KARHUN SAARTO.
Reading edition
Ryöstösaalist' usein rauhassa Kun par'aikaa nautitaan, Mehu mieless' on ja huulilla, Rangaistust' ei aavistetakaan,— Silloin saapuu nuolet kostajan, Päättää päivät, matkat maailman, Tilin vaatii ankaran.
Niinpä osmon, korven herran, Kohtas kosto kerran, Saalistaan kun aamusella Räihävuoren kupehella Ahmi parhaillaan. Silloin saapui parvi nuorten, Sulki tiet ja polut vuorten Jahtiverkoillaan.
Joukko uljas ties: Niinkuin yksi mies Kuulat laskettava on— Petohon.
Vaan ken käskyn ankarimman Sai, ja toivon suloisimman Tallentaa, ja kellä tahdon ponsi Luja on, ei mielenhaave onsi,— Valmis on hän mielellänsä Täyttämähän tehtävänsä, Säästämättä henkeänsä. Semmoinen Nuor' on joukoss' sulhanen.
"Kättä neidon enkö voittais, Kun sen miehen työllä saa? Nuorukaisna enkö koittais Vanhain toivot vahvistaa? Mik' on miesten työksi luotu, Lie se mun myös tehdä suotu!" Näinpä sulho rohkeasti. Silloin joukko vakavasti Tähtäsi— Paukahti! Huuto hurja raikui, Vuoren rinta kaikui!
Vaan nyt nousi kämmenilleen Korven herra kauhea; Ennustaen vainojilleen Kuolemaa ja kostoa.— Päälle karkaskin Kaksin kämmenin, Irvihampahin, Karjunalla Hirmuisalla!
Pyssyn ponsi, kirveslapa, Minkä kukin löytää! Paeta ei ole tapa, Päälle parvi töytää. Ensi miesnä ken on siellä, Jonk' on peto melkein niellä? Hän, tuo nuorin, Pulskin, suorin, Sulho parven parhain! Hänpä viskaa Lailla huiman Pedon niskaan Iskun tuiman— Mutta sortuu varhain Maahan alle kämmenten, Raivoisten.
Avuks' ehtii toiset. Silloin sinkuu iskut julmat, Lyönnit rajunmoiset: Puhkoo pedon otsakulmat, Verihinsä sulloo, sortaa, Maahan murtaa Urhokkaan Korven kuulun valtiaan.
Miks ei kuulu riemun raiku, Miks ei kaiku Kajahtele vuoresta? Voittoparv' on synkkä aivan, Lailla taivaan, Jok' on pilvivaipassa. Siit' on päivä pilvessänsä, Poikaparvi murheissaan: Urhon alku, ystävänsä, Tainnoksiss' on haavoistaan. Vaan ei hädäst' auta voivotus,— Työstä, toimesta on lohdutus.
Kotihin nyt vaan on tie. Heinäreki, valjahat Niityll' on. Siell' uljahat Ruunat syö;—kas niistä pari Reippahasti kyllä vie Saalihit ja sairahat, Vaikk' ois tie kuin hiekkakari.— Elävän ja kuolevaisen, Vanhuksen ja nuorukaisen Koti, armas koti saa Rauhoittaa.