KUSTAVI AADOLFIN MUISTOJUHLASSA

Viipurissa 18 päivänä marraskuuta 1882.

Hän noussut onko? Taasko valtavasti Hän miekkaa käyttää, johtaa maailmata? Kuin aamurusko maitten ääriin asti Hän säteilee—ja herää vuosisata.

Ja mitkä kirjat miekanterä kantaa? Vapaus, totuus kuvastuu kuin taivas. Ne lahjat urho ihmiskunnall' antaa Ja niille uskonvoimin tietä raivas.

Se usko voimaa, urhoutta luopi, Se valtaa kansoja ja maailmoita, Se tunnonrauhan, vapauden suopi— Ken taisteluissakin ei etsis noita!

Hän ilmestyi, hän rannallemme nousi, Kuin joulujuhla, ain' yht' uusi, suuri, Kuin kevät, jonka länsituuli sousi, Kuin rakkaus, tuo voimain alkujuuri!

Niin muistossa nyt suurena hän loistaa, Kun astuu Suomen rantain syleilyksiin. Hän katsoo—silmän valo varjot poistaa— On kuin hän katsois Suomen sydämyksiin.

Mit' etsii? Ehkä poikaa ohjatonta, Jot' ennen ohjasi kuin ratsuansa? Tai sotavanhust' ehkä voimatonta, Jok' orjan lailla kantaa kahleitansa?

Ei oppipoik', ei vanha sotavanki— Edessäs seisoo Suomi-nuorukainen, Miestöihin valmis, raitis niinkuin hanki, Vaan sydän lämmin kevät sointuvainen.

Tääll' into aaltoaa sun innostasi, Sun aattehilles hehkuu kansan rinta; Kuin ennen taistelee se johdossasi, Vaan sananmiekkaa käyttää mahtavinta.

Kuin ennen, nyt se hengenkahleet laukoo Ja Suomen voiman nostaa nähtäville, Se hengenlennolleen nyt teitä aukoo Ja voitonseppel tarjona on sille.

Me ihmisyyden valtaa nostatamme, Sen alttarilla Suomen viiri liehuu, Sen voitoks Suomen voimaa kasvatamme, Siks into kansallinen täällä kiehuu.

Oi, terve, suuri Kustav Aadolfimme! Sua muistossakin maamme sylin sulkee. Me rinnan suurist' aatteist' ottelimme, Nyt viittomaasi tietä Suomi kulkee.

Vaan vait! Tuo suuri muiston haamu haastaa, Silm' iskee tulta, paisuu sankar'rinta, Maa kirkastuu ja Suomen hongat vastaa, Kuin kuunteleisi armas armahinta.

"Oi, kiitos, suuruuden ja voiman henki! Sun käsivartes kansat vapauttaa! Kun tahdot, toimii suurta pienonenki Ja ihmisyyden kruunun kirkastuttaa.

Tää Demmin'in ja Lytsin urhoin kansa Nyt kohoaa kuin honkametsä sankka; Mies johtamaan se nyt on taistojansa, Kuin Hakkapäällit, murtumaton, vankka.

Pois oudot ohjat!—loppunut se aika: Ohjattu itse ohjaa kulkuansa. Mies kunniaa nyt tuottaa—kelpo poika, Ken kohtaloistaan vastaa vaiheissansa.

En kiitä—olit kiitoksille kaino— Et urhotöistäs ollut koskaan ylväs. Ja milloin kohtas kärsimysten paino, Et valittanut, suuruutemme pylväs.

Ain' uskollinen, sodassakin tyyni, Asemas ansaitsit kuin vahva muuri. Iloita voin, ett' on myös minun syyni, Ett' täällä kansaa johtaa aate suuri."

Noin lausui suuri muiston sankar'haamu Ja salon rinta liekehti kuin tuli, Valaisi juhlaa Suomen uusi aamu Ja Lytsin urho Suomen omaks suli.