HEVOSPAIMENET YÖMAJALLA.

Useissa paikoin maatamme on yleisenä tapana vartioida synkeinä syys-öinä hevosia kaukaisemmilla niitty- ja hakalaitumilla.

Kuunteles mi kumma melske Kuuluu korvessa!

Sydänyö on—äänten helske Sointuu korvissa. Hongat jyskää, Vuoret ryskää, Kallioilla louhet kaikuu, Äänen aallot raivot raikuu: On kuin telme korkeain Tapiolan jumalain.

Lähemmäksi astukaamme Syytä tutkimaan, Miksi luonto levot Yökkö riehtoo, Siivin liehtoo

Vastahamme; huuhka huutaa, Kamalasti korpeen kuutaa Tuike tulen kalpean, Liekkiväisen valkean.

Tähdet tuikkaa taivahalla, Pohjo leimuaa; Sähkön tulet korkealla Säihkyin remuaa. Soitto torven Läpi korven Kuusen latvast' äänen antaa Kohti taivon kaukorantaa: Poika puussa toitottaa, Torvi korven kai'uttaa.

Havumaja kuusen alla Tuossa tehty on. Majan eessä polttaa puita Poika pelvoton. Liekki liehuu!— Veri kiehuu Suoniss' urhon rauhatonna, Huutaa hän vaan vallatonna, Niinkuin toinen torvellaan, Kuusessa mi raikuttaa.

Kuluu hetki; huutaminen, Torvi taukoaa, Mutta kellot hevosien Soipi sekavaan.—— Susi ulvoo! Hirmu valvoo! Vaara uhkaa elukoita!— Syöksee päälle, vaan ei voita! Hevot hyppii hirnuen, Tulvaa pojan tulillen.

"Nouse!" huutaa puussa toinen, "Riennä tappohon! Luotiani täältä voinen Syöstä petohon!"— "Nousta voinen", Virkkoi toinen. "Ei nyt tässä pelko auta— Onhan tuossa vahva rauta; Sillä koen vastustaa, Minkä peto puolustaa."

Silloin sieppaa majastansa Poika kirvehen, Juosten rientää rohkeasti Suden jälkehen. Ähkää, puhkaa!— Peto uhkaa Raatain pojan muserrella, Vaan jo kaatui ulvehella: Luoti lensi kuusesta, Kirvehestä iskuja.

Ylpehinä oiva työstä, Pojat saalistaan Rientävät nyt keskiyössä Kilvan kuorimaan.— "Korpimaahan Karheahan Luusi, peto, lasketahan— Tapporahat maksetahan Meille kihlakunnalta," Kuului hautasaarnansa.

Aamun tullen aurinkoinen Loisti taivaaltaan.

Väsyneinä pojat nautti Unta vuoteellaan. Hampaan luske, Ruohon ruske Nurmell' äänen saada koitti, Puut ne huokui, linnut soitti, Juhla tyyn' ol' luonnossa, Melske öinen tauonna.