KEISARIN, SUOMEN SUURIRUHTINAAN ALEKSANDER TOISEN

viidenkolmatta hallitusvuoden riemujuhlana

Maaliskuun 2 p. 1880.

I.

Kansa, viel' on muistossas Nuori, uljas Ruhtinas, Mieli täynnä jaloja Aatteita ja toivoja. Sydän nuori aaltoeli Rakkautta tulvillaan: Kansain toivot Häness' eli, Kansain onni kalleinnaan.

Vaikk'ei silloin valtikkaa Kantanut, loi suloisaa Lohtua jo kärsiviin. Valoi kansain elimiin, Aamuruskon lailla, uutta Elonvoimaa, tenhoa; Suojaeli vapautta, Hellitteli kahleita.

Itse jalo kevät, Hän Kantoi kansain kevähän: Tallensi sen povessaan Suuriss' aatteiss', aikeissaan. Paljon suurta nuorukainen Kantanut lie rinnassaan, Mies kun jalotöillä maineen Kiitosta sai kaikumaan.

II.

Kun toivottu nous valta-istuimelle Ja tarttui kansakuntain valtikkaan, Kohosi miljonien sydämelle Rukous, nousten uumenista maan, Ja toivonriemu aavistuksen lailla Sit' ennusti, mit' oli oltu vailla..

Ja niinkuin kevätpäivä noustuansa Maan kaiken täyttää siunauksellaan Ja salot, salmet laskee kahleistansa Ja kukkaseppeleillä kiehtoo maan, Niin valtiaankin rakkaus, mahti kansat Pimeestä päästi, laukoi orjain ansat.

Nyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi, Vapaina nosti päänsä painuneen. Ja vapaus se ihmis-arvon antoi Kuin kevät elonmerkin kukkaseen. Ja kansakunnan ydin voitti uutta Nyt sisällistä voimaa, mahtavuutta.

Nuo uudet voimat viisas valta sääsi Työn, toimen, aatteen palveluksehen: Tiet korpeen kasvoi, höyrynvoima pääsi Maat halki;—sydämihin kansojen Myös tiedontiet ja opinsuonet johti, Vei maat ja kansat edistystä kohti.

Työt jalot, suuret rajoja ei tunne, Vaikk' oman maan ja kansan kehdokseen Ne kaipaa—muuten rientävät ne kunne Vaan tosi tarve etsii avukseen. Sen tunsi Ruhtinaamme kansoinensa, Kun Balkan-niemi kutsui avuksensa.

Nyt kansa vieras läpi vaiheittensa Ain' ylistellen muistaa Valtiaan, Jok' ihmiskunnan voitoks uhriensa Kautt' osti orjuudesta Balkan-maan. Niin kansa, ennen poljettu, nyt siellä On kansallisen edistyksen tiellä.

Näin ihmis-arvon, vapauden aiheet, Näin edistystä maille, kansoillen On valtiaamme luonut, kansain vaiheet Uutt' aikakautta kohti ohjaten. Mutt' itsessään on kansoiss' onnen ponsi, Jos sampo heill' on eikä tyhjä kansi.

Vaan vaikea ois laulun luetella Mit' ihmiskunnan sankar' tehnyt on, Sill' aikakirjain lehdet arvostella Vaan voipi töitä moisen urohon. Maa palkintoa niist' ei jaksa antaa, Sen rinnass' omassansa sankar' kantaa.

III.

Öin usein raaka, jylhä suo Maan yli ruttohuurut luo Ja ilman saastuttaa. Ja sielt' öin hiipii, väijyy hiljaa Myös hallan henki pellon viljaa Ja tahtoo tähkät kuolettaa.

Niin noussut keisar'valtion On sivistyksen peltohon Myös rutto myrkkyinen. Sen liitoss' on kaikk' ilkivallat, Kaikk' inhoittavat surmat, hallat— Niin ihmiskuntaa häväisten.

Ja valtakunnan kunniaa, Sen kruunua, maan jaloimpaa Työt mustat vainoaa. Hänt', uuden aikakauden luojaa, Maan edistyksen, onnen suojaa Pimeys vaanii, ahdistaa.

Mut Korkein kaitsee omiaan. Niin tuhat juonta julmaa vaan On turhaks' rauennut. Ja valtias Hän vaaroissansa On kirkastunut, kunniansa On kansain suussa kaikunut.

Niinkauan kuin voi seistä maa, Ain' ihmiskunta kiroaa Työn julman, kavalan. Vaan järjestystä, oikeutta Ken suojaa, voittaa rakkautta Ja voittaa jälkimaailman.

IV.

Suomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan? Harras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan. Tuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais, Kansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais.

Neljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan, Kantain uhrikymmenykset alttarille maan. Riemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien: Luojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen:

Kansallisen hengen sato meill' on voittona. Sit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella. Ruhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut, Kansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut.

Valistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen, Torjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden. Kansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa; Siit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa.

Hänpä armas valtioomme uuden elon loi, Korvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi. Niin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu, Ruhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu.

Viel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta, Kansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta. Silloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon: Ruhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion.

Täysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas, Löi kuin ritariksi kansan jalo Valtias. Miehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt. Rakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt.

Siksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit Juhlariemua on täynnä niinkuin temppelit: Kaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen, Henki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten.

Mitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan, Kansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan: Suku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten Suurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen.

Niinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten, Ruhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten: Valistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa. ALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa.