SATU HERKULEESTA.

Herkules, jota kreikkalaiset nimittivät Hērakleeksi, oli voimiltaan kaikkia muita muinaistarujen sankareita kuuluisampi. Hänen isänsä oli Zeus, ja äiti oli Theban kuningatar. Jo kehdossa kerrotaan Herkuleen antaneen näytteen voimastaan. Eräänä päivänä tavattiin hänet makaamassa tyytyväisenä iso käärme kummassakin kädessä. Ne hän oli sormin kuristanut kuoliaaksi, kun pedot tulivat madellen tappaakseen hänet.

Nuorukaiseksi varttuneena hän paimensi isänsä karjoja. Eräänä päivänä karjoineen samoillessaan hän tuli tienhaaraan, missä kohtasi kaksi jumalatarta. Toinen oli kaunis ja lupasi nuorukaiselle nautintorikkaan elämän, jos hän tahtoisi seurata häntä. »Ken olet?» Herkules kysyi. »Olen nautinnon jumalatar», tämä vastasi. Toinen jumalatar oli muodoltaan ankara ja totinen. Se oli hyveen jumalatar. Hän sanoi nuorukaiselle: »Tie, jolle tahdon viedä sinut, on täynnä vaivoja ja kärsimyksiä, mutta sen lopussa odottaa sinua kuolematon sankarimaine ja sija Olympoksen jumalain joukossa.»

»Sinut otan oppaakseni kautta elämän», sanoi Herkules.

Kohtalon päätöksestä oli Herkuleen mentävä palvelemaan Mykenen raukkamaista Eurystheus-kuningasta ja suoritettava kaksitoista kuninkaan määräämää mitä vaikeinta tehtävää. Vasta sen tehtyään pääsisi hän vapaaksi Eurystheuksen orjuudesta. Herkuleen onnistui suorittaa kaikki tehtävät, ja muisto niistä elää sadussa kertomuksena Herkuleen kahdestatoista urotyöstä.

Hänen ensi tehtävänsä oli tappaa Nemean jalopeura. Nemean kaupungin seuduilla Argoliksen maakunnassa teki kauhea jalopeura suuria tuhoja. Ei kukaan ollut voinut surmata sitä, sillä sen nahkaa eivät nuolet ja keihäät pystyneet lävistämään. Mutta Herkules antoi pedolle niin voimakkaan iskun nuijallaan, että se vaipui tunnottomana maahan, ja ennenkuin se oli ehtinyt tointua, Herkules oli molemmin käsin tarttunut sitä kurkkuun ja piti petoa näin, kunnes se kuristui kuoliaaksi. Jalopeuran vuotaa hän käytti sitten suojaviittanaan.

Jonkin ajan perästä hän kävi Lernan hydran (vesikyyn) kimppuun. Se oli kauhea käärmeenkaltainen monipäinen hirviö, joka asusti samassa maakunnassa Lernan rämeissä. Herkules hakkasi ensin poikki muutamia hydran päitä, mutta jokaista poikkihakattua kohti kasvoi heti kaksi uutta päätä sijaan. Silloin hän käski erästä aseveljeään hankkimaan kekäleitä ja kärventämään haavat, aina sitä mukaa kuin hän hakkasi päät poikki. Kun hirviö lopulta makasi maassa hengettömänä, hän kastoi nuolensa sen myrkkyyn, niin että ne ehdottomasti tappoivat sen, johon ne sattuivat.

Näin Herkules suoritti toisen vaikean tehtävän toisensa perästä. Aivan mahdottomalta näytti yhtenä päivänä puhdistaa Augeias-kuninkaan tallit, joihin monen tuhannen eläimen lanta oli saanut kokoontua kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Mutta Herkules ratkaisi tehtävän johtamalla Alpheios-joen tallien läpi. Hetken kuluttua oli kaikki lantaläjät poishuuhdottu.

Suurta kunniaa tuotti Herkuleelle Hesperidien kultaomenain noutaminen. Hesperidit, illan tyttäret, asuivat kaukaisimmassa lännessä, maan äärillä, ihanassa puutarhassa, missä kasvoi kultaisia omenoita kantava puu, jota kauhea lohikäärme vartioitsi. Matkalla sinne Herkules kohtasi jättiläisen, joka vaati häntä kaksintaisteluun. »Olen Antaios», hän sanoi, »ja äitini on Maa. Kaikkien muukalaisten on taisteltava kanssani, ja heidät kaikki minä surmaan. Niin on sinunkin käyvä.»

Näin sanoen hän hyökkäsi Herkuleen kimppuun, mutta ankaran painin jälkeen tämä heitti vastustajansa maahan. Heti hän kuitenkin nousi ylös uusin, entistä suuremmin voimin. Tämä toistui moneen kertaan. Viimein Herkules ymmärsi, että Antaios vain voimistui joka kerta, kun hän kosketti maa-emoaan. Sentähden hän nosti seuraavalla kerralla jättiläisen korkealle ilmaan eikä heittänyt häntä maahan, vaan piti häntä tässä asennossa niin kovassa puristuksessa, että hän tukehtui.

Vihdoin Herkules saapui maailman etäisimpiin ääriin, missä Atlas-jättiläinen hartioillaan kantoi taivaan kantta. Herkuleen kehoituksesta hän suostui menemään puutarhaan ja tuomaan kultaomenat, jos Herkules sillä välin kantaisi taivaan kantta. Mutta kun jättiläinen palasi omenat kerallaan, ei hänellä ollut lainkaan halua ottaa raskasta taakkaansa uudelleen hartioilleen. »No», sanoi Herkules, »niin ollen on minun kai edelleen hoidettava sinun tehtävääsi. Auta minua vain hetkinen, kunnes lasken tyynyn sen alle hartioilleni!» Sitä pientä apua Atlas toki ei tahtonut kieltää häneltä. Mutta heti kuin Herkules tunsi vapautuneensa taakastaan, hän lähti pois vieden omenat mukanaan ja jätti Atlaan taivaankantta kantamaan.

Viimeinen Eurystheuksen Herkuleen suoritettavaksi määräämistä töistä oli tuoda manalasta Kerberos-koira. Vaikka Herkules oli rohkea, hän kuitenkin sykkivin sydämin lähti taipaleelle varjojen synkkään maailmaan. Ja ellei Hermes, jumalten sanansaattaja, olisi ollut hänen apunaan, niin hän varmaan ei olisi onnistunut. Kun Herkules ja Hermes saapuivat musta-aaltoiselle Styks-joelle, kieltäytyi Kharon laskemasta heitä yli, mutta Hermes pakotti hänet siihen. Joen toisella rannalla ojennettiin heille, samoinkuin kaikille vainajille, pikarillinen vettä unholan virrasta. Mutta Herkules varoi juomasta sitä. Vihdoin molemmat vaeltajat tulivat Hadeen luo, joka Hermeen pyynnöstä salli Herkuleen hetkeksi viedä Kerberoksen maan päälle.

Oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty saada mukaansa tuo kolmipäinen raju peto, jonka päistä hiusten asemesta kiemurteli käärmeitä. Silmät raivosta hehkuen hirviö ryntäsi Herkulesta kohti, kuin olisi se tahtonut särkeä kahleensa, ja nosti haukunnan niin ankaran, että koko manala vapisi perustuksiaan myöten ja kaikki varjot kauhun valtaamina pakenivat. Mutta Herkules ei tuosta säikähtynyt, vaan heittäytyi takaapäin pedon päälle ja kietoi kätensä sen kolmen kaulan ympäri, kunnes koira tunsi tavanneensa väkevämpänsä. Silloin Herkules antoi sen jälleen vapaasti hengittää, ja nyt oli hirviö kesytetty. Pelosta vavisten se ryömi Herkuleen jalkoihin ja alistui hänen talutettavaksensa. Kun Herkules sitten näytti Kerberoksen Eurystheukselle, tämä oli jähmettyä kauhusta, ja käski heti paikalla viedä pedon takaisin manalaan. Herkules teki niin. Kun hän palasi manalan portille, laski hän koiran vapaaksi, ja kahleet perässä laahaten Kerberos syöksyi sisään pimeästä käytävästä.

Nyt Herkules oli päässyt vapaaksi Eurystheuksen palveluksesta, mutta silti hän ei vetäytynyt rauhaan, vaan lähti taistelemaan toisia vahingollisia hirviöitä vastaan ja eri tavoin auttamaan ihmisiä. Puolisokseen hän otti kauniin kuninkaantyttären Deianeiran. Kerran tämän kanssa kulkiessaan hän saapui vuolaalle virralle. Kun Herkules mietiskeli, miten saada puolisonsa ylitse, tuli eräs Nessos-niminen kentauri, joka oli puoleksi ihminen, puoleksi hevonen, tarjoutuen ottamaan Deianeiran selkäänsä ja viemään hänet yli. Sekä Herkules että hänen puolisonsa olivat kiitollisia avusta. Mutta kun kentauri oli uinut toiselle rannalle, lähti hän nelistämään pois Deianeira selässään. Herkules ampui silloin hydran vereen kastetun nuolen Nessokseen. Kuollessaan kentauri mietti kostoa. Hän kehoitti Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti hänen haavastaan. »Jos Herkules joskus hylkäisi sinut», hän sanoi, »sinun ei muuta tarvitse kuin sivellä vertani hänen vaatteilleen, niin hänen rakkautensa sinuun uudistuu.» Omaksi ja Herkuleen onnettomuudeksi Deianeira uskoi, mitä kentauri sanoi.

Jonkin ajan kuluttua Herkules otti erään nuoren ja ihanan kuninkaantyttären sotavangiksi. Silloin Deianeira mustasukkaisena siveli Nessoksen verta upeaan pukuun, jonka hän oli ommellut puolisolleen. Mutta veri oli Herkuleen nuolen myrkyttämä, ja tuskin oli uros pukenut ylleen uuden puvun, ennenkuin mitä kauheimmat tuskat valtasivat hänet. Puku liimaantui ruumiiseen kiinni, ja kun hän koetti riistää sitä yltään, lähti sen mukana kokonaisia lihakimpaleita. Silloin hän ymmärsi, että hänen oli kuoleminen, ja käski poikansa rakentaa rovion, jonka liekeissä hän päätti maallisen vaelluksensa. Mutta hänen sielunsa nousi Olympokseen, jossa jumalat ottivat hänet vastaan, ja Zeus ja Hera antoivat hänelle vaimoksi tyttärensä Hēbōn, iäisen nuoruuden jumalattaren.

Kirjallisuutta:

Claes Lindskog. Kreikkalaisia jumalaistaruja.