MYÖHEMMÄN AJAN LUONNONFILOSOFIT.

Kaksi viidennellä vuosisadalla samoihin aikoihin elänyttä ajattelijaa, jotka saavuttivat samanlaatuisia tuloksia, mutta henkilökohtaisesti olivat mahdollisimman erilaisia, olivat Empedoklés ja Anaksagórās.

Empedokles, joka oli kotoisin Akragaasta, oli kuten Herakleitoskin ylhäinen mies ja hänen kerrotaan kuten tämänkin kieltäytyneen vastaanottamasta kuningaskruunua, jota hänelle tarjottiin erään Akragaassa tapahtuneen valtiollisen mullistuksen jälkeen. Mitä arvoa olisikaan kuningaskunnalla ollut sille, joka tunsi hallitsevansa luontoa ja henkivoimia! Ja mitä merkitsikään maallinen kruunu sille, joka huudahti uskollisille seuralaisilleen: »En ole enää kuolevainen — olen kuolematon jumala!» Kullalla vyötettyyn purppuravaippaan puettuna, laakeriseppele pitkillä, lainehtivilla hiuksillaan hän vaelsi ympäri, maata ihailevien oppilasjoukkojen seuraamana. Ja kaikkialla, missä hän kulki, hänen luokseen tulvi tuhatmäärin ihmisiä parantuakseen taudeista, kuullakseen, mitä tulevaisuus kantoi helmassaan ja nähdäkseen ihmeitä. Kerrotaan hänen herättäneen henkiin valekuolleen, joka oli maannut elottomana kolmekymmentä päivää.

Ajattelijana Empedokles yhdistää Thaleen, Anaksimeneen ja Herakleitoksen teoriat vedestä, ilmasta ja tulesta alkuaineina ja asettaa maan niiden rinnalle neljänneksi. Häneltä siis on viime kädessä peräisin yleisesti tunnustettu käsitys »neljästä alkuaineesta.» Kun nämä alkuaineet yhtyvät erilaisin suhtein, syntyy esineitä ja eliöitä, mutta alkuaineitten erotessa tapahtuu se, mitä ihmiset sanovat kuolemaksi. Kaikki n.s. syntyminen on todellisuudessa ainoastaan neljän alkuaineen sekoittumista, kaikki n.s. kuolema eli häviäminen on sen eroamista, mikä jonkin aikaa on ollut yhtyneenä. Yhdistävä voima on rakkaus, erottava viha. Ne ovat maailman luomisen ja kehityksen kaksi alkuperiaatetta. Nämä voimat taistelevat alati herruudesta, ja yliote on milloin toisella milloin toisella. Kerran rakkaudella oli rajaton valta. Ihmiset olivat silloin liian hyviä tappaakseen yhtäkään olentoa. Lihan syömistä pidettiin inhoittavana rikoksena. Kaikki eläimet olivat silloin kesyjä ja ihmiseen kiintyneitä. Puiden latvat viheriöivät ikuisesti, ja kautta vuoden ne kantoivat runsaasti hedelmää. Mutta tämä paratiisimainen tila on ainaiseksi mennyt. »Voi sinua, kurja kuolevaisten suku, täynnä viheliäisyyttä ja valitusta!» hän huudahtaa. Kuten Pythagoras, jota hän useissa kohdin lähenee, Empedokles pitää ihmisten syntejä syynä kärsimykseen täällä maan päällä.

Tarinat Empedokleen poismenosta ovat samansuuntaisia kuin kertomus hänen elämästään: eräänä yönä pitojen jälkeen hän muutamien uskollisimpien kannattajainsa kanssa äkkiä katoaa. Kuullaan äänen korkeudesta kutsuvan häntä — taivaankannella loistaa valo, ja häntä ei enää näy. Hän on astunut takaisin jumalalliseen olomuotoonsa, ja hänelle kannetaan uhreja.

Toinen legenda kertoo suuren profeetan ja ihmeitten tekijän lopettaneen vaelluksensa syöksymällä Etnan kraatteriin. Todellisuudessa hänen oikulliset maanmiehensä karkoittivat hänet maanpakoon noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, ja hän lienee pian sen jälkeen päättänyt päivänsä Peloponnesoksella.

* * * * *

Anaksagoras muistuttaa, kuten sanottu, ajattelussaan suuresti Empedoklesta, mutta tulisen profeettaluonteen ja hehkuvan mielikuvituksen asemesta tapaamme tässä kylmän ja selkeän järki-ihmisen. Mutta siitä huolimatta hän on kiintynyt tieteeseensä ja vajoaa niin kokonaan filosofoimiseen, että hän aivan laiminlyö maalliset asiansa.

Anaksagoras oli syntynyt noin vuonna 500 lähellä Smyrnaa, mutta tuli noin neljänkymmenen vuoden ikäisenä Ateenaan, missä hänellä lähes miespolven ajan oli suuri merkitys oppineessa maailmassa. Hänen mukanaan filosofia ja luonnontieteet siirtyivät Jooniasta Attikaan.

Empedokleen tavoin hän kieltää kaiken varsinaisen syntymisen ja häviämisen olemassaolon. Se, mitä me siksi nimitämme, ei ole muuta kuin yksinkertaisten alkuaineitten eroamista ja yhtymistä. Mutta hän ei tyydy neljään elementtiin, vaan pitää kaiken alkuna äärettömän monia alkuaineita, »siemeniä», kuten hän niitä nimittää. Kaikessa on näitä äärimmäisen pieniä, paljaalle silmälle näkymättömiä hiukkasia. Kun esi., ihmisruumis luineen, lihoineen ja jänteineen, nahkoineen ja karvoineen rakentuu saamastaan ravinnosta, perustuu se siihen, että ravinnossa äärimmäisen pienissä määrissä on näitä ruumiin osahiukkasia. »Kaikkea on kaikessa». Ajatuskulku muistuttaa Anaksimandroksen oppia perusaineesta, »muodottomasta ja rajattomasta», johon kaikkien aineitten erilaisuudet sisältyvät.

Sen merkityksen, joka rakkaudella ja vihalla oli Empedokleen maailmanselityksessä, saa Anaksagoraan filosofiassa voima, josta hän käyttää nimeä Nous, jota sanaa on vaikea kääntää, mutta joka lähinnä vastaa meidän sanaamme »järki» tai »henki». Nous on »kaikesta hienointa ja puhtainta.» Nous on pannut kaiken liikkeeseen, tarkemmin määriteltynä alituiseen kehänmuotoiseen liikkeeseen, joka »erottaa» eri esineet perusmassasta.

Tässäkin havaitsemme sukulaisuutta Anaksimandroksen ajatusjuoksulle. Lähinnä tulemme ajatelleeksi Herakleitoksen sanoja maailmansielusta »ikuisena järjestävänä järkenä», mutta tästä ajatuksestahan tavataan merkkejä jo Anaksimandroksella. ²

* * * * *

Nyt tulemme luonnonfilosofiin, jonka ajattelu on varmempaa ja johdonmukaisempaa kuin kenenkään muun, nimittäin atomiopin kuuluisaan perustajaan, Dēmōkrítokseen, joka oli kotoisin Abderan kaupungista Traakiasta. Abderan nimi ei tosin yleensä herätä mielikuvia valistuneesta ajatustoiminnasta — nimitystä »abderiitti» on päinvastoin ruvettu käyttämään kaikesta vanhentuneesta ja takaperoisesta, mitä suinkin voi keksiä.

Mutta Demokritos ei ollut tavallinen abderiitti. Luonnontieteen historiassa hänellä on kunnianarvoisa sija tämän tieteen perustajien joukossa. Hän oli muutoin mies, jolla oli laaja maailmantuntemus. Kuten Anaksagoras hän vietti suuren osan elämästään Ateenassa. Ja tämän hiljaisen tutkijan tavoin hän eli kokonaan tieteensä hyväksi. Mikään maallinen onni ei hänestä ollut sen puhtaan ilon vertainen, jota tieteellinen työ hänelle tuotti. »Minusta on mieluisampaa tehdä yksi ainoa keksintö maailman syy-yhteyden alalla kuin tulla Persian kuninkaaksi», hän sanoo.

Elealaisten tavoin hän selittää, että esineitten ominaisuudet, sellaisina kuin me ne käsitämme, eivät ole mitään esineihin itseensä kuuluvaa. Kaikki nämä ominaisuudet: »käsitteet värillinen, makea, karvas, kuuma, kylmä» j.n.e., ovat, hän sanoo, aistiemme aikaansaannoksia. »Todellisuudessa ei ole mitään muuta kuin atomit ja tyhjyys.» Demokritoksen suuri merkitys on siinä, että hän on atomiopin perustaja.

Sana atomi merkitsee »jakamaton». Demokritos kuvittelee, että kaikki on muodostunut äärimmäisen pienistä kappaleista, joilta puuttuu väri, haju, maku ja muut kvalitatiiviset ominaisuudet ja jotka eroavat toisistaan ainoastaan kokonsa ja painonsa suhteen. Atomit ovat ikuisista ajoista olleet putoamisliikkeessä tyhjyydessä, törmäävät toisiinsa ja aikaansaavat siten pyörreliikkeen, joka on alkuna maailman muodostumiselle.

Demokritoksen maailmanselitys on puhtaasti materialistinen. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin atomit ja tyhjyys. Hänellä ei ole tilaa Anaksagoraan Nousille — hänen maailmassaan hallitsee vain persoonattoman mutta ankara; luonnonpakon laki.[89]

Mutta voiko Demokritos kieltää kaiken henkisen olemassaolon? Ei kylläkään sen olemassaoloa, mutta hän kieltää sen lajiltaan eroavan aineellisesta. Se mitä me nimitämme sieluksi, on, hän sanoo, ainoastaan atomien yhtymä. Ainoa ero sielun ja ruumiin välillä on se, että ne atomit, joista sielu on kokoonpantu, ovat hienompia ja liikkuvaisempia kuin ne, jotka muodostavat ruumiin.

Aistimuksemme hän selittää aivan koneellisella tavalla. Ne syntyvät, hän sanoo, kosketuksesta niiden atomien välillä, joista ulkomaailma on kokoonpantu, ja niiden, jotka muodostavat sielumme. Esineitten pinnasta erkanee alati »pieniä kuvia», jotka tunkeutuvat silmäämme, ja toisia hiukkasia, jotka laskeutuvat haju- ja makuaistimiimme.

Filosofian historian ensimmäinen materialisti on myöskin tieteellisen etiikan perustaja. Hajanaisia siveysopillisia mietteitä tavataan kyllä edellisilläkin ajattelijoilla, mutta he liittävät ne uskonnollisiin aatteisiin. Demokritoksen siveysoppi on vapautunut kaikesta auktoriteettiuskosta. Hänen itse ydinkysymykselle antamansa muoto on aito helleeninen: »Miten minun on elettävä tavalla, joka on eniten ihmisen arvon mukainen?» Hänen vastauksensa pääsisältö on: »Säilyttämällä, mikäli mahdollista, mielen tasapainon.» Ja miten tämä ihanne saavutetaan? »Siten ettemme etsi iloamme katoavaisesta, pysyttelemällä erossa aistillisista nautinnoista ja mielenliikutuksista, jotka häiritsevät sielun rauhaa, kuten kunnianhimo, kateus ja viha. Aistillinen nautintohan tuottaa vain silmänräpäyksen mielihyväntunteen. Sen haihduttua tuntee jälleen samaa himoa, ja sitä jatkuu loppumattomiin.» Hän sanoo myöskin: »Jos kohtuuden raja ylitetään, suurin mielihyvä muuttuu suurimmaksi mielipahaksi» ja: »Pohjaton ahneus on paljon pahempi kuin suurin köyhyys.»

Mielen tasapainon edellytyksenä on hyvä omatunto. Siitä ovat sitten kaikki hyveet lähtöisin. Se, jolla on hyvä omatunto ja mielenrauha, on itsestään halukas tekemään oikein. Hän tekee aina iloiten velvollisuutensa, kun taas muiden elämä on täynnä tuskaa ja itsesyytöksiä. Onni ja onnettomuus eivät perustu ulkonaisiin oloihin — ihminen kantaa niitä omassa rinnassaan. Ajattelevan ihmisen tulee pelkästä itsekunnioituksesta välttää pahaa ja velvollisuudentunnosta — ei pelosta — hänen tulee tehdä hyvää.

Kirjallisuutta tähän ja toisiin lukuihin:

Theodor Gomperz, Griechische Denker: 2 nid. (laajat kirjallisuusluettelot).

Eduard Zeller, Die Philosophie der Griechen: 6 nid.

V. Brochard, Études de philosophie ancienne et de philosophie moderne.

John Burnet, Greek philosophy.

Léon Robin, La pensée grecque et les origines de l’esprit scientifique.

Alf Ahlberg, Filosofins historia: 2 osaa ilm.

Hans Larsson, Den grekiska filosofin.

H. Diels, Die Fragmente des Vorsokratiker.

Karl Joel, Der Ursprung der Naturphilosophie aus dem Geiste der Mystik.

Wilhelm Nestle, Die Vorsokratiker.

Friedrich Nietzsche, Die philosophie im tragischen Zeitalter der Griechen.

Malte Jacobsson, Naturens lag.

Fr. A. Lange, Materialismens historia: nid. I; ruotsiksi kääntänyt Efr. Sköld.