ENSIMÄINEN RUNO.

Astui impi taivahasta tänne: Valon impi, rakkauden aate Rinnassa, tuo autuaisen tunnon Tulikerä, josta Suomen lasten Sydämihin, ennen synkeöihin, Paistoi päivä, loisti lemmen hehku, Sytytteli lemmen liehaukset, Oudon innostuksen ihmisissä, Luoden järjestyksen uppo uuden, Olot muuttaen ja muovaellen, Uuden taivahan loi, maanki uuden— Sotkan munist' ei, kuin ilman impi Muinen loi, mutt' uusist' aatoksista— Suomen kansan mielehen ne muutti.

Näin kun Suomen kansan kaikkialla Valon impi, rakkauden aate, Valtasi ja suli Suomettaren, Suomen kansan hengettären, kanssa Yhdeks' sieluksi ja sydämeksi, Silloin aika, suurten synty-aika: Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi suuret immen ihmelapset, Uuden aikakauden toukomiehet,— Syntyneet ei ansiotta sentään, Mitään suurt' ei synny vaivan vailla, Ilman neron sormi-nimetöntä:— Kantoi äiti, aikakauden henki, Itse kykenivät kynsillensä, Itse sormillensa suoriuivat Aikakaudellensa johtajiksi, Viittojiksi Kalevalan kansan.— Niinpä suurten luotujensa kautta Edellensä Luoja maata luopi, Olot muuttaen ja muovaellen.

Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi urhot, aikanansa kuulut, Kaunisteeksi kansakunnallensa, Vielä suuret Suomen historiassa Rakkautensa tähden tähän maahan, Tähden intonsa ja toimiensa Kohoitteeksi kansan lemmittynsä. Hedelmänä kypsynehen lemmen Syntyi silloin Maunut, mainioimmat Suomen kansan katoliset miehet, Aikanansa isät Suomen kansan, Väinämöisen lasten lohduttajat, Valon pilkoittajat pimeähän, Yksin yöhön tuohuksien tuojat. Moiset syntyi suuret toukomiehet, Jotka uuden viljelyksen maalle, Suomen kansan sydänmaalle, kylvi Aattehia uuden aikakauden, Kylvivät kuin Luojan kahmaloitse Siunausta tuottavaisen touon, Niinkuin muinen Väinämöinen vanha, Maalle puuttomalle noustuansa, Kautta palveljansa Pellervoisen, Siihen kasvun kaikellaisen kylvi, Vaikka vastuksen toi Luojan tammi.

Tammen lailla tänne kylvettihin Uhrausten, vaivain halmehelle, Opin kirkollinen yksinvalta; Toivottihin kauan kasvavaksi Suomen kansan onnen oksapuuna. Kasvoi iloks' ensi aikojansa, Nuorna ollen kukki kunnioiksi, Kunnes ylentihe ylpeäksi, Suoriaikse suureks' yli suurten, Kuun ja päivän otti oksihinsa: Tiedon maallisen ja taivahisen Kätki valtikkansa vahvikkeeksi, Levitteeksi oman lehvistönsä, Että ikävissä istuskellen, Kaiutellen surukanneltansa Kaipasi jo kansa Väinämöisen Syvempien syitten lausujata, Valon päästäjätä paistamahan, Jakajata tammijättiläisen, Opin kirkollisen yksivallan, Kansakunnan onneks' yhteiseksi.

Maalta meren takaiselta silloin Aate saapui, aikakauden ilme, Parannuksen, puhdistuksen aate: Ensin halveksittu, pienen pieni, Yhden toisen sydämessä sykki; Kirveskin sen ensin pienen pieni, Sanankirves, Luojan tapparainen, Yhden toisen sydämehen iski. Vaan jo aate, vaan jo sanan valta Suureks sukesi ja mahtavaksi Sydämessä urhon suomalaisen, Urhon, joka kansan kanteleesta, Sitä oppien ja kuulustellen, Heltyi hehkumahan rakkautta Kalevalan kansahan ja maahan. Kansallisehen kun rakkauteen Liittyi häness' aikakauden aate, Suureks' sukesi ja voimakkaaksi, Tenhoisaksi sanan tapparalla Kaatamahan tammijättiläisen, Opin kirkollisen yksivallan.

Suvehenpa kaatui taikatammi: Valistuksen koittavahan kesään Runsahinta loi se rikkautta. Itähän sen tyvi työnnältihe: Valon puolell' ain' on onnen tyvi. Osan-ottajillensa se onnen Kaikenlaisen kartutti kuin aina Luojan lahjat taiten tasottuina. Vihdoin päivän päästi kaikkialle Kautta pilvienki pilkkimähän. Aavistuksiansa kaukaisia Lohdutuksen rastas raksutteli. Suomen kansan toivon kevätkäki Elpyi kukkumahan kunnahilla.

Moinen uuden aikakauden urho, Väinämöisen lapsi laatuansa, Oli Mikkel Agrikola meillä, Suomen kansan suuri kasvattaja. Synkeyttä suojelevan metsän, Katoliset kirkkolaitoksemme, Kaskeksi hän kaasi viljavalle Rakkauden sanan siemenelle, Jonka Luojan kahmaloitse kylvi— Luojan käsi johti ihmiskättä— Siunausta tuottavaksi touoks' Uuden polvikunnan kasvatella, Niinkuin muinen Väinämöinen vanha Kalevalan vainioille kylvi, Kasken kaatun poltettua, ohran Koivahaisen yhden ympärille.

Moisen koivun Suomen kunnahalle Agrikola kaatamatta jätti: Kirkon, kihlakunnan kukkaseksi, Josta toivon-käki kukkuaapi, Voiman-henki kokkolinnun lailla Innon-liekin iskee ihmisihin. Niin on koivahainen kunnahalla Suomen kansan onnen oksapuuna, Kaunisteena kaiken viljelyksen.

Kaikkivallan neuvokammiosta— Sydänkammiosta Suomen kansan— Katsahtavi silloin Väinämöinen, Kansallisen hengen kanta-urho, Edistystä uuden viljelyksen: Rukoellen kasvun runsautta, Toivottavi ajan ehtiväksi Asettua vanhan valtahansa.

Nouse kansa, niinhän virkki vanha, Heräjä jo hengen horroksista, Niinkuin nukka kevätnurmen alta, Päivän helliväisen paistehessa! Hyösty sydämissä hengen-touko, Tohisevan toukopellon lailla, Toivon kevätkäen kukkuessa Kirkonpuusta kultaa kunnahille, Tehden Suomen rannat rakkahiksi, Mettä mairemmiksi manteremme, Kasvattaen kansan uskollisen, Vastasäillä, vaivojenki tullen Kestäväksi, kaikkivoittavaksi, Voittavaksi vihdoin valtikkansa!