ZARATHUSTRA.

Vanha taru kertoo, että itämaan viisaat miehet, jotka tulivat Betlehemiin kumartamaan seimessä makaavaa lasta, olivat lähteneet pitkälle matkalleen »Zoroasterin ennustuksen johdosta.»

Zoroaster on persialaisen Zarathustra nimen kreikkalaisperäinen muoto. Tämän niminen oli eräs muinaisajan suurista totuudenetsijöistä, joka kuuluu sellaisten suurten henkien piiriin kuin Buddha, Konfutse ja Sokrates. Hänen esiintymisensä ajasta ovat asiantuntijat eri mieltä. Muutamien mukaan se tapahtui noin kuusi sataa, toisten mielestä tuhat vuotta e.Kr. Hänen elämästäänkin tiedämme hyvin vähän. Sen tapahtumat ovat punoutuneet taruihin, jotka osaksi ovat hyvin myöhäisiä, ja legendoihin, jotka esittävät todistuksia hänen pyhyydestään hänen levätessään vielä äitinsä helmassa. Monista vaaroista, joilla pahan vallat koettivat häntä tuhota, pienokainen pelastui ihmeen avulla. Mieheksi vartuttuaan hän jätti kotinsa ja vetäytyi erilleen maailmasta erämaan suureen yksinäisyyteen vain Jumala ja ajatuksensa seuralaisinaan. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän eräänä yönä näki ilmestyksen. Ormuzd,[2] hyvän jumala, tuotatti eräällä arkkienkelillään hänet luoksensa ja käski hänen julistaa hänen oppiansa.

Zarathustran ajatukset olivat kauan risteilleet pahan probleemassa. Kun hän tarkasteli elämää ja olemassaoloa täällä maailmassa, niin kaikki näytti hänestä lakkaamattomalta hyvän ja pahan väliseltä voimain mittelyltä. Minne hän kääntyikin, hän näki tämän taistelun olevan käynnissä. Hyvä olennoitui hänen silmissään Ormuzd jumalaksi, viisauden herraksi, pahan personoituessa Ahrimaniksi[3], pahaksi hengeksi, joka vastasi juutalaisten Saatanaa, Kaikkialle, minne Ormuzd saapuu, hiipii hänen kintereillään hänen vastustajansa Ahriman tuhotakseen kaiken hyvän, mitä Ormuzd tekee. Kun Ormuzd loi elämän, sai Ahriman aikaan kuoleman. Hän lähettää meteoreja häiritsemään tähtimaailman säännöllistä järjestelmää, hän saa aikaan välistä vahingollisia tulvia, välistä veden puutetta, ja ihmisiä vaivaamaan hän lähettää kymmeniä tuhansia tauteja ja sairauksia. Rakastajattarekseen hän valitsee Djeh-nimisen naishaltijan, menstruaalisen[4] epäpuhtauden personoituman.

Keskinäisessä kamppailussaan Ormuzdilla ja Ahrimanilla oli apunaan muita hyviä ja pahoja henkiä, enkeleitä ja perkeleitä. Tähän hyvän ja pahan väliseen taukoamattomaan taisteluun oli ihmistenkin otettava osaa. Jos mieli ihmisen voida auttaa hyvää voittoon, hänen täytyy ensiksi tehdä työtä omaksi puhtaudekseen. Jos hän on rikkonut puhtaudensääntöjä vastaan, hänen on suoritettava katumus ja parannus: hänen on itse rangaistava itseänsä »hevosruoskan, kuuliaisuuden välikappaleen», läimäyksillä. Mutta ei siinä kyllin. Eivätkä uhrit ja ylistyslaulutkaan riitä, vaan hyödyllisellä työllä ihminen myöskin edistää hyvää asiaa. Joka hyvin hoitaa karjaansa, raivaa erämaita viljelykselle, kastelee maata ja tekee sen hedelmälliseksi, joka hävittää vahingollisia eläimiä, rakentaa siltoja ja ravitsee nälkäisiä, hän palvelee Ormuzdia. »Joka kylvää viljaa», niin sanotaan Ormuzdin palvelijan pyhässä kirjassa, Avestassa, »hän kylvää pyhyyttä. Kun kylvö orastaa, pelästyvät perkeleet; kun vilja kasvaa, pysähtyy perkeleiden sydän kauhusta, ja kun viljaa jauhetaan, he vaikeroivat.» Viljelys karkoittaa pahat henget, mutta hedelmättömissä ja epäterveellisissä erämaissa he viihtyvät.

Itsensä kiduttamiseen ja maailmaa halveksivaan askeesiin[5] tyytyminen, kuten teki suuri osa iraanilaisten läheisistä sukulaisista, intialaisista, ei ollut Ormuzdin auttamista, vaan Ahrimanin palvelemista. Asettamalla työn ja kulttuurin korkeaan arvoon Zoroasterin oppi eroaa ratkaisevasti intialaisten ihanteesta vajota maailmasta-irtautumiseen, kaikki aineelliset harrastukset tuhoavaan nirvanaan.

Sen mukaan, valitseeko ihminen täällä maailmassa paikkansa Ormuzdin vai Ahrimanin puolella, hän saa palkkansa kuoleman jälkeen. Vainaja joutuu ensiksi kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Nämä istuvat alkupäässä kapeata kohtalonsiltaa, joka on rakennettu yli helvetin kuilun. Ainoastaan jumalaapelkääväiset saavat sitten kulkea yli sillan ikuisen valon piiriin, jossa Ormuzd ja autuaat asustavat. Jumalattoman sielu sitävastoin tuntee heti kuoleman jälkeen, mikä sitä odottaa. Äänekkäästi vaikeroiden se levottomana surisee vainajan pään ympärillä, kunnes sen on vaellettava kolmen enkelin tuomioistuimen eteen. Ja kun sen on kuljettava yli kohtalonsillan, se syöksyy suin päin helvetin pikimustaan, löyhkäävään syvyyteen.

Helvetin rangaistukset eivät kuitenkaan ole ikuisia. Zarathustralla oli optimistinen usko hyvän lopulliseen voittoon pahasta. Mahtavalla loppuromahduksella pahan voimat lopuksi tuhoutuvat. Meteori on kiitävä halki avaruuden ja sulattava malmin kaikista vuorista. Hehkuva metallivirta on valuva yli maan, ja siinä jumalattomat kärventyvät, mutta hurskaat sitävastoin puhdistuvat. Sitten käydään viimeinen taistelu Ormuzdin ja kaiken helvetin ryönän välillä. Tässä taistelussa pahuuden vallat sortuvat. Ahriman itse karkoitetaan lopuksi alas helvetinkuiluun ja poltetaan yhdessä kaiken sen löyhkäävän saastan kanssa, mitä on kerääntynyt sen syvyyksiin. Sen jälkeen luodaan uusi maailma, missä puhdistuneet ihmiset saavat asua ikuisessa valossa ja autuudessa.

Zarathustran oppi on omaksunut useita piirteitä vanhemmista Iraanin uskonnoista, kuten auringon ja muiden taivaankappalten palvonnan sekä tulen uskonnollisen palvelemisen. Hän käskee myöskin äärimmäiseen varovaisuuteen kaikkea kohtaan, mikä tahraa ruumiin tai sielun, kehoittaen karttamaan varsinkin ruumiiden ja kuolleiden eläinten saastuttavaa koskettamista. Persialaiset pelkäsivät siinä määrin niin tulen kuin maankin saastuttamista, että he eivät polttaneet eivätkä haudanneet kuolleitansa, vaan asettivat ne ulkosalle korppikotkien syötäviksi.

* * * * *

Kymmenen vuotta Zarathustra sai vaeltaa ympäri ja saarnata kuuroille korville. Kovin ahdistivat häntä myöskin pahat henget. Mutta taistelussa pahuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan hän sai vahvistusta uusista ilmestyksistä. Monta kertaa noiden kymmenen vuoden aikana hän hurmiotilassa näki Ormuzdin ja hänen arkkienkelinsä.

Ormuzdin käskystä profeetta lopuksi läksi Vishtasp-nimisen iraanilaisen kuninkaan luo ja teki kaksi vuotta työtä hänen käännyttämisekseen.[6] Kun vanhan opin papit huomasivat, että kuningas näytti taipuvan Zarathustran uskoon, he vehkeilivät häntä vastaan, syyttivät häntä noituudesta ja velhoudesta ja onnistuivatkin saamaan hänet vankeuteen. Mutta Zarathustra pelastui heidän pahoista vehkeistään. Hänen onnistui näet kuin ihmeen avulla parantaa Vishtaspin musta lemmikkihevonen täydellisestä halvautumisesta, ja se todisti sekä kuninkaalle että kuningattarelle, että hän oli jumalan lähettämä. He omaksuivat molemmat uuden opin. Koko hovi seurasi heidän esimerkkiänsä ja Zarathustran parjaajat ja pilkkaajat rangaistiin kuolemalla. Sitten kääntyi kansaa yhtä mittaa, ja uskonnollinen herätys levisi voittoisana yli koko Iraanin.

* * * * *

Zarathustra sai marttyyrin lopun. Kun häntä suojeleva kuningas ja eräs demoneja palveleva kansa olivat sodassa keskenään, surmattiin 77-vuotias uskonnonperustaja pappeineen temppelissään. Mutta kun kaikki jo näytti menetetyltä, tuli kuninkaan nuori sankarillinen poika kuin pelastava enkeli ja musersi epäjumalanpalvelijain vallan. Tällä oli uuden uskonnon olemassaolo turvattu.

Zarathustran oppi on, tai oikeammin sanoen, oli kerran kirjoitettuna Avestaan, »persialaisten raamattuun», joka oli Traanin kansojen vanhin kirja. Avesta on kerran ollut valtava teos, mutta nyt siitä on jäljellä vain katkelmia, ja niitä ovat tietämättömät jäljentäjät ja kääntäjät osittain niin vääristelleet, että vaaditaan vielä paljon työtä sen palauttamiseksi alkuperäiseen asuunsa. Nykyinen Avesta on luonteeltaan pikemmin rukouskirja kuin raamattu.

Zarathustran uskonto on kaikkia muita »pakanallisia» uskontoja korkeammalla varsinkin selvässä ja suoraviivaisessa käsityksessään hyvän ja pahan välisestä erosta sekä siinä, että se panee painoa velvollisuudenkäskyn siveelliselle puolelle ja puhtaudenvaatimukselle. Sillä on monta kosketuskohtaa juutalaisuuden ja kristinuskon kanssa. Kumpi uskonto — Zarathustran vai juutalaistenko — on ollut antavampi puoli, sen suhteen mielipiteet eriävät. Muutamat väittävät, että persialaiset — myöskin Zarathustra — ovat lainanneet seemiläisiltä, jopa että kaikki hyvä Zarathustran opissa olisi seemiläistä alkuperää. Mutta toiset ovat sitä mieltä, että päinvastoin juutalaisuus on lainannut Zarathustralta. Toiset Raamatun ja Avestan tutkijoista taasen kulkevat keskitietä ja pitävät todennäköisimpänä uskonnollisten aatteiden molemminpuolista vaihtoa. Sellaista ajatustenvaihtoa voi odottaakin, kun ottaa huomioon juutalaisten suoranaiseen kosketukseen joutumisen persialaisten kanssa Babylonian vankeuden aikana ja heidän ihailunsa Persian kuningasta, Kyyrosta kohtaan, »oikeamielistä», »Herran voideltua», joka vapautti heidät vankeudesta. Olihan Juudea sitäpaitsi sen jälkeen Persian maakuntana aina siihen asti, jolloin Aleksanteri Suuri tuon valtakunnan kukisti.

Mitä kristinuskoon tulee, niin sen ja Zarathustran opissa viimeisistä tapahtumista on silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Muuan vanhimpia ja elinvoimaisimpia kristittyjä lahkoja olikin voimakkaasti Zarathustran opin värittämä.

* * * * *

Zarathustran opin hävitti melkein tyystin 600-luvulla j.Kr. monessa suhteessa alemmalla asteella oleva muhamettilaisuus. Ormuzd sai väistyä Allahin tieltä, ja Avestan tilalle tuli Koraani. Mutta tänäkin päivänä on satakuntatuhatta ihmistä, jotka ovat pysyneet Zarathustran opille uskollisina. Kymmenes osa heistä elää hajallaan siellä täällä vanhassa kotimaassansa. Mutta osa Zarathustran tunnustajista läksi kernaammin maanpakoon kuin luopui uskostaan, ja he löysivät turvapaikan Intiassa. Heistä ovat peräisin parsilaiset, jotka asuvat suurimmaksi osaksi Bombayssa ja sen lähistöllä ja nauttivat yleistä kunnioitusta korkean moraalinsa, ahkeruutensa ja lähimmäisenrakkautensa vuoksi. Heidän anteliaisuutensa on tunnettu koko maailmassa. He elävät ankarassa yksiavioisuudessa ja osoittavat samaa inhoa valhetta ja petosta kohtaan kuin Zarathustran tunnustajat enemmän kuin tuhat vuotta takaperin.