PLATAIA JA MYKALE.

Keväällä 479 Attikan kansa jälleen joutui kokemaan sodan kauhuja, kun Mardonios teki uuden hävitysretken maahan. Toisen kerran asukkaitten täytyi jättää maansa autioksi ja etsiä turvaa Salamiista. Mutta viimeiseen saakka Mardonios tarjoutui säilyttämään ateenalaisten itsenäisyyden, jos he suostuisivat tekemään liiton persialaisten kanssa. Hän nimittäin tarvitsi ateenalaisten laivastoa peloponnesolaisia vastaan. Mutta vain yksi ainoa Ateenan neuvoston jäsen puolsi sovintoa persialaisten kanssa. Ja hänet katkeroitunut kansanjoukko löi heti kuoliaaksi. »Niin käyköön jokaisen maankavaltajan!» oli ajatus. Ateenalaisten isänmaallinen uhma oli muuttunut intohimoksi, raivoksi.

Kun Mardonioksen kaikki rauhantarjoukset torjuttiin, polttivat persialaiset Ateenan toistamiseen.

Mutta vain hädin tuskin ateenalaisten onnistui saada sparttalaiset jättämään asemansa Korinthoksen kannaksella. Vasta heidän uhatessaan muussa tapauksessa käyttää hyväkseen Mardonioksen rauhantarjousta sparttalaiset vihdoin taipuivat lähettämään apujoukon Attikaan. Siihen liittyi joukkoja useista muista Peloponnesoksen valtioista. Sparttalaisille oli vihdoinkin valjennut, että jos Ateena liittyisi persialaisiin, he itse olisivat hukassa. Sillä Ateenan laivaston avulla Mardonios voisi laskea maihin joukkoja mihin hyvänsä Peloponnesokselle, ja silloin Korinthoksen kannaksen linnoitukset olisivat vailla merkitystä.

Kuullessaan huhun peloponnesolaisen armeijan tulosta persialaiset peräytyivät länteen päin Boiotiaan. He pysähtyivät Plataian luo, missä maasto tarjosi heidän ratsuväelleen edullisen taistelupaikan. Kreikkalaisia johti Spartan kuningas Pausanias. Hän osoittautui olevan oivallinen sotapäällikkö, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, niin uhkaavalta, jopa suorastaan epätoivoiselta kuin tilanne näyttikin. Luvultaan kreikkalaisia lienee ollut suunnilleen saman verran kuin persialaisia[126], mutta arveluttavaa oli, ettei heillä ollut juuri ollenkaan ratsuväkeä, kun sitävastoin vihollisella tämä aselaji oli erinomaisesti edustettuna. Persian ratsuväen taitavasti suunniteltu ja tarmokkaasti suoritettu liikehtiminen taistelun alussa riitti horjuttamaan kreikkalaisten rintamaa. Ja sitä välttämättömästi seuranneen peräytymisen aikana syntyi hajaannusta kreikkalaisten keskustassa, jossa oli pikkuvaltioiden joukkoja. Etevä saksalainen sotahistorioitsija Kromayer sanoo tilanteesta tällä hetkellä: »Ratkaiseva käänne oli alkanut. Jos kertomuksemme tässä olisi katkennut eikä olisi mitään lähteitä, jotka kertovat lopputuloksesta, ei yksikään sotilashenkilö uskaltaisi ennustaa onnellista ratkaisua.»

Tällä hetkellä kreikkalaisille oli onneksi, että sparttalaiset olivat oikeata sotilassäätyä, joka lapsesta saakka oli harjaantunut sotaan kuin ammattiinsa eikä tuntenut pakokauhua. Sitä ei myöskään heidän ylipäällikkönsä tuntenut. Hän antaa keskustan livistää tiehensä. Tosin häneltä nyt on katkennut yhteys ateenalaisten kanssa, jotka muodostavat toisen sivustan, ja hän on yksinään persialaisia vastassa armeijan kolmannen osan kanssa; mutta tämän kolmanneksen muodostavat hänen omat sparttalaisensa, ja heidän keskellään hän tuntee olevansa kuin kotonaan. Sparttalaisineen hän taistelee, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kevytaseisten aasialaisten hyökkäykset kimmahtavat voimattomina takaisin panssaroitujen hopliittain järkähtämättömästi suljetuista riveistä, ja yrittäessään palauttaa miehiään järjestykseen Mardonios itse kaatuu. — Hänen kuolemansa merkitsi persialaisille pakoon lähtöä.[127] Hänen armeijansa jäännökset pelastuivat Aasian puolelle.

Voittajia odotti persialaisten leirissä suunnattoman runsas saalis. Pausanias antoi tuoda sieltä kasoittain kultaisia ja hopeisia astioita ja koruja niille Kreikan valtioille jaettaviksi, jotka olivat ottaneet osaa puolustukseen. Suurin oli kuitenkin ylipäällikön oma osuus.

Kreikkalaisille oli onneksi, että thessalialaiset, joilla oli oivallinen ratsuväki, eivät osoittaneet taistelussa mainittavaa tarmoa, vaan odottivat karsain silmin, miten se päättyisi ilman heitä. Thebalaisten sitävastoin kerrotaan kiivaasti taistelleen vanhoja kilpailijoitaan ateenalaisia vastaan. Arvokkaimman osuutensa taisteluun ateenalaiset kuitenkin suorittivat, kun olivat ajaneet thebalaiset pakoon valloittaessaan persialaisten linnoitetun leirin.

»Keihään ja jousen välinen taistelu», kuten suuri kreikkalainen murhenäytelmänkirjoittaja Aiskhylos persialaissotia nimittää, oli nyt ratkaistu. Helleenit saattoivat hengähtää helpotuksesta: heidän maansa oli pelastunut idän vaaralta. Kesti kaksi vuosisataa, ennenkuin vieras vihollinen taas polki Kreikan maaperää. Plataian voitto oli ratkaiseva. Kuitenkaan sitä ei ollut saanut yksimielinen Hellas, vaan ainoastaan kaksi sen voimakkainta valtiota yhdessä muutamien pienimpien kanssa.

Useita kertoja tämän sodan aikana kreikkalaisten pelastuminen uhkaavasta onnettomuudesta oli ollut hiuskarvan varassa. Nykyjään on mahdotonta enää päätellä, miten suuri osuus onnellisilla sattumilla oli Salamiin taistelussa; mutta se ainakin on varmaa, että ilman Themistoklesta eivät kreikkalaiset olisi siellä voittaneet. Ja Plataian luona kreikkalaisten keskusta käyttäytyi sillä tavoin, että oli erittäin epäilyttävää, miten siellä kävisi. Siitä olisi helposti voinut tulla helleeneille musertava tappio, ja siinä tapauksessa sota olisi, edellisistä voitoista huolimatta, ollut ratkaistu aivan päinvastaiseen suuntaan. Niin sekoittuu täällä kuten kaikessa ihmistyössä suuruus ja pienuus, ja Platon on täydellä syyllä voinut sanoa, että »ihailluissa persialaissodissa on tapahtunut paljon sellaista, joka tuskin koituu kreikkalaisille kunniaksi.» Mutta oikeastaan on sitäkin ihmeellisempää, että tämä pienen köyhän kansan ja idän suunnattomien rikkauksien välinen voimainmittely päättyi, niinkuin se todellisuudessa päättyi. Ainoana selityksenä on lopultakin se, että kreikkalaisten suurempi sotataito perustui heidän siveelliseen ylemmyyteensä. Heillä oli oikeus puolellaan ja he taistelivat varmoina siitä ja epätoivon vimmalla kotinsa ja kontunsa puolesta, niinkuin vapaan kansalaisen tuleekin tehdä, ja pelastaakseen sivistyksen, jolla oli elämisenoikeus, joutumasta orjanmielisten palkkajoukkojen poljettavaksi.

* * * * *

Pian sen jälkeen Hellaaseen saapui uusi ilosanoma: Persian laivaston jäännökset olivat tuhoutuneet Mykálēn niemimaan kohdalla Samos-saaren edustalla. Plataian taistelua seurannut voitonriemu oli heti vallannut erään kreikkalaisen laivasto-osaston päällystön, joka oli ankkurissa Delos-saaren luona vartioimassa ja suojelemassa Kykladeja persialaisten laivastolta. Urotöitä kaivaten kreikkalaiset purjehtivat Samos-saarelle, minne Persian laivasto oli sijoittunut yhdessä Mykalen niemellä majailevan maasotajoukon kanssa pitääkseen silmällä joonialaisia, joita epäiltiin kapinahankkeista.

Persialaiset tunsivat nyt kuitenkin sellaista kauhua Salamiin voittajia kohtaan, etteivät uskaltaneet kohdata heitä merellä, vaikka heidän laivastonsa oli lähes kolme kertaa niin suuri kuin kreikkalaisten. Pelastaakseen laivansa he ryhtyivät toimenpiteeseen, joka tuskin lienee merimiesten tapaista, nimittäin vetivät laivansa maihin Mykalen rannalle ja ympäröivät ne lujalla vallituksella. Tämän laivaleirin ympärille asettui heidän maa-armeijansa. Mutta helleenit eivät vähästä säikähtäneet. Rohkeasti he astuivat maihin ja tekivät hyökkäyksen vihollisleiriin; ja kun persialaiset näkivät, että kaikki oli hukassa, sytyttivät he tuleen jäännökset uljaasta laivastostaan, joka kerran lähetettiin kukistamaan Kreikkaa.[128] Senjälkeen he itse pelastuivat pakenemalla. Tämän kerrotaan tapahtuneen samana päivänä kuin Plataian taistelu. Varmaankin se sentään sattui vähän myöhemmin. Yritys oli samansuuntainen kuin Themistokleen aikeet vuotta aikaisemmin. Sillä oli myöskin sama vaikutus, kuin hän oli arvellut. Mykalen voitosta näet joonialaiset saivat aiheen nousta kapinaan. Ja nyt emämaa ryhtyi yhteistoimintaan siirtokuntien kanssa. Täten helleenien taistelu persialaisia vastaan muuttui puolustussodasta hyökkäyssodaksi.