J. V. SNELLMANIN JUHLASSA

Viipurissa Toukokuun 12 p. 1881.

Tienhaarass' seisten Suomi arpaa heitti, Kääns' itä silmät, länsi sydämen. Vaan vastaisuuden epätieto peitti, Kuin ruudinsauhu sotatanteren. Vaikk' oli ammoin käyty sota Suomen, Ei vielä valjenneena uusi huomen.

Ken Suomenkansan voittaa omaksensa? Tai hukkumaanko meidät tuomittiin? Niin tutkailtiin. Vaan silloin paistehensa Loi järjen soihtu Suomen toivelmiin. Uus aamu luki sädeotsaltansa: On Suomellensa voitettava kansa.

Uus sota syttyi, uusi Suomen sota Ja Johan Vilhelm Snellman johtamaan. Kun kansan hengen kuolemalta ota On särjettävä, siksi taistellaan. Niin teräs-innon, rautatahdon taika Nyt nosti kansan—koitti uusi aika.

Niin Kallaveden kainalosta nousi Maan halki "Saimaan" sananvasamat, Ei syrjähtänyt jäykkä järjen jousi, Vaan oikeaanpa aatteet sattuivat: Sai epäilyksen Goljath kuolinhaavan Ja kansa näytti oman tahdon saavan.

Ja vanhat kaavat vankkui, herrat horjui, Kun sananpuuskat tuimat tuiskuivat. Uutt' urhoa nyt mahtimiehet torjui, Vaan Joukahaisna suohon sortuivat. Sill' uros uusi vanhan Väinön tunsi, Se Suomalaisen paras tiedonponsi.

Ja tiedon tiellä käyvä nuorukainen Kun innotonna tutki kirjojaan— Kun leipä, virka hälle kuivanlainen On hengen palavuutta nostamaan— Soi silloin korviss' isänmaa ja kansa: Työ luisti, sydän syttyi, poistui ansa.

Niin Saimaan aallot, Kallaveden vuoksi, Kuin kevätulva, kansan sydämeen Tien uursi, hengen ytimehen juoksi Ja sielun nurmet nosti kukkaseen. Ja kansan miehet sankar' ympärilleen On nähnyt yhdistyvän sankimmilleen.

Heit' ylhinnä hän valppahasti johtaa Ja ruorissa on käsi voimakas. Kuin nuori, myrskyt vanhanakin kohtaa Ja taisteluiss' on voiton valtias. Vaan kesken kirkuville huutajille Hän hillitys on: Kauko-kumppanille.

Ja Iku-Turson, kansan hengen turman, Hän alle aallon syöksi syöveriin: Hän torjui Suomen kansan iki surman, Kun oman hengen nosti valvoksiin. Ei Louhen luoma vieras vainovalta Voi onnen-aarrett' ottaa valvovalta.

Mies suuri, mutta suurin kansallensa On Johan Vilhelm Snellman tosiaan. Hän mihin koski tenhotaikoinensa, Sen suomalaiseks muutti kerrassaan: Maailman lasta, rahaa, hetken kantoi, Niin suomalaisen tunnon sille antoi!

Hän vanhana viel' on kuin urho nuorin, Tult' täynnä sydän, järki valveillaan. Ei ihmis-arka: sanoissansa suorin Hän aina on, kun totta tarvitaan. Siks ihmetykseen innostuttaa nuoret Tää vanha sankar', juuriltansa tuoret.

Ja siksi Suomi kilpakiitoksilla Nyt vanhukselle kantaa kunniaa. On Suomen kevätjuhla. Kukkasilla Siis seppelöimme touon alkajaa. Nuo kukat, jotka Suomi hälle laittaa, Se sydämensä lähteneitä taittaa.

Se sama sydän, lämmin, suomalainen, Niinkauan kuin tää kansa hengittää, On hälle ijankaiken kukkivainen Ja hänet muistaen taas lämpiää. Niin nuortuu aina uudelleen tää kansa, Kun muistaa suuren henkiin-nostajansa.

Nyt Suomen silmät tähtää kotirantaa Ja kansan sydän Suomen oma on. Mies, jost' on alku, johtoa viel' antaa Ja uusi polvi jatkaa taistelon. Vaan alkuaate: kansa Suomellensa, On vallattava—se on johtehensa.