KESÄAIKA.
Reading edition
On kevät. Paimentorvi soi Ja soipi karjan kellot. Jo nurmen nukka vihannoi, Vihoittaa viljapellot. Purosen partailla vilppahan Puut puhkeaapi jo lehteen, Ja paimentyttö hän kirkkahan Istuupi laidalla lähteen.
Ja tuores kevätvesa on Purosen luona poika; On raitis hän ja huoleton, Kuin toivon-, riemun-aika. On puhdas lähde se tyttönen Ja poika kuin kevättuuli, Ei heitä hallan ja myrskyjen Viel' ole koskenut huuli.
Heill' elämä on aavistus, Kuin toivon aamurusko: On haaveksiva rukous, On murtumaton usko. Min kevät kätkevi kohdussaan, Sen kesä kukkina kantaa; Ja syys kun joutuvi, tultuaan Se lahjat runsahat antaa.
Sai toiste nurmi kukkihin, Heräsi tunnot nuorten, Puroset niinkuin ilmihin Rinnoista puhkee vuorten; Niin sammalmättähäll' istahtaa Luo tytön poika nyt tohti.— Vaan luudat, siivilät singoittaa Tuo tyttö poikasta kohti!
Ei poika suutu—poimi vaan Ropeisen mansikoita: Nyt tyttö ylväs nauramaan Ja huolinut ei noita! Vaan sitten suolla kun luutineen Hän karjan jälkiä astui— Jo vaipui multahan, lietteeseen, Ja tyttö parka nyt kastui!
Poik' avuks' ehti, ryntäillään Kummulle tytön kantoi: Nyt kiitokset jo mielissään "Marjoista" tyttö antoi. Ja sammalmättähäll' istua Luo tytön poika nyt tohti; Nyt silmät säihkyivät riemua, Nyt posket ruusuja hohti.
* * * * *
On kesä. Kummut kukkivat, Aholla marjat hohtaa, Ja paimenlapset iloisat Nyt usein toistaan kohtaa. He marjat kukkihin vaihtavat Ja missä kulkevat, siellä Jo vuortenrinnatkin huokuvat Ja laaksot on ilomieliä.
On päivä kuuma, helteinen Ja harvoin käki kukkuu; Niin paimentyttö kukkien Keskelle väsyi—nukkuu. Kuin metsäruusujen haltijaa Nyt kesän hengetär suojaa, On tyyni rauha, on pyhä maa Ja luonto kiittävi Luojaa.
Katveesta paimenpoika vaan Tuon näkee suloisuuden; On hiljaa, tuskin huokuikaan— Hän havahtuu vois muuten! Vaan silloin kellot soi karjojen, Jotk' eellä paarmojen kiili:—
Heräsi tyttö ja—poikanen Nyt taakse pensahan piili!
* * * * *
Vaan kevät, kesä lyhyinen Kuin siivin ohi kulkee. Syys saapuu, suru paimenten Ja riemun laaksot sulkee. Jo laumast' on susi kaatanut Parasta hiehoa kaksi: Nyt paimentyttö on muuttunut, On käynyt murheisemmaksi.
Vaan paimenpoika lohduttaa: "Kas pellon kuhilaita!— Ne hiehoja taas kasvattaa!— Ja muista niittymaita. Suo syksyn tulla! ja talvi tuo Paimenten juhlivan joulun, Talv'-illat raittihin riemun suo, Kun viulu soi kera laulun."
Niin kesä vierii paimenten Ja muistot hellät painaa; Yks' etsii toista kaivaten, Yhdessä oisvat aina. Kun sitten näin kesät vuorottain On mennyt, toisia tullut, Niin poika, tyttönen rinnakkain On vihkityynyllä ollut.