VANGITTU ÄITI.
Reading edition
Yöll' istui vangittuna linnassa Murheinen äiti, lapsi rinnoilla, Sodassa, verta niellehessä, jo Kuol' isä lapsen, äidin puoliso, Suomelleen sortuen, Sen onnellen.
Hirmuisna karjui vihollinen, kuin Hirmuinen tiiker', etsein sakkasuin Uutt' ydintä ja verenvaahtoa. Niin äidin luo ja lapsen julmana Vihollissoturi Käy, lausuvi:
"Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy! Iloitse! Kas kuin poikas ällistyy! Armosta olet vangiks' otettu, Sä muutoin paikall' oisit tapettu, Kun miehes kuollehen Näit pyörtyen.
Kun suoritat nuo helpot lunnahat, Ett' aseman ja piilon ilmoitat, Mihinkä piili sotajoukko se, Jok 'äsken syöksyi päälle joukkomme— Koht' astut vapaana Pois linnasta.
Kavahda! Kuule linnan tornista Vapaitten petolintuin kirkuna. No, eikös koske korvarumpuhus Kahleitten kalke, vankein uikutus? Ne maasi lapsia On kurjia!"
Vavahti äiti, lapsi parkasi, Kun julmur' raaka sisään karkasi. Vaan pelko ensi kyynelissä jo Valahti pois. Vaikk' uhkas turmio, Vakaasti äiti vaan Käy lausumaan:
"Voin olla vanki, kuolla vankina, Kun säilyssä on maani kunnia! Vaan uhrata en verta urhojen Voi edestä näin halpain, heikkojen, Kuin äiti lapsineen On kansalleen.
Oi sotilas! jos sydän rinnassas Sun onpi, eikä kiven kannikas, Et vainotöilläs veren vikoja Niskoilles etsi viattomilta! Ne tahra sotilaan On kunniaan.—
Ja kaunihin mun oiskin ollunna Tään lapsen kanssa silloin sortua, Kun armahani hurmevirrat mun Löi pyörryksiin kuin sieluun ammutun. Mä siitä virkosin Vaan—kahleihin!"
Irvistäin nauroi julma sotamies: "Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties Tää maallinen. Nyt surman satulaan Saat kohta istua ja ratsastaa Kuolleitten kamalaan Yömaailmaan.
Sun silmäs kirkastuu! ja riemusta Suu muhoilee myös tuolla lapsella! Te kuolost' iloitsette? Malttakaa! Voin lähtöhelvetin ma valmistaa. Se riemut hälventää, Vaan tuskat jää.
Tuon poikas ensin näet paistuvan, Sun hiilloksilla sitten korvennan. Yks sana vaan sun tästä pelastaa: "Tahdotko sotajoukon ilmoittaa? Lupaatko tehdä sen?"— Vaan äiti: "En!"
Mies myrkkyinen pois läksi. Äitipä Polvilleen vaipui, lapsi sylissä: "Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin, Sä armosilmin katsot meihin päin:— Suot kuolla kansallein Mun lapsinein.
Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta: Se miehenä vois maataan palvella! Viaton säästä! Kunnialla mun Suo kuolla, urhoin edest' uhratun: Niin lapsen isänmaa, Mun kuolo, saa."
Näin äiti rukoili ja silmänsä Nyt muuriss' aukon löysi—äkkiä Siit' ulos laski lapsen itkevän Kuin suuhun surman kaikki nielevän, Vaikk' antoi enkelten Sen kätehen.
Taas julmur' raaka sisään karkasi, Kädestä miekanterä irvisti. Ja jäljessä toi toinen kattilaa Tulisten hiilten alla hehkuvaa: Näin ilmi helvetti Nyt uhkasi.
Härnistäin miekkaa toinen karjahti: "Nyt tänne lapses!"—"Sen vei enkeli! Kun armoa ei teiltä riittänyt, Sit' olen taivahalta pyytänyt."— "Vait! istu kattilaan Nyt kiehumaan!"
Näin komentaen, nilkosilmiään Hän toverilleen paahtoi ähmissään.— Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa, Uroolta vaimo miekan sivaltaa!— Rintaansa syöksee sen Nyt—kaatuen.
Yö kirkastui ja kahleet helskähti, Ään' outo vankein keskelt' tärähti: "Oi, jalo vaimo, maasi kunnia, Sä sankar-arvon ostit vankina! Vapaina urhot maan Nyt puoltakaan!"