VÄINÄMÖISEN PALAUS.
Reading edition
ALKUSANAT.
Yli-Ukon luota ilman impi Muinen alas laskeusi, luoden Olot uudet, uuden aikakauden; Maata, maailmata muodosteli, Tyhjän täytti, autioon loi elon, Synnyttäen vihdoin viisahimman Kalevalan kansan luopaneron, Suuren suku-isän Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon.
Lailla immen aattehetkin maahan, Luojan lapset, laskeuvat, syttäin Sydämissä lemmen liehaukset, Oudon innostuksen ihmisissä; Synnyttäen suuret mahtimiehet, Olot muuttaen ja muovaellen, Kasvatellen kelvollista uutta Olevaisen vanhan olkapäille Kansakunnan onnen oksapuuksi.
Lailla immen laskeusi maahan, Suomen kansan sydänmaahan, kerran Aate, oppi taivahasta tullut, Kaikkivallan neuvokammiosta. Vaikeasti täällä mielet voitti, Vaan kun voitti, otti omiksensa Ikuisesti, niinkuin impi yljän Uskollisen rinnoillensa riistää, Kuolemassakaan ei luopuakseen.
Vaan se impi, tullessansa tänne Suomen rannan sulostuttajaksi, Oppahan sai oudon matkallansa, Jalon, vaikka meille muukalaisen, Tuomisien tuojan kyllä kalliin: Järjestyksen, oikeuden miehen. Mutta vierashenkinen sen valta Työlästytti vanhan Väinämöisen, Kansallisen hengen kanta-urhon.
Tuota surren, tuskaellen tuota, Immen oudon suojass' istujalle, Vierahalle, mielin murretuisin Väinämöinen valtikkansa jätti; Jätti kansallensa kanteleensa, Lapsiensa lohdutteeksi laulut, Uuden aikakauden ihmetellä, Ett'ei sorru suruihinsa Suomi, Kaihotessa valtaa Väinämöisen.
Läksi vanha, jätti valvattinsa Vierahalle valvateltavaksi, Ihastelijaksi uuden immen, Läksi vanha Yli-Ukon luokse, Kaikkivallan neuvokammiohon Oppimahan uutta aikakautta Syvimmästä syitten lähtehestä, Tullaksensa viittä viisahammin, Kuutta kuuluisammin kansallensa.
Kerran, kuuluessa kaipauksen Suomen lasten suusta, sydämestä; Kerran, kaikuvi kun vanha kannel, Kalevalan kannel, kaikkialla, Laulut Väinämön kun vierehtivi Suomen lasten suusta, sydämestä— Silloin saapunut on Väinämöinen, Silloin valloittanut valtikkansa Kansallisen hengen kanta-urho.