TARU THESEUKSESTA JA HÄNEN PÄÄSYSTÄÄN LABYRINTISTA.

Kreetassa hallitsi ammoisena aikana mahtava kuningas, jonka nimi oli Minōs. Hänen pääkaupunkinsa oli laajalti kuuluisa taidokkaasti rakennetusta Labyrintistaan, jonka sokkelokäytävät olivat niin eksyttäviä, että ken kerran oli sinne joutunut, hän ei koskaan sieltä takaisin päässyt. Sen sisällä oleili kauhea Minotauros, hirviö, jolla oli härän pää ja ihmisruumis, se kun oli hedelmä Minoksen puolison Pāsipháēn lemmenliitosta Poseidonin tai Zeuksen merestä nostattaman sonnin kanssa. Joka toisen uudenkuun alkaessa oli annettava ihminen Minotaurokselle. Sillä jos hirviö ei aikanaan saanut ihmislihaa nälkänsä tyydytykseksi, se ryntäsi ulos ja hävitteli kauheasti koko ympäristöä.

Kuningas Minoksella oli poika, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä. Kuninkaanpoika voittikin kaikki muut nuorukaiset sekä ruumiin että hengen harjoituksissa, ja kun hän otti osaa julkisiin kilpailuihin, ei katsojain riemusta tahtonut tulla loppua lainkaan. Mutta eräänä päivänä isä sai kauhean surusanoman, että poika oli surmattu Ateenassa. Murhan olivat tehneet muutamat ateenalaiset nuorukaiset, joissa oli herännyt kateus sen johdosta, että kreettalainen kuninkaanpoika oli juhlaleikeissä voittanut kaikki heidän maanmiehensä.

Kun Minos sai tietää, miten oli käynyt, hänen syvä surunsa muuttui kiihkeäksi koston janoksi. Mahdollisimman nopeasti hän varusti sotajoukon ja vei sen Ateenaa vastaan, missä ei lainkaan oltu varustauduttu hyökkäyksen varalta eikä senvuoksi kyetty lujaan vastarintaan. Pian ateenalaisten oli pakko anoa rauhaa.

Minos otti heidän lähettinsä vastaan tuimin ilmein. Nämä kuvailivat elävästi, mitä he olivat jo sodasta kärsineet, ja kyynelsilmin lupasivat alistua mihin rauhanehtoihin hyvänsä. Mutta uhkaavan synkkänä voittaja istui valtaistuimellaan vastaamatta mitään. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän lausui seuraavat sanat: »Niinpä siis kuulkaa! Te olette lyöneet kuoliaaksi poikani, vanhuuteni toivon, ja minä olen vannonut kostavani kauheasti. Rauhan minä suon teille vain sillä ehdolla, että Ateena joka yhdeksäs vuosi lähettää Kreettaan seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa verellänsä sovittamaan poikani murhan.» Ja vielä kauhistavammilta kuuluivat hänen sanansa, kun hän lisäsi, että nuoret ateenalaiset piti uhrattaman Minotaurokselle. Joka toisen uuden kuun noustessa hän aikoi viedä yhden heistä pedolle, joka tähän asti aina oli saanut rikollisia raadeltavakseen.

Voitettujen ei auttanut olla suostumatta Minoksen vaatimuksiin. Heidän onnistui tinkiä vain se myönnytys, että jos joku suorittaa mahdottomalta näyttävän teon: surmaa Minotauroksen ja sitten löytää poispääsyn labyrintista, niin ei ainoastaan hän tovereineen saisi säilyttää henkeänsä, vaan ateenalaiset vapautuisivat ikiajoiksi Minokselle suoritettavasta verosta.

* * * * *

Kaksi kertaa ateenalaiset jo olivat täyttäneet kauheat rauhanehdot; kaksi kertaa oli laiva heidän kaupungistaan vienyt Kreettaan seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa, joille arpa oli langennut. Ja nyt läheni kolmatta kertaa aika, jolloin mustapurjeinen surun laiva oli lähtevä matkalle. Arvannoston hetki oli käsissä. Kaikki Ateenan nuorukaiset ja neidot olivat kokoontuneet, ja nuorten ympärillä seisoivat vanhemmat ja omaiset tuskaisan odotuksen vallassa. Silloin astuu esiin Theseus, kuninkaan ainoa poika, ja sanoo ilman arvannostoa olevansa valmis uhraamaan henkensä valtion puolesta. Theseus oli aikaisemmin tehnyt monia urotekoja. Rauhallisten matkamiesten hyödyksi hän oli puhdistanut Korinthoksen kannaksen tierauhaa häirinneistä jättiläisistä ja pahantekijöistä. Kaikkein pahimmassa huudossa oli ollut ryöväri, joka sitoi uhrinsa kahden nuoren, maahan taivuttamansa männyn latvaan ja päästi puut sitten äkkiä ponnahtamaan pystyyn, jolloin onnettomat repeytyivät palasiksi. Tätä ilkimystä Theseus rankaisi käsittelemällä häntä samalla tavalla.

Jos mahdollista vieläkin epäinhimillisempi oli jättiläinen Prokrustes, »Venyttäjä», mikä nimi johtui siitä, että hänellä oli tapana asettaa uhrinsa vuoteeseen, joka oli joko liian pitkä tai liian lyhyt ja sitten venyttää tai silpoa heidät vuoteeseen soveltuviksi.[13] Häntäkin Theseus käsitteli samalla tavalla kuin jättiläinen oli käsitellyt monia viattomia matkamiehiä.

Kaikista taisteluista nuori kuninkaanpoika oli suoriutunut voittajana. Ja nyt hän tarjoutui uhrautumaan kansansa puolesta. Turhaan hänen isänsä Aigeus rukoili häntä luopumaan aikomuksestaan.

Seuraavana päivänä Theseus onnettomuustovereineen nousi laivaan. Tuskan vallassa isä erosi hänestä. Mutta nuorukainen oli luottavainen ja koetti tyynnyttää kuningasta vakuuttamalla, että hän kyllä tuhoaisi hirviön. Hän sopi Aigeuksen kanssa siitä, että hän merkiksi onnistumisestaan paluumatkalla nostaisi alukseensa valkean purjeen.

Parin päivän perästä laiva saapui Kreettaan ja nuoret ateenalaiset vietiin syrjäiseen taloon vartioitaviksi, kunnes heidän kohtalonhetkensä tulisi.

Sattui kuitenkin niin, että heidän vankilaansa ympäröi puutarha, joka rajautui puistoon, missä Minos kuninkaan tyttäret Ariadne ja Phaidra usein kävelivät. Eräänä päivänä vankien vartija toi Theseukselle sanan, että joku halusi puhutella häntä puistossa. Ihmeissään tämä meni neuvottuun paikkaan ja tapasi täällä vanhimman kuninkaantyttären, joka oli niin ihastunut hänen komeaan vartaloonsa ja jaloon ryhtiinsä, että halusi auttaa häntä surmaamaan Minotauroksen. »Ota tämä kerä», hän sanoi, »ja kiinnitä langan pää Labyrintin oven suuhun! Pura sitten lankaa kerältä sitä mukaa kuin kuljet eteenpäin, niin että sinulla on sitten johtolanka pois pyrkiessäsi.» Näin sanoen hän antoi hänelle kerän ja lisäksi kolme mustaa palloa. »Näistä palloista», hän sanoi, »heitä yksi kerrallaan Minotauroksen kitaan, kun se yrittää niellä sinut. Se syö ne ihastellen. Mutta se vaipuu niistä syvään uneen. Kun niin on käynyt, käytä reippaasti tätä miekkaa, jonka annan sinulle, ja sinä olet pelastettu!» Mutta eron hetkellä hän lisäsi liikutuksesta väräjävin äänin: »Minä pelastan sinut vaarantaen oman elämäni. Sillä kun isäni saa tietää, kuka sinua on auttanut — kauhistuttava on silloin hänen vihansa. Tahdotko sinä puolestasi pelastaa silloin minut?»

»Minä pelastan sinut», huudahti Theseus liikutettuna. »Nuorukainen», kuiskasi tyttö, »älä petä silloin minun luottamustani!» Tämän sanottuaan hän oli kadonnut. Mutta Theseus kätki kerän, kolme palloa ja miekan viittansa alle ja riensi takaisin vankilaansa.

Muutaman päivän perästä oli uudenkuun aika. Edellisenä iltana vangitut nuorukaiset vietiin kuninkaan palatsiin. Siellä Minos neuvostonsa ympäröimänä istui valtaistuimellaan. Synkin ilmein hän silmäili seitsemää ateenalaista. Sitten hän puhkesi puhumaan: »Huomenna on se päivä, jolloin Minotauroksen on saatava uhrinsa. Yksi teistä näkee huomenna viimeisen kerran auringon nousevan. Minä vihaan teitä kaikkia yhtä kiihkeästi! Sen vuoksi minulle on yhdentekevää, kuka teistä ensiksi kulkee sen synkän tien, jolta kukaan ei palaa. Valitkaa senvuoksi itse, ken teistä ensinnä astuu labyrinttiin! Sen ainoan armon tahdon teille suoda.»

Silloin Theseus astui esiin ja selitti, että hän kernaammin halusi heti käydä varmaan kuolemaan kuin elää kuukausia epävarmuudessa. »Suo minulle senvuoksi», hän sanoi, »se armo, että sallit minun ensimmäisenä astua hirviön luolaan!» Pyyntöön suostuttiin, ja seuraavana aamuna kuninkaanpoika vietiin Labyrinttiin. Kun hän oli tullut niin syvälle, ettei enää nähnyt päivänvaloa, hän otti esille kerän, kiinnitti langan pään muuriin ja antoi kerän purkautua sitä mukaa, kuin hän kulki syvemmälle sokkeloihin. Pitkään aikaan hän ei kuullut muuta ääntä kuin omain askeltensa kaiun, mutta äkkiä rikkoi suuren hiljaisuuden kumea kiljunta, joka oli kuin vihastuneen härän mylvintää. Yhä lähempää kuului ääni, mutta Theseus jatkoi rohkeasti kulkuansa ja oli pian suuressa salissa, edessänsä Minotauros-hirviö, puoleksi härkä ja puoleksi ihminen. Mielettömästi mylvien peto syöksyi nuorukaista kohti. Hetki oli niin kauhistava, että Theseus oli vähällä joutua suunniltaan. Mutta silloin hän muisti, että hänen piti heittää yksi mustista palloistaan hirviön kitaan.

Kun Minotauros tunsi pallon kielellään, seisahtui se samassa ja pureskeli sitä niin tyytyväisenä, että Theseus ehti toipua ensimmäisestä kauhistuksestaan. Kun härkä jälleen avasi kitansa, hän heitti sille toisen pallon ja lopuksi kolmannenkin. Silloin hirviö lysähti maahan. Sen hengitys kävi yhä huohottavammaksi, ja hetkisen perästä pelätty Minotauros makasi raskaassa unessa Theseuksen jalkojen juuressa. Silloin kuninkaanpoika sysäsi miekkansa suoraan pedon sydämeen.

Seuraten sitten Ariadnen lankaa hän kulki takaisin, seisoen lopuksi sen portin edessä, jonka kautta niin moni ennen, häntä oli tullut sisälle, mutta ei koskaan ollut palannut.

Siten Theseus Ariadnen avulla oli pelastanut oman ja toveriensa hengen ja vapauttanut kotikaupunkinsa Minoksen veronalaisuudesta. Mutta ennenkuin nuori sankari lähti Kreetasta palatakseen Ateenaan, hän otti salaa mukaansa laivaan Ariadnen ja Phaidran, joka ei halunnut erota rakkaasta siskostaan. Mutta kotimatkalla alus joutui myrskyn käsiin ja sen oli pyrittävä turvaan Naksos saarelle. Kun rajuilma oli lakannut ja matkaa oli jatkettava, oli Ariadne kadonnut. Häntä etsittiin kaikkialta, hänen nimeänsä huudettiin, mutta mistään häntä ei löytynyt. Lopuksi ei auttanut muu kuin jättää hänet ja purjehtia edelleen.

Mutta Ariadne oli vain eksynyt tiheään lehtoon. Harhailustaan lopen uupuneena hän lopuksi oli nukahtanut. Vasta kuin laiva oli hyvin kaukana, hän heräsi raskaasta unestaan. Hän huusi, hän itki. Turhaan! Laiva loittoni yhä kauemmas. Hän väänteli käsiään, hän repi tukkaansa, hän itki kyyneltulvia laivan kadotessa kaukaisuuteen. Lopuksi hän lysähti uupuneena ja tajuttomana jälleen maahan. Hän heräsi riemuitsevan kulkueen hälinään, mistä yhä lähempää kuului huilunsoitto ja symbaalien sävelet. Pian tulivat näkyviin kesyjen leijonain vetämät kultaiset vaunut, ja niissä seisoi nuorukainen, jonka veroista kauneudessa Ariadne ei koskaan ollut nähnyt. Hänen suortuvansa olivat viiniköynnösten ja murattien seppelöimät. Lukuisa seurue miehiä ja naisia ympäröi hänen vaunujansa' käsissään sauvat, joita samoin viininlehvät ja muratti kiersivät. He tanssivat ja riemuitsivat »Euoi! Euoi!»

Nuorukaisen viittauksesta riemuhuudot vaikenivat, ja hän kääntyi Ariadnen puoleen sanoen: »Minä olen Bakkhos, jumala, joka on antanut ihmisille viinin nautinnot. Kohtalosi tunnen. Sinä ansaitset suuremman onnen, kuin mitä olisi elämä kuolevaisten parissa. Tule puolisokseni, niin teen sinut kuolemattomaksi. Ariadne ojensi hänelle kätensä, ja Bakkhos nosti hänet vaunuihinsa ja kuljetettuaan häntä loistavassa riemusaatossa yli maan vei hänet ikuiseen asuntoonsa.

* * * * *

Ateenassa olivat sillä aikaa mielet olleet hyvin masennuksissa, sillä kaikki ottivat osaa kuningas Aigeuksen suruun, kun hänen oli täytynyt uhrata ainoa poikansa. Kun läheni se aika, jolloin laivan voitiin odottaa palaavan Kreetasta, meni vanha kuningas joka päivä meren rantaan tähystelemään kotiin palaavaa alusta, joka oli vienyt hänen elämänsä ilon ja vanhuutensa toivon. Eräänä päivänä näkyikin laiva taivaanrannalla. Mutta siinä oli mustat purjeet. Surressaan Ariadnen menetystä Theseus oli unohtanut isälleen antamansa lupauksen. Epätoivoissaan kuningas syöksyi mereen ja katosi sinne ainiaaksi. Hänen mukaansa sanottiin sitten tätä merta Aigeian mereksi.

Mutta kun Kreetasta palaava alus laski Ateenan satamaan ja Theseus tovereineen reippaana astui maihin, silloin puhkesi kansa riemuun. Pian sen jälkeen ateenalaiset kokoontuivat ja huusivat Theseuksen kuninkaaksi. Mutta kauan ja vilpittömästi tämä suri isäänsä, jonka kuoleman hän tahtomattaan oli ajattelemattomuudellansa aiheuttanut.

Myöhemmin hän nai Phaidran ja hänestä tuli mahtava kuningas, jonka urotyöt elävät vielä ihmisten muistissa.