ATTIKALAIS-DELOLAINEN LIITTO.

Uskomaton seikka oli tapahtunut: helleenien pieni kansakunta — vieläpä itse asiassa vain murto-osa siitä — oli voitokkaasti torjunut sekä maailmaahallitsevan suurkuninkaan että mahtavien karthagolaisten hyökkäykset. Vapaa kansalaishenki oli loistavasti kestänyt vaikeimman kaikista koetuksista sparttalaisten rautaisen kurin sekä etevien valtiomiesten ja sotapäälliköitten johdolla. Ylpeä tietoisuus urotöitten suorittamisesta, joiden vertaisia maailma ei ollut nähnyt sankariajan päivistä lähtien, elähdytti kaikkia taisteluun osaaottaneita kreikkalaisia. Helleenien kansakunta oli taistellut itselleen ensimmäisen sijan kaikkien maan kansojen joukossa. Kreikan aseisiin ja Kreikan politiikkaan perustui nyt maailmanhistorian kehitys.

Vasta suuri vaara, jonka kreikkalaiset nyt olivat kokeneet, opetti heitä oikein arvioimaan niitä aarteita, jotka he olivat olleet vähällä menettää: vapauttaan ja kansalaisoikeuttaan. Niistä he eivät enää olisi luopuneet mistään hinnasta. Kaikille helleenien nimeä kantaville oli äkkiä täysin tietoisesti selvinnyt länsimaisen ja itämaisen sivistyksen välinen vastakohta.

Vapaussotien voitokasta ratkaisua seurasi voimakas kreikkalainen kansallistunto, itämaihin nähden ylemmyydentunne, joka ilmeni helleenien ja »barbaarien» välisenä jyrkkänä vastakohtana. Mutta menestys ei kuitenkaan kyennyt luomaan yksimielistä Hellasta; päinvastoin se lisäsi Kreikan valtioiden eripuraisuutta. Aikaisemmin Spartta oli ollut Hellaan mahtavin valta; mutta persialaissotien voitoista koitui yhtä suuri kunnia Ateenalle tai oikeastaan Ateenan johtaville valtiomiehille Miltiadeelle ja Themistokleelle. Sen vuoksi Ateenan ja Spartan välille syntyi Kreikan hegemoniasta kilpailu, joka koitui kohtalokkaaksi kaikille sen kansoille. Tämä vastakohta alkoi ilmetä heti Mykalen taistelun jälkeen. Voitto houkutteli joonialaiset vapautumaan persialaisten ylivallasta. Ateenalaiset olivat silloin heidän luonnollisia auttajiaan, ja heidän kanssaan joonialaiset myös tekivät liiton. Ateenalle ja Kreikan muille merenkulkua harjoittaville kaupungeille oli mitä tärkeintä persialaisten karkoittaminen Aigeianmereltä ja Bosporoksen herruuden saavuttaminen, sillä sitä kautta päästiin Mustan meren rantojen viljavalle kauppa-alueelle. Sitävastoin ei tullut kysymykseenkään, että sparttalaiset, joilla itsellään ei ollut mitään laivastoa, olisivat auttaneet joonialaisia. Peloponnesoksen liiton laivastoa, joka vuonna 478 purjehti Vähään-Aasiaan, tosin ohjasi Pausanias, mutta useimmat laivat tulivat Ateenasta ja olivat lähinnä Aristeideen päällikkyyden alaisia.

Pausanias oli Plataian voiton jälkeen lähinnä Themistoklesta Kreikan ylistetyin mies. Uudet voitot ja valloitukset vahvistivat nyt hänen mainettaan, mutta lisäsivät myöskin hänen itsetuntoaan. Hänen suurin urotekonsa oli voimakkaan Bysantionin, Mustan meren avaimen, valloitus, jolloin hän myös lopetti persialaisten vallan Bosporoksessa.

Mutta vapauttaja oli muuttumaisillaan kavaltajaksi. Hillittömänä ja intohimoisena hänen oli ajan pitkään vaikea mukautua sparttalaiseen pakkoon. Kotoinen yksinkertaisuus ja niukkuus ei häntä myöskään miellyttänyt, kun hän oli nähnyt Persian suurmiesten loiston ja ylellisyyden. Niin hänen mieleensä johtui ajatus pyrkiä persialaisten avulla Kreikan itsevaltiaaksi. Tosin hän silloin alenisi kuninkaasta satraapiksi, mutta miten paljon vapaampaa olikaan persialaisen satraapin elämä kuin kuninkaan, joka aina oli pikkumaisten eforien silmälläpidon alaisena! Riistettyään persialaisilta Bysantionin hän toteutti salaiset tuumansa. Thukydidēs kertoo hänen kirjoittaneen suurkuninkaalle kirjeen pyytäen erästä tämän tyttäristä puolisokseen palkaksi siitä, että hän tekisi koko Kreikan Persian alusmaaksi.[133]

Kserkseen kerrotaan ihastuneen ja heti lähettäneen erään uskotuista miehistään neuvottelemaan Pausaniaan kanssa. Tämä vei mukanaan kirjeen, jossa suurkuningas vakuutti Pausaniaalle ikuista kiitollisuuttaan ja lupasi antaa hänelle avustukseksi rahaa ja sotajoukkoja, joita hän saattoi tarvita suunnitelmiensa toteuttamiseksi.

Tämän kirjeen saatuaan Pausaniaan ylpeys ylitti kaikki rajat. Hän alkoi käyttää itämaista pukua, esiintyi kuin ainakin persialainen satraappi ja alkoi viettää hurjaa elämää. Spartan liittolaisia hän loukkasi vallanhimollaan ja laittomuuksillaan. Heidän päälliköltään hän puhutteli aina tuikealla komentoäänellä eikä hän arkaillut rangaista heidän sotilaitaan ruoskalla, kun nämä eivät olleet herroille sparttalaisille kyllin nöyriä ja alistuvaisia. Tältä taustalta Aristeideen inhimillinen ja oikeamielinen esiintyminen herättää sitäkin suurempaa myötätuntoa. Tämä mies oli kiireestä kantapäähän yksinkertainen kansalainen toisten kansalaisten joukossa. Ja mieleltään yhtä kansanomaiseksi Aristeides kasvatti päällikkötoverinsa, nuoren Kimōnin, Miltiadeen pojan, joka oli ritarillisen miehen perikuva, kaikille ystävällinen ja hyvänsuopa. Seurauksena oli, että joonialaiset vihdoin julkisesti nousivat kapinaan sparttalaista amiraalia vastaan ja tarjoutuivat sen sijaan Aristeideen ja Kimonin päällikkyyden alaisiksi.

Kun hallitus kotona Spartassa kuuli, millaisia rettelöitä Pausanias oli saanut aikaan, kutsuttiin hänet kiireesti kotiin ja laivastoon lähetettiin toinen ylipäällikkö. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Pausaniaan kopeuden lisäksi myöskin sparttalaisten jäykkä sotilaallisuus vaikutti vastenmielisesti Aasian vilkkaisiin ja sivistyksen hienostamiin helleeneihin. Koko joonialaisen saarimaailman ja Traakian vapautettujen kreikkalaisten kaupunkien edustajat kääntyivät ateenalaisten puoleen tarjoten heille hegemoniaa. Ateenalaiset tarttuivat ihastuneina ojennettuun käteen ja perustivat yhdessä joonialaisten kanssa attikalais-delolaisen meriliiton, jonka tarkoituksena oli ateenalaisten johdolla vapauttaa Vähän-Aasian kreikkalaiset persialaisten ikeestä. Uuteen liittoon kuuluivat pian melkein kaikki Aigeianmeren rannikoilla ja saarilla sijaitsevat kaupungit, siis suuri yhtenäinen liikennealue. Se oli saanut nimensä Dēlos-saaresta, jonka vanha Apollonin temppeli oli joonialaisten keskus.[134] Tässä pyhäkössä pidettiin nyt liittopäivien yhteiset neuvottelut liiton asioista. Siellä säilytettiin myöskin Ateenan hoidettavana olevaa liiton sotarahastoa. Se kertyi vuotuisista veroista, joita niiden valtioiden oli maksettava, jotka eivät halunneet avustaa liiton laivastoa laivoilla ja miehistöllä. Nämä verot nousivat noin 25 miljoonaan markkaan meidän nykyisessä rahassamme. Se oli valtava summa siihen aikaan. Mutta niinpä muukalaisten herruus olikin ollut joonialaisille opettavainen koulu. Se oli opettanut tällekin yksilölliselle kansalle, että vapaus voi säilyä vain yksimielisyyden ja uhrauksien avulla.

* * * * *

Sparttalaiset osasivat näennäisesti säilyttää mielen» malttinsa huonosta onnestaan huolimatta. He kutsuivat siis muitta mutkitta peloponnesolaiset sotalaivat kotiin. Pohjaltaan he muuten olivat melkein tyytyväisiä päästyään eroon kalliista merisodasta. Eikä sitäpaitsi Aasian ilmapiiri ollut terveellinen sparttalaiselle hengelle — sen oli Pausaniaan esimerkki osoittanut. Oli muitakin kuin hän, jotka saattoivat siellä turmeltua, ja niin höltyisi kuri, johon Spartan koko onni ja onnettomuus perustui. Sentähden sparttalaiset eivät oikeastaan milloinkaan olleet mielellään tehneet sotaretkiä kaukaisiin maihin, missä ylipäälliköt olivat vailla valtion suoranaista silmälläpitoa ja oppivat helposti huonoja tapoja. Estääkseen Pausaniaan tapauksen uudistumasta vastaisuudessa Spartta siitä lähtien kauan kieltäytyi ottamasta osaa sellaiseen politiikkaan, josta saattoi seurata kauas emämaasta tehtäviä sotaretkiä, ja jätti Ateenalle persialaissotien johdon. Spartta luopui valtiollisesta tehtävästä, johon se ei olisi pystynyt muuttamatta perinpohjin koko olemustaan.

Lujasti järjestetyn sparttalaisen yhteiskunnan ahtaitten rajojen sisäpuolella ei ollut tilaa uuden ajan vaatimuksille; sen kangistuneet muodot tekivät kaiken kehityksen mahdottomaksi. Spartasta oli tullut olevien olojen puolustaja, mutta myöskin kaiken edistyksen vastustaja Hellaassa. Niin kauan kuin oli kysymyksessä Kreikan puolustaminen, sparttalaisilla oli kunniassansa historiassa, mutta kun oli ryhdyttävä hyökkäykseen, silloin liikkuvaisemmat ja seikkailunhaluisemmat ateenalaiset olivat johdossa.

Siitä syystä helleenisen maailman johtovalta liukui nyt parhaillaan sparttalaisten käsistä ja siirtyi ateenalaisille. Tämän lakedaimonilaiset kuitenkin huomasivat vasta myöhemmin; silloin he yrittivät muulta taholta saada vastapainoa ateenalaisia vastaan, nimittäin koettamalla lisätä vaikutusvaltaansa keski-Kreikassa. Toistaiseksi he lohduttautuivat sillä ajatuksella, että tarvittaessa ateenalaiset voitaisiin milloin tahansa pehmittää siten, että Peloponnesoksen armeija tekisi hyökkäyksen Attikaan.