RAKKAHAT LAAKSOSSA.
Reading edition
Nyt tarinan Kaiman kalliolta Surulla kertoilen katkeran; Sen koski kallion alangolta On kuiskunut kansan korvahan.
Kuleksi neitonen notkelmissa: Se vattu-marjoja poimien, Kutoili seppelen kukkasista: Sill' aikoi kruunata kultasen.
Vipelsi kallion hartehille Se neito—kuunteli kuohuja, Jotk' iloiten vuoren; alkamille Valoivat hopean hohtoa.
Alhaalla aaltojen kaltehella Hyräili lauluja poikanen; Sen soinnut hajoili taivahalle, Kuin iltasen ruske kultainen.
Tään neito, katsoen kalliolta, Het' omaks äkkäsi kullakseen: Kuin kotkan siivet ois hartiolla, Hän viepi sulholle seppeleen.
Hän juoks, ei muistanut turmioita, Hän luokse armahan riensi vaan. Ja alas kiiveten kallioita, Hän—loukahti surmaan kamalaan.
Ja sulho, silmäten äyrähällä, Näk' oman armahans' turmion: "Mik arvo onpi nyt elämällä?— Sen tuiki sammunut valo on."
Hyvästit otti hän maailmalta Ja painoi seppelen päähänsä: Näin syöksihe kuohuin partahalta, Syvyyteen päättäen päivänsä.
Oili' usein kuullahan aina vielä Sen kosken huolella huokaavan, Ja jylhän kallion murhemieliä Suloista neitoa kaipaavan.
Vaan kevätpäivyen lämpimillä On nähty rakkahat laaksossa: Siell' laulavat riemu-sydämillä Nuoruuden ihanat muistonsa.