulta.

Saas tänne kalaa, lohta kanna, Tuo vedenkarjaa voimakasta! Se vastavirtojen ei anna Matkaansa estää joutumasta. Meill' olkoon myös sen verran mieltä, Ett'emme kesken käänny tieltä.

Suun levätessä oltta juokaa. Siin' uikoon karhu sekä kala. Vaan sitten sopan tulla suokaa, Ei yksin kulje kuiva pala. On elämä vaan aika soppaa, Mies se, ken parhaat palat koppaa.

Nyt puuttuu ispinät, ei muuta. Makeat sanat niiks on oivat. Siis, vieraat, käyttäkäätte suuta, Nuo herkut maistuvat ja soivat. Vaan muistakaa: ken leikkiin suuttuu, Imelä väkiviinaks muuttuu.

Jos elämä ois ruokaa, juomaa, Ei loppuiskaan tää pöytäsaarna. Vaan eipä niin, sen parhain huomaa Se, jonka leipänä on kaarna. Senvuoksi usein henki huokaa Jotakin pysyväistä ruokaa.

Pain. 15/11 1881.