MATKAKUVIA.

Mies tomuisesta kaupungista astui Maaniityn laajan kukkatanterelle. Siell' ilopuvussansa kukkaneitseet, Hääkauneuksin verhottuina, loisti, Iloa luoden tuhatlukuisille Maaniityn perhosille, hyttysille. Ja lemun heistä tuuli tuoksutteli Ylt' ympäriinsä vuorten rintehille, Joilt' ylevinä kuuset, hongat katsoi Kuin urhot niityn neitsytkauneutta, Tai kuuli jokirannan kerttukieltä. Niin yhtyi kukkien ja metsän sohu— Kun heissä sama salon henki huokui— Niin yhtyivät ne kosken kohinahan, Jok' alla niityn vuoren juurell' ähkyi Ja neuvoi, ett' on elämä vaan taisto Ja työ, kuin kosken, joka jyskää, jauhaa Ja myllärin, jok' ohjaa, takoo myllyn Ja miehen, joka pellollaan par'aikaa Hik' otsassaan maan muokkaa, kyntää, kylvää, Ett' taisto ja työ pysyvää luo yksin. Tuon kosken uurto auk' on läpi aikain Ja pellon viljelys, kun jatkuu työtä, Ain' antaa uutta, uutta hedelmätä. Ja myllärin, maamiehen omatunto Saa rauhan kestävän ja sopusoinnun, Kuin ruumiskin yön unen, terveyden. Niin kukkakunnahat ja metsän rinta, Niin virran vapaus ja linnun laulu Ain' uudistuvat luonnon toiminnoista, Siis työstä, työst' on salon rinta raitis, Kuin kansakin, jok' uurtaa ahkerasti Suon kuivaks, salon viljavaksi pelloks: On raitis peltopoika piikkopaita Ja paimen paljasjalka paitaressu. Oi, peltopoika, paimentyttö, teissä On tulevaisen Suomensuvun väki!

Mies tomuisehen kaupunkihin lensi Nyt aatostensa siivin: sieltä löysi Hän pensastot ja kukat käytävillä, Vaan kaikki nuokkui pölyst' uuvuksissa. Ei kesälintuja, vaan soittosarjan Hän kuuli, pensaiss' ei, vaan Turhalassa. Ja kiihko-äänill' intohimoisilla Se veltot hermot nosti tuntoihinsa Tuon seurakunnan, jok' ei virran vilppaan, Vaan viinalasiensa ääress' istui Ja imi suin ja korvin "virvoitusta", Yön lopettaen aamun uupumukseen.

Siin' istui jäykät virkakonehetkin, Nyt voiteit' ääress', istui moittimassa Tät' ihmiskuntaa, jok' ain' uutta, uutta Vaan toivoo, vaatii, himoaa ja tahtoo Eik' anna asiain ja ajan mennä Vaan itsestään, noin kauniist' itsestänsä, Kuin vierii virkatie tai palkka korkoo.

Siin' istui kuivettunut kirjaviisas, Mies, jonka viisautta luonto nauraa, Jonk' aattehet vaan asuu kammioissa, Ei ulkona, kun siell' on raitist' ilmaa. Ja vasten häntä näkee nälkä-unta Myös laulaja:—on näillä ruumisrukka Vaan leivän pelko, hengen hätävara, Suu sydämen, ei paljo vatsan tähden.

Viel' istuu siellä kielas liikekansa, Joll' on suu vatsaa, vatsa päätä varten. Ja kumma! Nyt par'aikaa keskusteltiin Juur' Runebergist'. Ehkä teoksistaan, Noist' ihmishengen aarteist'? Eikö mitä! Pää-omast', ukon raha-aartehista On juttu seurassa.—"Vai köyhä, hänkö? Ei sitten maksa muistamisen vaivaa!"

On siinä sitten seuraa kaikenlaista, Niin löysää, keveää kuin itse turhuus Tai tuulen tuiskittava niittyvilla, Niin kiiltävää kuin ontot lasihelmet, Niin murtuvaa kuin ne—mut sisus löyhkää. Vaan pohjass' sokur', lopuss' armautta: Nuo heinävarret, hennot kaunottaret, Ja uuden kaunotaidon mallikuvat, Nuo tuulen-arat ansar-ruusut, jotka Ain' innostuvat muodist' uusimmista, Joit' imeläiset kirjat ihastuttaa Ja korvat kutkuu mairekieltä kuullen; Vaan kansaa, luontoa ja kansan kieltä Niin kammovat, ett' ennen ahtahassa He pulloss' asuvat, jos muoti vaatii, Kuin kansan keskess'; ennen auringossa He jouten liukenevat palsamiksi Turhuuden alttarilla haihtuvaksi, Kuin töin ja toimin, askareinsa ruumiin Ja hengen jänttä terästyttäisivät. Voi kukkaa, joka elää haihtuakseen Ja hedelmää ei kanna elämälle!

Jos kysyt, mik' on oikeaa ja totta Näilt' itseviisailt': uusin päivälehti. Mink' edest' elää tahtovat ja kuolla? Ei kuolla minkään edestä, mutt' elää Niin ett' on elämä jo kuolemata.

Vaan tuolla astuu urho pystörinta! Jumalan kiitos, että sodan henki Viel' ihmiskuntaa asevelvoituttaa! Niin lahoamast' estää ihmisyyden, Jok' eksyy luonnosta ja Luojastansa. Pois väistyi mies. Niin saapui Armonlaaksoon. Siell' ihanasti päilyi luonnonlähde, Bethesdana se kuohui terveyttä. Sen läsnä läikkyi Pohjanlahden laine. Ja ihmisetkin, luonnost' eksynehet. Tääll' emonsa luo hoippuellen horjui: Elämä luonnoton taas luonnon helmaan Ja epäjärki järjestyäksensä Maan alkuvoiman aallon kylpehissä. Josp' aalto myöskin huuhtois ihmishengen!

Vaan kirkas luoma luikui lähtehestä, Vei vettä nöyräst' aaltoisehen mereen Ja olemistansa se tuskin muisti: Kuin tuolla vainiolla kyntömieskin, Jok' elää, kuolee unhoituksen lasna Ja kylvää maalle siunausta sentään; Kuin merimies, jok' elinpäivät soutaa Maailman aarteit' esi-isäin rantaan Ja itse unhoittuu kuin lahden laine Vaan sodassakin raittius ja rauha On heillä elämässä—kuolemassa On heidän suuruutensa Jumalassa.