PERINTÖMALJA.

On sata kosinnut jo Rusillaa, Mont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa, Vaan rukkasill' on tulleet palkituiksi Ja kotiansa sulhot neuvotuiksi: Sill' isävainajansa tahtoa Kuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla.

Näin isä: "Mun jo pääni kallistuu, Sun, rakas Rusillani, kohouu; Sä perinnöksi jäät ja perijäksi, Sua sulhosarjat etsii ystäväksi,— Vaan kihloiksi heilt' ano pikari, Jonk' isäs sotavuonna hukkasi!

Se, Rusillani, vaadi sulholta, Ett' töissänsä hän näyttää urholta Ja maljan vuorenhaltialta tuopi, Sen tehtyään vast' onnen viinaa juopi. Tuoli' onkalossa vuoren takamaan Se malja löytyväksi kerrotaan."

Näin isä lausui, päänsä kallisti, Vaan tyttärensä ensin siunasi: Ja tytär vannoi lemmen-hunajansa, Ken maljan tuopi, sille antavansa; Ja sulhoja tää saalis lennätti Nyt maljaa etsimään, mink' enätti.

On sata kosinnut jo Rusillaa, Ei kenkään voita vuorenhaltiaa, Viel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut Sit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut Se vuoren-ukko, antaaksensa sen Rusillan maljan sekä sydämen.

Jo neidon ruusut luullaan kuihtuvan, Eik' ikänään sen lemmen koittavan,— Vaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää Kalpaavo kartanolle, välkähyttää Soturi miekkaansa ja vaahtosuun Oriinsa kytkee oksaan tammipuun.

Niin reipas ei, eik' uljas, voimakas Muut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas: Pukunsa pulska silmät häikäsytti, Katseensa valloitti ja peljästytti: Sill' urhouden kanssa lempeys On maassa voimallisin väkevyys.

Luo impyen nyt urho lähestyy; Povestaan kultapikar ilmestyy, Kivillä kalleimmilla koristeltu Ja ympäriinsä kauniiks kirjaeltu: Sen Rusillalle nöyrästi hän tuo Ja säkenöivät silmäykset luo.

"Teit', armas neito, kauan rakastin Jo salassa; nyt julki uskalsin, Kun sallimus teit' antanut ei muille Ja onni vastakynttä valituille Osoitti urhoillen, jotk' ensisti, Kosissa käyden, teitä rakasti!

Kun haltioit' ei nähdä päivällä, Mä yössä ratsastin kuin pilvessä, Ja aattelin: kun taistelussa kuolla Urholle kunniaksi lie, niin tuolla, Jos voittoa en löydä, kuoleman Suloisen löydän eestä Rusillan.

Näin, valmis kuolohon kuin voittohon, Mä ratsastin ja löysin onkalon, Niin jylhän kuin on kerrottukin noissa Saduissa haltioiden asunnoista; Vaan vasta kylmenin ja kuumenin, Kun vuoren-ukon itse äkkäsin.

Voi hirmua, kun muistan muotoaan, En ihmislapsiin vertaa suuruuttaan: Hän pienest' äkkipikaa suurentui ja Kädessään häälyi vankka rautanuija, Silmänsä synkät, suunsa ammollaan, Partansa harmaa, hiukset narrillaan!

Tepastain kuorskui valko ratsuni, Vaahdossaan vapis, maata tallusti: Ukolla vaippa pilven-harmajainen Peljätti niinkuin sota pauhaavainen, Ja tuskin orhi ehti talttua, Kun vuorest' alkoi tulta suitsua.

'Saap' impi maljan, urho impyen, Ken surmajuoman nielee tulisen!' Näin huutaen hän myrkkyviinaa laski Sen maljan täyteen, josta juomaan käski. Ens-hetkeksi tuost' aivan ällistyin, Mut, keinon keksittyä, selvennyin.

Tein päätöksen—työ seuraa päätöstä:— Otinpa maljan ukon kädestä, Tuon maljan, joka silloin tulta hohti,— Jost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti, Sen myrkyn paiskasin, kuin salaman, Silmille julman vuorenhaltian.

Pois ratsastin, kuin tuulten siivillä, Maa järkyili, soi parku jäljessä: Mua murhatakseen ukko haperoiten Ja koston-vimmass' etsi vaikeroiten: Mut päiväkullan juuri noustua, Mä kiitin Herraa tuolla kirkossa.

Mä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti Mun voitolla ja neidon lahjoitti Noin jalon—ah vaan anteeksi tok' suokaa Tää rohkeuteni ja kaksi tuokaa Viel' urhotyötä!—ne kun täyttäisin, Ehk' ansainneeni teidät näyttäisin."

Täst' ihastuu nyt impi sankariin, Punaisen viinan kaataa pikariin, Sen hymyhuulin sulholleen hän näyttää: "Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää, Ja kolmannen teet, kun tään kultaisen Kädestäin painat sormees sormuksen!"

Näin tarina.—Vaan loppu lausutaan: "Sokeentui vuoren-ukko viinastaan, Ja tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi, Niin henkensä ja valtansakin ryöstyi: Mut tuli tukehtui ja vallita Nyt ihmislapset voivat vuoria."