TROIAN SOTA.

Tämä Idän ja Lännen välinen taistelu, joka arvellaan suoritetun noin 1200 vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, koski, kuten ennen on huomautettu, oikeastaan Hellespontoksen herruutta. Mutta kansalliselle mielikuvitukselle ovat moiset kaupalliset ja poliittiset vaikuttimet liian vaikeatajuisia ja arkisia. Se tarvitsee tunteen kieltä, ja sentähden keksittiin aivan toinen sodan syy, nimittäin kauniin Helenan ryöstö, mikä aihe oli saatu jumalaistarustosta ja muuteltu kansansaduksi. Laulut Troian sodasta ja sen sankareista ovat olleet alkuna Iliaaseen, joka puhuu itse sodasta, ja Odysseiaan, jossa kerrotaan Odysseuksen sodanjälkeisistä harharetkistä.

Taru Troian sodasta alkaa kertomuksella riitaomenasta, jolla Eris, eripuraisuuden jumalatar, koetti saattaa epäsopuun Heran, Zeuksen puolison, Pallas Athenen, tieteiden ja taiteen suojelijattaren, ja rakkaudenjumalattaren Aphroditeen. Eräässä juhlassa, johon kaikki jumalat ja jumalattaret olivat kokoontuneet, mutta jossa Eris yksin ei saanut olla mukana, hän kosti heittämällä vieraiden joukkoon kultaisen omenan, jonka kyljessä oli kirjoitus »Kauneimmalle!» Ja näin oli juhlatunnelma hävinnyt.

Lopuksi Zeus isän onnistui kuitenkin saattaa järkiinsä nämä kolme kauneudenpalkinnosta kilpailevaa jumalatarta ja sopimaan yhdestä asiasta, nimittäin alistamaan riidan erään kauneudestaan laajalti kuuluisan miehen, Paris-nimisen kuninkaanpojan ratkaistavaksi, jonka isä, Priamos, oli kuningas.

Eräänä päivänä, jolloin Paris kaitsi isänsä karjoja Troian läheisyydessä olevalla Ida vuorella, nuo kolme jumalatarta astuivat hänen eteensä ja pyysivät häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Mutta kaikki kolme koettivat tietysti kukin kaunein lupauksin voittaa palkinnon. Hera lupasi tehdä hänet mahtavimmaksi kuninkaaksi, jos hän määräisi omenan hänelle. Pallas Athene koetti houkutella häntä luvaten tehdä hänestä viisaimman miehen maanpäällä, ja Aphrodite lupasi hänelle maailman kauneimman naisen puolisoksi.

»Sinulle kuuluu omena», sanoi Paris empimättä ja ojensi omenan rakkauden jumalattarelle.

Maailman ihanimpana naisena pidettiin Helenaa, Spartan kuninkaan Menelaoksen puolisoa. Sinne Paris nyt lähti vierailulle, ja kuninkaanlinnassa otettiin hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kaunis Helena mieltyi ilmeisesti hänen seuraansa, mutta vältti joka tapauksessa joutumasta puolisolleen uskottomaksi. Paris päätti silloin reippaasti ratkaista asian. Eräänä yönä hän tunkeutui muutamien miestensä kanssa kuningattaren makuuhuoneeseen, vei kaunottaren laivaansa ja purjehti hänen kanssaan kotiinsa.

* * * * *

Kun huhu Helenan ryöstöstä levisi, kävi suuttumuksen huuto kautta koko Kreikan. Menelaos ja hänen veljensä, Mykenen mahtava hallitsija Agamemnon, kutsuivat kaikki Kreikan ruhtinaat kostoretkelle julkeaa naisenryöstäjää vastaan. Taisteluintoa hehkuen he tulivat kaikki, ja heidän laivastoissaan oli yhteensä 1200 alusta. Agamemnon valittiin koko tämän sotavoiman päälliköksi.

Kun kreikkalaiset olivat purjehtineet troialaisten maahan, he vetivät laivansa rannalle ja rakensivat suojavallin laivaleirin ympärille. Sen tehtyään he alkoivat piirittää Troiaa. Taistelu kävi ankaraksi, sotaonni vaihteli, ja vuosi kului toisensa perästä ratkaisutta. Troialaisten urhoollisin sankari oli Hektor, Pariksen veli, ja kreikkalaisten keskuudessa Akhilleus. Minne nämä ryntäsivät, siellä täytyi kaikkien väistyä.

Mutta sodan kymmenentenä vuonna alkoi kreikkalaisten ilmeisesti käydä onnettomasti. Tämä johtui siitä, että Akhilleus oli joutunut riitaan Agamemnonin kanssa erään sotasaaliin osan jakamisesta.

Tällä kiihtyneellä kohtauksella alkaa Ilias. Näiden kahden kiivaan soturin välinen sanakiista on törkeydessä ilmeikkäintä, mitä ajatella voi. Akhilleuksen kiukku purkautuu seuraavaan, riita veljeen kohdistettuun huudahdukseen:

»Juopunut, koira sa silmiltäs, sydämeltäsi kauris! Sonnustautua kamppailuun kera miesten et koskaan, käydä et väijyksiin valiointen kanssa Akhaijein tohtinut, et; sepä ois sinust' ollutkin sula surma. Toisempaa toki leiriss' on avarassa Akhaijein silt' osalahjat riistää, ken sanan vastahan virkkaa, valtias kansan syöjä; jos et epäkelpoja johtais, solvaus viimeinen tämä suit ois, Atreun poika.»

Niin suuttunut oli Akhilleus, että hän lopuksi vannoi kalliin valan, ettei milloinkaan enää paljastaisi miekkaansa troialaisia vastaan. Hän sulkeutui telttaansa, ja hänen ystävänsä ja aseveljensä Patroklos oli ainoa, jota hän voi sietää.

Kreikkalaiset, jotka tiesivät, kuinka välttämätön Akhilleus heille oli, valtasi silloin epätoivo ja kyllästys loppumattomaan sotaan, ja he halusivat purjehtia kotiin. Joukoittain he ryntäsivät laivoille lykätäkseen ne vesille. Mutta Ithakasta kotoisin oleva viisas, »monineuvo» Odysseus syöksyi joukon keskelle ja koetti estää niin häpeällistä peräytymisretkeä tapahtumasta. Kuninkaille hän puhui hellyttäviä ja rohkaisevia sanoja.

»Vaan kenen kirkuvasuita hän rahvaan miehiä keksi, valtikan varrell’ iski ja huus sanat ankarat hälle: 'Houkkio, seis, pysy paikoillas sekä kuuntele muita kunnokkaampia, itse jok' oot epäkelpo ja kehno, tyhjän-maksava mies, oli ottelu tai pito neuvon. Emme nyt vain kuninkaita me lie toki kaikki Akhaijit. Ei hyvä oo moniherraisuus, yks olkohon herra, yks ylipää, perijältä ken petteliään Kronos-taaton valtikan sai sekä lain, alamaisia vallita sillä.' Noin läpi leirin riens, isovaltaisesti, ja joukot virtasi tehtain luota ja laivoin taas kokoukseen temmeltäin, kuni kuohut lyö meren ärjyvän aavan korkeit' äyrähiänsä, ja kauas pauhina kaikuu. Hiljeten istuivat nyt kaikki jo muut rivitysten, vain yhä Thersites, suunpieksäjä summaton, kirkui, tarkkana taitona joll' oli rietas, riihaton suulaus.»

Thersites edustaa vastustukseen yllyttäjää ja kansankiihoittajaa, sellaisena kuin hän esiintyy ruhtinaiden ja vapaasukuisten kannalta katsottuna — sillä tosin on Ilias kansanomainen runo, mutta kuitenkin on siinä selvät jäljet siitä,' että se on syntynyt kuninkaansaleissa ja ruhtinaanhoveissa. Runoilija ei säästä värejä, kun hänen on maalailtava tuollaisen sivistymättömän juonittelijan kaltainen halpamainen henkilö:

»Suotta ja syytt' yhä kiisteli hän kera valtiahitten, jos mitä keksi, jot' arveli vain muka muitten Akhaijein nauravan. Hän rumin mies oli Troian luo tulijoista; kampurajalka ja nilkku, ja kumpikin kyttyräolka painunut rintaan päin; pujo pää ylihuippuna viistoon suippeni, kasvoi peittona sen hiushaihtuva harva. Muist' yli inhosi häntä Akhilleus ynnä Odysseus, sill' yhä heitä hän herjasi. Vaan Agamemnonin ylhän kimppuun kirkuvin solvauksin kävi nyt, jota vastaan suuttumus suur', ylen yllyksis mielet Akhaijein. Herjasi, korkein äänin huus Agamemnonin kuullen:

'Atreun poika, sa taas mitä vaill' olet, vaatia mielit? Vaskea telttas on täynnä, ja montapa myös valiota vaimoja on, jotk' ensiks sulle me, miehet Akhaian, suomme, kun joutunut vain joku kaupunk' on käsihimme. Vai halu kultaa lie, jota kai muka tuo moni sulle Ilionin hevonsuistaja-mies, pojan lunnahiks' ehkä, jonka ma vankina valtaas tuon, minä tai joku toinen; vai sulo-neidon vierelles venyjäksikö soisit, yksin sun omas ollakseen? Vaan ei sovi saattaa sen, joka päämies on, toki turmaa päälle Akhaijein. Arkurit, lellikit, voi, akat ettekä miehet Akhaijan, matkatkaamme jo vain kotimaalle, ja tänne hän jääköön Troiaan saaliistaan ilakoimaan, jotta jo huomais, ollako voi vai ei apu missään meistäkin ehkä, tuo, joka nytkin Akhilleut' äsken, miest' urohompaa loukkasi, hält' osalahjan vei sekä valtasi itse. Mutta on säysy Akhilleus, ei ole sappea, muutoin solvaus viimeinenpä se sult' ois, Atreun poika?

Noin hoki kansain pään Agamemnonin arvoa polkein Thersites; pian luo jumalainen Odysseus joutui, silmissään tuli tuima, ja nuhteli kiivailin lausein:

’Thersites, ikilörppö, jos onkin sull' iso ääni, vaikene, valtiahitten kanssa mik' oot sinä kiistaan! Sillä ma sen sanon, tääll' ei kurjempaa kuvatusta, kuin moni kultikin Troian luo kera Atreun poikain. Hammastellen siis älä haastele valtiollista, heit' yhä herjaillen ja kärkkyen vain kotimatkaa. Emmehän tiedä me tarkoin, kuin tämä täyttyvä kaikk' on, suotuko lie kotitie vai suomaton meidän Akhaijein. Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta: jos sinut kerran vielä mä näin vähämielenä kohtaan, älköön olko sen koommin Odysseun pää yli olkain, taatoks' älköön Telemakhon mua kutsuko kenkään, jos sua en kopo kourin, riisuen vaattehes vaipast' ain' ihotakkiin, kaikki sun ilkoisuutesi kaihteet en aja laivojen nopsain luo sun, suuss' iso itku, mieskokouksest' iskuin pois häpeällisin häädä?’

Virkkoi noin sekä valtikan varrell' iski jo selkään. Kyykistyi heti koukkuun mies, vedet kumpusi silmiin, paisuva selkään nous veripahkura kolhasemasta valtikan kultaisen, ja hän istui säikäyksissään, tuntien tuskaa nuivana vilkkui, pois vedet pyyhki. Hällepä muut, sydän synkkänäkin, makeasti jo nauroi, virkkeli vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

'Voi, lukemattomat oivat työt jo on tehnyt Odysseus, viisas on neuvojen antaja aina ja taitaja taiston. Vaan paki-parhaimpansa hän nyt teki kesken Akhaijein,[34] tuon pahakielisen parjaajan kun suun pani sulkuun. Eip' ihan kohta nyt yllytä sisu ynseä käymään soimailuin häpeällisin kimppuun valtiahitten?’»

Sellaista puhuttiin miehestä mieheen, ja Odysseus sai helposti kannatusta puhuessaan kehoittavasti kansalle, etteivät hetkellisen epätoivon valtaamina oikullisten lasten tavoin heittäisi kaikkea toivoaan, vaan kestäisivät vielä jonkin aikaa. Käden käänteessä oli heidän koti-ikävänsä muuttunut taisteluhaluksi, ja sotahuudon kohottaen he jälleen marssivat troialaisia vastaan.

»Niinkuni kulkeissaan kulo metsää vie mitatonta vuoren harjanteella, ja loimottaa kajo loitos, niinpä nyt ryntääjäin luvutonten loi sopavasket säihkyvän välkkeen, kaikk' yli-ilmat, tai vahat täyttäin.»

Mutta kun troialaiset näkivät vihollisen rynnistävän, he lähtivät kaupungista ryhtyäkseen taisteluun avoimella kentällä. Etunenässä astui Paris. Kun Menelaos saa naisenryöstäjän näkyviinsä, »kuinka hän mahtavin askelin pöyhkeilee sotajoukon edessä», syöksyy hän raivostuneena häntä vastaan. Mutta silloin kuninkaanpojan rohkeus yhtäkkiä lannistuu.

»Niinkuin kulkija kyyn kivirotkoss' äkkiä keksii, syrjään ponnahtaa sekä kääntyy pois pakosalle, värjyelee jäsenensä ja kasvot kalpeus peittää: niinpä Aleksandros jumal’uhkea Atreun poikaa peljäten parveen piili nyt urhojen iliolaisten. Tuon näki närkästyin sekä julki jo nuhteli Hektor:

'Surkea mies, kuva-urho sa, kuihkoja, naisien narri! Kun, pätö kosjoja, vaill' et vaimoa, lasta jo kuollut! Senpä mä soisin, ois toki onnekkaampi se totta kuin häpyheittona noin sekä kaikkien pilkkana olla. Kyllikseenpä jo nauraa saa hiuskaunot Akhaijit, luulivat aimon kai eelt' astuvan, muhkea kosk' on muotosi, vaan väki puuttuukin, povi pontta on vailla!»

Nämä veljen lausumat ivalliset herjaukset saivat kauniin naistenlumoojan rohkaistumaan, ja hän tarjoutui suorittamaan Menelaoksen kanssa kaksintaistelun Helenasta. Molemmat riitapuolet suostuivat jättämään kaksintaistelun ratkaistavaksi, kumpi heistä saisi hänet omakseen. Sitten kreikkalaiset palaisivat omaan maahansa. Sekä kreikkalaiset että troialaiset laskivat siis aseensa ja asettuivat rauhallisina katselemaan molempain urosten ottelua. Mutta Pariksen rohkeus pääsi joutumasta liian kovalle koetukselle. Kun hänen alkoi käydä huonosti, sekaantui hänen suojelijattarensa Aphrodite taisteluun ja pelasti hänet. Hän verhosi lemmikkinsä tiheään usvaan ja vei hänet takaisin Troian ruhtinaanlinnaan.

Puolisonsa silmissä hän koetti kuitenkin käydä mahtavasta sotilaasta innokkaasti puhdistellen aseitaan, joilla hän ei koskaan ollut voittoa saavuttanut. Mutta Helena ei antanut enää pettää itseänsä. Urhealle langolle, Hektorille hän valitti:

»Josp' edes uljaamman minä miehen puoliso oisin, Pilkka jok' ihmisien ei ois, ei syy monen moitteen.»

Pelkuruus on ominaisuus, jota Iliaan tekijä aina vakaumuksen tuntein häveten mainitsee. Ilmeisen ylenkatseellisesti hän kuvailee, kuinka pelkuri kalpenee vihollisen hyökätessä, kuinka hän kyykistyy, vaihtaa paikkaa ja louskuttaa hampaitaan.

Kuinka peräti toisin kuin Pariksen ja Helenan suhdetta kuvaillaankaan Hektorin ja Andromakhen avioliittoa! Kauniimpaa kuvausta aviopuolisojen rakkaudesta turhaan hakee koko maailmankirjallisuudesta. Siinä ei tarvita runollista koristelua; siinä puhuu puhdas alkuluonto. Hektor on koko Iliaan enimmän myötätuntoa herättävä henkilö. Kuudennessa laulussa tekijä kuvailee suurella antaumuksella urosta poikana, isänä ja puolisona.

Pariksen ja Menelaoksen kaksintaistelun jälkeen kreikkalaiset halusivat väittää heidän miehensä voittaneen, mutta sitä troialaiset eivät tahtoneet myöntää todeksi, ja niinpä taistelu leimahti uudelleen. Syntyi uusi kaksintaistelu, tällä kertaa Hektorin ja Aiaksen, Akhilleuksen jälkeen helleenien uljaimman sankarin, välillä. Mielihyvin runoilija viipyy tämän jättiläisen kuvailussa:

»Noin kävi Aias päin, uros valtava, turva Akhaiein, kasvoillaan hymy tuima, ja tannert' askelin pitkin astuivat jalat alla ja vaappui varteva peitsi. Riemusivat hänet nähdessään urot danaolaiset, Troian miehet taas vavisuttava valtasi hirmu, itsepä Hektorin kiivaammin sydän sykkiä alkoi.

»Saaliinhimoisten jalopeurain tavoin» Aias ja Hektor iskivät yhteen, ja ankarina iskut siinä kajahtelivat, kunnes pimeys teki lopun kaksintaistelusta.

»Tuimina taistelivat vihan mieliä-polttavin vimmoin, Vaan sovuss' erkanivat toki jälleen ystävämielin.»

Ja ritarillisesti Hektor antoi vastustajalleen »miekan, hopeoilla huolitetun» ja »purppuranhohtavan vyön taas Aias tarjosi vastaan.»

Seuraavana päivänä Hektor troialaisista ensimmäisenä sotavaunuissaan ryntäsi kreikkalaisia vastaan ja ajoi heidät hurjassa paossa aivan heidän laivaleiriinsä asti.

»Kuin ajokoiria päin sekä miehiä metsien karju, käännähtää tahi myös raju leijona rohkein voimin, — — — noin kävi päin vihamiest' yhä Hektor, kumppanejansa yllyttäin yli kaivannon. — — —

Laivojen luona syntyi tuima käsirysy, jonka kestäessä troialaiset koettivat pistää vihollisen laivat tuleen. Kreikkalaisten etevimmät uroot haavoittuivat. Ahdingossaan kreikkalaiset toivoivat niin kauan kuin suinkin, että Akhilleus kaikesta huolimatta rientäisi heidän avukseen. Patroklos syöksyy aseveljensä luo ja kertoo kyynelsilmin, kuinka uhkaava tilanne on leirissä. Liikuttavin sanoin hän pyytää Akhilleusta auttamaan maanmiehiään. Jos troialaiset vain saisivat nähdä hänet taistelun tuoksinassa, niin he heti menettäisivät rohkeutensa.

Akhilleus pysyi kuitenkin taipumattomana. Mutta jos hänen sotisopansa kykenisi herättämään kauhua troialaisissa, Patroklos voisi saada lainata sen, hän arveli, ja Akhilleuksen väki voisi myöskin saada seurata Patroklosta.

Tuumasta toimeen. Akhilleuksen sotisovan nähdessään kaikki sekä ystävät että viholliset luulivat, että Akhilleus itse oli palannut taisteluun. Kreikkalaisissa heräsi toivo uudelleen. Tehoisasti kuvaillaan heidän mielentilaansa:

»Kuin sudet ahneet, joilla, on määrätön rohkeus rinnan, uljaan, sarvekkaan repiessään kalliokauriin ahmivat saalistaan, veri pursuu leukoja pitkin; tummana-läikkyvän lähteen luo jopa juoksevi parvi, kielillään ohuilla ne sen vesikalvoa latkii, suustaan murhaisaa verikuolaa röyhtäytellen, rinnass' uljuus järkkymätön sekä piukkana vatsat: noinpa nyt Myrmidonein[35] päämiehet, johtajat aimot ympäri parveutuivat Akhilleun kumppanin uljaan.»

Troialaiset sitävastoin valtasi kauhu, ja he miettivät vain pelastusta. Mutta kreikkalaiset seurasivat heitä kintereillä.

»Niinkuin ryskinä käy, kun metsää tunturirotkoin kaatajat maahan lyö, ja se kauas kuuluen kaikuu, noinp' iso ryske jo nous yli maan monitien, latulaajan, vaskien, vuotain vonkuna soi, kumu kilpien sorjain miestä kun miekat löi sekä keihäät kiiluvakärjet.

Takaa-ajajista ensimmäisenä Patroklos kulki sotavaunuillaan, ja moni troialainen kaatui hänen kalpansa iskuista. Mutta kaupunginportilla Hektor pysähtyi, kääntyi ympäri ja riensi sotavaunuillaan Patroklosta vastaan. Lopuksi hän lävisti vastustajansa keihäällään ja vei Akhilleuksen sotisovan voittosaaliina Troiaan.

Mutta kun sanoma tuotiin Akhilleukselle, että hän oli menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että sotavarustuksensa, valtasi hänet sanomaton suru. Itkien hän heittäytyi maahan.

Troian sota

»… mut tuskan pilvi jo tumma Akhilleun peitti, mustaa tuhkaa hän käsin kaksin kouri ja syyti kiireellensä ja kaunoiset ryvetytteli kasvot, ylt' yli tarttuen tuhkaa jäi ihotakkihin sorjaan. Itse hän maahan kasvoilleen, uros valtava, heittyi, tukkaa tuskissaan käsin raastelevin repi päästään.»

Hän vannoi kauheasti kostavansa. Hän teki lupauksen, ettei hautaisi kuollutta ystäväänsä, ennenkuin olisi ottanut Hektorin pään, ja että uhraisi kaksitoista Troian jalointa nuorukaista Patrokloksen polttoroviolla.

Akhilleuksen äänekkään itkun ja valituksen kuuli hänen äitinsä, merenjumalatar Thetis, meren syvyydessä olevasta hopeanhohtoisesta luolastaan. Huolestuneena tämä nousi rannalle, istuutui hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja koetti lohduttaa häntä. Hän lupasi taivuttaa tulenjumalan Hephaistoksen yön aikana takomaan hänelle uudet, loistavat varusteet.

Seuraavana aamuna uros saattoikin pukeutua tähän komeaan asepukuun ja kaikuvalla äänellä hän kutsui maanmiehensä käräjiin. Väen riemuitessa hän sopi Agamemnonin kanssa. Ja sitten taisteluun! Siitä tulikin kauhea, ja itse jumalatkin, joiden ennen oli ollut tapana auttaa suojattejaan tukalissa tilanteissa, ottivat nyt osaa käsikähmään.

»Ryskyen yhteen ryntäsivät, kumu ankara kuului, kaikui ilmojen kansi, ja Zeus sen kuuli Olympon harjall' istuissaan; hänen rinnassaan sydän nauraa sai makeasti, kun katseli hän kahakoivia noita.»

Kostoa janoten ystävänsä kuolemasta Akhilleus riehui troialaisten joukossa:

»Vaan jopa vastaan syöksi Akhilleus; kuin jalopeura raatelias, jota seuraamaan kyläkuntien miehet taajana parvena käy; ei piittaa heistä se ensin, tietään astuvi vain, mut kons' uron uijahan, nuoren keihäs kohti jo käy, sepä kyyristyy, kita aukee hampain vaahtoavin, sydän rinnass' ähkyvi uljas, kylkiä, lanteitaan kovin hännällään peto pieksee, vimmaans' itse se yllyttää, jopa hurjana viimein viskautuu ajoparvea päin säkenöitsevin silmin, miehen kaataakseen tai heittääkseen oman hengen.»

Kauhuissaan troialaiset pakenivat kaupunkiin ja sulkivat jäljessään portit. Hektor yksin pysähtyi muurien ulkopuolelle. Iäkäs Priamos näki kauhistuen, miten Akhilleus loistavassa asepuvussaan lähestyi hänen poikaansa.

»Vanhus vaikertain kädet nosti ja löi, repi päätään ääneen tuskissaan valitellen huusi ja kutsui armasta aaluvataan; mut portin eess' yhä seisoi Hektor, jäykkänä mieli, Akhilleun kohdata aikoin.»

Mutta kun tuo hirmuinen oli käymäisillään Hektorin kimppuun, tämä troialaisten suurin sankari kauhistui ja kääntyi pakoon.

»Hektorin kinterill’ yhä seurasi nopsa Akhilleus. Kuin ajokoira, jok' ahdistaa aran kaurihin vohlaa, sen levolt' yllättäin, läpi kaitain kalliorotkoin.»

Kolmeen kertaan Akhilleus ajoi Troian muurien ympäri häntä takaa. Lopulta Hektor kuitenkin pysähtyi ja ryhtyi kaksintaisteluun. Ensin singahutti kumpikin keihäänsä, mutta osumatta toiseen. Epätoivon vimmassa Hektor paljasti silloin miekkansa ja syöksyi vihollistaan vastaan, mutta Akhilleus heitti toistamiseen keihäänsä sellaisella voimalla, että se lävisti Hektorin.

Riisuttuaan kuolleelta hänen sotisopansa Akhilleus kostonhimoansa tyydyttääkseen sitoi hänet jaloista sotavaunujensa taakse. Sen tehtyään Akhilleus nousi vaunuihin.

»Viuhui ruoska, ja vei hevot raisut vauhtia vinhaa. Tuprusi tanner, kuss' uros laahasi, suortuvat tummat huiskin haiskin hulmusi, kaikk' oli hiestynyt hietaan, kaunis pää, jalo ennen, vaan jopa nyt vihamiesten raiskata Zeus oman synnyinmaan kamaralla sit' antoi.»

Telttansa ulkopuolelle Akhilleus pysähtyi ja jätti Hektorin ruumiin sinne makaamaan hautaamatonna, koirien ja petolintujen saaliiksi.

Mutta Patrokloksen kunniaksi pantiin toimeen loistavat hautajaisjuhlat.

»Soi korahukset, kun monen sonnin välkkyväkyljen sorteli veitsi ja myös monen lampaan, määkyvän vuohen; valkeahampaiset monet rasvaatiukkuvat karjut korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hephaiston; vainajan ympäri ammeittain veri aaltosi maassa.»

Sen jälkeen pinottiin valtava rovio, jolla kuollut poltettiin hevosineen ja lempikoirineen. Hänen luittensa päälle luotiin suuri hautakumpu.

Lopulta jumalien tuli sääli Hektorin onnetonta kohtaloa ja hänen omaisiansa. Zeus itse kutsui luokseen Thetiksen ja käski hänen suostutella poikaansa lunnaita vastaan luovuttamaan Hektorin ruumiin hänen surevalle isälleen. Kun siis Priamos eräänä päivänä astui Akhilleuksen telttaan,

»… ja kietoi polvet Akhilleun, suudellen kädet suullehen nosti julmat, murhaiset, monen poian riistäjät hältä»,

niin uros heltyi vanhuksen valituksesta. Hän purskahti itse itkuun ja sanoi sallivansa vanhuksen noutaa Hektorin ruumiin tämän lunnaiksi mukanaan tuomia kallisarvoisia lahjoja vastaan.

Syvä oli suru troialaisten keskuudessa, kun uroon kuollut ruumis tuotiin kaupunkiin, ja hänen hautajaisensa vietettiin suurin juhlallisuuksin.

Tähän päättyy Ilias. Mutta tallella on toisia kreikkalaisia ja roomalaisia runoja ja tarinoita, jotka kertovat, miten Akhilleus viimein kuolettavasti haavoittui pelkurimaisen Pariksen jousen lennättämästä nuolesta. Nuoli sattui hänen kantapäällänsä, joka oli hänen ruumiinsa ainoa haavoittuva kohta. Hänen äitinsä oli näet upottanut hänet lapsena manalan Styks-jokeen ja siten karkaissut hänet kaikkia aseita vastaan. Ainoastaan kantapäitä, joista äiti oli pitänyt häntä, ei virran vesi ollut voinut kostuttaa, ja sentähden ne olivat jääneet haavoittuviksi. Kaikeksi onnettomuudeksi oli nuoli myrkytetty, ja Akhilleus kuoli haavaansa.

Kuten Akhilleuksen, surmasi myrkytetty nuoli Pariksenkin, sodan aiheuttajan.

* * * * *

Kun sotaa oli käyty kokonaista kymmenen vuotta, eikä Troiaa ollut voitu asevoimin valloittaa, keksi neuvokas Odysseus viekkaan juonen. Hänen neuvostaan kreikkalaiset rakensivat valtavan suuren hevosen, jonka sisään hän itse ja muutamat heidän etevimmistä uroistaan piiloutuivat. Muut kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä ja purjehtivinaan kotiin, mutta asettuivatkin väijyksiin lähellä olevan Tenedos-saaren taakse.

Iloissaan siitä, että sota vihdoinkin oli loppunut, troialaiset riensivät virtanaan kaupungistaan katselemaan valtavaa hevosta. »Vetäkäämme se kaupungin muurien sisäpuolelle», sanoi joku, »ja asettakaamme se urhoollisen puolustuksemme ja kreikkalaisten lähdön muistomerkiksi!» Mutta pappi Laokoon epäili petosta ja kehoitti heitä polttamaan hevosen.[36] »Kenpä tietää», hän huudahti, »mitä hirviön vatsassa voi piillä! Katsokaapas tätä!» Näin sanoen hän iski keihäänsä hevosen kylkeen, ja kajahtaen kumisivat miesten aseet sen sisustassa.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kansan huomio kääntyi toisaanne. Kuului huuto: »Kreikkalainen! On saatu kiinni kreikkalainen!»

Tämä oli viekkaan Odysseuksen laskelmaa. Hän oli neuvonut toista ovelaa Sinon-nimistä helleeniä piiloutumaan lähistöön ja vangituttamaan itsensä. Mies oli nyt olevinaan kauheasti peloissaan ja rukoili troialaisia säästämään hänen henkeään. »Maanmieheni tahtoivat», hän sanoi, »uhrata minut, siten taatakseen itselleen onnellisen paluumatkan jumalilta. Mutta minun onnistui pelastua heidän käsistään, ja minä piileskelin tuolla kaislikossa, kunnes he läksivät pois.» — »Mutta», Priamos kysyi, »mikäs tarkoitus on tuolla jättiläismäisellä hevosella?» — »Sen ovat helleenit rakentaneet uhrilahjaksi Pallas Athenelle. Mutta tehdäkseen teille mahdottomaksi viedä se sisään Troiaan ja siten saadakseen jumalattaren teille epäsuopeaksi he ovat rakentaneet sen niin suuren, ettei se mahdu sisään kaupunginportista. Mutta jos taas jollakin tavoin vahingoitatte tätä jumalattaren uhrilahjaa, niin saatte pelätä hänen vihaansa, ja turmionne on silloin varma.»

Hänen tätä puhuessaan kuului siltä taholta, missä Laokoon poikinensa parhaillaan valmisteli uhria, valitushuuto, joka kävi kansan luihin ja ytimiin. Kauhea näky kohtasi huutoa kohti rientäviä. Kaksi jättiläiskäärmettä oli kiertynyt uhripapin molempain poikasten ympäri ja myrkkyhampaillaan purrut heihin monta haavaa. Turhaan isä oli koettanut vapauttaa lapsiaan. Pedot olivat kietoneet hänetkin kiemuroihinsa ja kiukusta sähisten purreet häntä. Ennenkuin ehdittiin rientää apuun, kaikki kolme vaipuivat kuolleina maahan. Silloin hellittivät käärmeet kiemuransa ja matelivat mereen, jonka syvyyteen ne pian sukelsivat.

Nyt Sinon huudahti: »Tuossapa jo tuli rangaistus hevosen vahingoittamisesta. Laokoonhan iski peitsensä uhrieläimeen!» Silloin uskoivat kaikki kaiken, minkä tuo teeskentelijä oli heille syöttänyt. Ja nyt troialaiset valtasi raivokas kiihko koettaa voittaa Pallas-jumalattaren suosio. Tätä varten oli puuhevonen välttämättömästi vietävä kaupunkiin. Kun portti oli liian ahdas, he repivät koko porttiholvin ja osan kaupunginmuuria sen kummaltakin puolelta. He asettivat pyöriä hevosen alle, ja yhdistetyin voimin heidän onnistui tällä tapaa kiskoa kolossi kaupunkiin sekä asettaa se torille. Siitä syntyi sitten ääretön riemastus, juhla-aterioita ja juominkeja. Yön tullen makasivat kaikki miehet kaupungissa vallan sammuneina, kykenemättöminä ajattelemaan tai toimimaan.

Nyt oli vihollisen hetki tullut. Viekas Sinon kiiruhti rantaan ja sytytti soihdun, tällä sovitulla tulimerkillä antaen tiedon Tenedoksen luona ankkurissa oleville kreikkalaisille, että kaikki oli selvä. Sitten hän hiipi torille, jonne troialaiset olivat pystyttäneet puuhevosen, ja löi sauvallaan kolme kertaa sen vatsaan. Se oli sovittu merkki. Odysseus työnsi syrjään puuluukun salvan ja astui ulos toveriensa seuraamana. Avuttomassa tilassa olevat troialaiset eivät kyenneet puolustautumaan. Kreikkalaiset sytyttivät talot tuleen, ja pianpa mahtavasta Troiasta oli jäljellä vain soraläjä. Melkein koko kaupungin miespuolinen väestö surmattiin. Vain ani harvain onnistui pelastua Aineiaksen johdolla, joka pääsi pakenemaan äitinsä Aphroditen avulla. Kantaen vanhaa isäänsä harteillaan ja taluttaen poikaansa kädestä hän pääsi laivoihin, joilla purjehti pois syntymäkaupungistaan. Troian naiset kreikkalaiset veivät voittosaaliinaan. Niiden joukossa oli Helena, joka nyt vietiin takaisin kotiinsa Mykeneen. Häpeästä punastuen ja katse maahan luotuna hän astui maanmiestensä seuraan. Mutta kaikki kokoontuneet kreikkalaiset ihailivat hänen kauneuttaan. Ja jokainen tunsi sisimmässään, että olisi menetellyt aivan samoin kuin hänen puolisonsa Menelaos, joka oli antanut hänelle anteeksi.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Claes Lindskog, Grekiska hjältar och ideal.

Claes Lindskog, Grekiska kvinnogestalter.

Tähän kappaleeseen:

Homeros, Ilias, suomentanut O. Manninen.