POJARI.

Tässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä Alakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään Syrjänsalmeksi.

"Kosta, kosta korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt! Morsiuskammarista hän ryösti Nuorikon, ainoan tyttäreni. Mieheni tyttöä takaisin tahtoi, Pojari surmas miehenikin. Kyösti nyt itkee, Jumalan suoma, Armastaan yli kaivaten yöt. Kosta, kosta, korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt!

Jumalan kiitos! tyttöni kuoli, Järven aaltoihin hyppäsi hän. Paremp' on toki järvehen kuolla, Kuin himo-uhrina Pojarillen.— Hauta, jo vie tää kauhtunut korsi, Vahvankin sekä vehreän veit! Auta jo leskeä miehensä luokse, Äitiä johdata tyttären luo!— Kosta ensin, korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt!

Tuossa on hauta, mieheni vuode: Siihenpä vuotaa kyyneleni. Tuolla on taivas, tyttöni tarha: Sinne nyt äidin huokaus käy. Kyynelet näin sanan Tuonehen saattaa: Kohta jo lähtee puoliso pois. Huokaus, kuin tulikypenet, nousee, Siittäen koston salamata. Välkytä miekkaas, taivahan Herra, Salamas iske Pojarihin!"—

Äiti näin haudan partahall' itkee. Kyöstipä kalman kalpeana Huolet kätkevi vain povehensa, Lohduttaapi hän leskeä näin: "Odota aikaas, itkevä äiti, Noussut ihana päivä jo on! Noussut on tämä Juhanin päivä, Jolloin kultainen morsiuspuu Kruunasi kaunihin tyttäres otsaa,— Taivahan kosto nyt Pojarin lyö

Morsiot kullan hetalehissa Kulkevat temppelin kumuhun taas. Tok' ei heitä nyt Pojari ryöstä, Vaikka hän, kuin susi, väijyelee. Niin todentotta kuin päivä nyt Herran Noussut on kunnaita kultailemaan, Niinp' on koittanut Pojarin kosto, Koston kellot kohta jo soi: Hällepä kauhistusta ne vonkuu, Meille ne lohdun hetkeä lyö."—

Juuripa kellot kirkkohon kutsui, Kirkkohon kannusti Pojarikin: Seljäss' orhin karjuvan kulki Keskell' uljast' temppeliä. Korskast' iski hän kekälesilmäns Ympäri kirkon morsiomiin: Morsiot vapisi, vaan vihan vimma Sulhojen rintoja karsi ja söi. Saarna kun kaikui, Pojarin orhi Sanoja kuunteli—Pojari ei.

Ylpeäll' orhill' ylpeä herra Hopeasatulall' istuvi vaan, Kultapa suitsist' orihin hohtaa. Kiireest' ain' alas kannuksihin Herra on kullan ompelehissa.— Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö! Silmät hehkuvat kuin tulikuulat, Valmihit saalist' ampuamaan: Niinp' on Pojari, huikeahattu, Kuin peto keskell' lampahia.

Kyynelin kuumin rukous nöyrä Kansan rinnast' uhkuelee. Saarnan tulisen pappi jo päätti, Kuultokseen kajos äkkiä hän: "On kuninkaalta näin kuuluva käsky: Oikeuden jos ryöstävi ken Teilt', alamaiset—kostohon käykää Nimessä Herran ja kuninkahan: Näin omin kourin oikeus tuokaa, On majesteetin tahto nyt näin."

Kuin tulivirran kuohuva koski, Kansa nyt, raivoon yltyen, nous. Temppeli, kuin ois liekkiä täynnä, Hehkui koston palavasta. Kalman hiki nyt Pojarin kastoi, Kannustaissahan orhia pois. Koston kiukkua takana kiehui, Herran huoneest' aaltoellen. Tuonn' yli salmen Pojari uittaa, Kansa, kuin verkkona, vastahan käy.

"Verrytä varsaas, verrytä, häijy!" Pojarin jälkehen huutavi yks. "Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä, Jot' olet kauan liehtoellut!"— Takana salmen Pojarin orhi Maahan kuorskahtaa vahasuin. Kansa jo Pojarin ympäri kiertyy, Lennättäin kiven lohkoja: "Näin Herrallemme nyt lahjoja tuomme, Täyttäen viimeisen verotyön".

—"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta, Haudan merkkinä roukkio on. Ravakan orhin vierehen vaipui Korskean herran rotevat luut. Vääryydellepä oikeus kosti, Säätyisyys pyhä rikkojalleen. Sorrettuin tuhat huokaus-ääntä Salamaks yhtyi, liekkiä löi, Rakeina koston kyynelet lankes." Tämä on siunaus Pojarillen.