AISKHYLOS, SOPHOKLES JA EURIPIDES.

Kansantaru näkee kernaasti liittymäkohtia samanaikaisten kuuluisain miesten elämässä. Siten Kreikan kolme suurta näytelmänkirjoittajaa perimätiedossa liittyvät helleenien suurimman urotyön muistoihin. Sinä päivänä, jolloin Salamiin voitto saatiin, kerrotaan Aiskhyloksen olleen taistelevien riveissä, Sophokleen nuorukaisena johtaneen sitä poikakuoroa, joka voittojuhlassa laulaen ylisti urotöitä, ja Euripideen samana päivänä syntyneen Salamiissa.

Aiskhyloksen näytelmäin henkilöissä on muinaisaikaisen taiteen yksinkertaista ankaruutta. Heidät näkee edessään kuin yhdestä graniittimöhkäleestä hakattuina, eheinä alusta loppuun, kunnes kaatuvat tai viettävät voittoansa. Sophokleen kuvaamat ihmiset sitä vastoin ovat lihaa ja verta. He eivät taistele yksin ulkonaisia esteitä ja kohtalon tahtoa vastaan, vaan kamppailevat myös oman epäilyksensä ja sydämensä vienompain tunteitten kanssa. Heissä on sekä ulospäin suuntautuvaa toimintatarmoa että sisäistäkin elämää. »Aiskhyloksen luonteiden pääpiirteenä», Schück sanoo, »on tahdonvoima; Sophokleella sinä on sielun aateluus. Hänen luonteissaan on ihanteellisuutta ja ylevyyttä, joita kenties ei koskaan ole ylitetty.» Kaikesta suurisuuntaisuudestaan ja mielenlujuudestaan huolimatta ilmenee heidän sisimmässään sittenkin hentoutta, joten ne suuremmassa määrin kuin Aiskhyloksen henkilöt saavat herätetyksi myötätuntoamme. He saavatkin osakseen melkoista enemmän psykologista mielenkiintoamme, sentähden että ovat monisäikeisempiä ja hienompirakenteisia, kuin Aiskhyloksen muutamin harvoin yksinkertaisin piirtein kuvaamat luonteet.

Sophokleen suuruus on ennen kaikkea siinä, että hän on kehittänyt ja muovannut Aiskhyloksen luoman murhenäytelmän kauneudeltaan sopusuhtaisemmaksi. Puhtaasti näytelmälliseltä kannalta hänen esitystaitonsa merkitsee suurta edistystä siinä, että hän asettaa meidät kasvoista kasvoihin näkemään todellista sieluntuskaa. Sellainen Klytaimestrahahmo esimerkiksi, minkä Aiskhylos on luonut, ei sitävastoin tunne lainkaan omantunnon tuskia, ja yhtä vähän tuntee niitä hänen Oresteensakaan — Aiskhyloksen kostonjumalattaret ainoastaan ulkonaisesti symboloivat kiduttavaa tunnontuskaa.

Euripideeseen taasen on askel paljoa pitempi kuin erotus molempien hänen edeltäjäinsä välillä. Vaikka hän oli ainoastaan neljätoista vuotta Sophoklesta nuorempi, tuntuu siltä, kuin hän kuuluisi kokonaan toiseen, mietiskelevämpään aikakauteen. Erilaisuudet riippuvat tietysti persoonallisestakin luonteensävystä. Sophokles oli iloinen ja sopusuhtainen luonne, Euripides sitävastoin levoton mietiskelijä ja etsiskelijä, suorastaan ärtyisä erakko, henkisesti lähempänä niitä filosofeja, jotka harrastivat olemassaolon arvoitusten ratkaisua, kuin laulunjumalatarten palvelijoita. Aiskhylos ja Sophokles ovat molemmat vanhan homeroslaisen jumalaisuskon ja sankarisadun kannalla. Euripideeseen sitävastoin on vahvasti vaikuttanut se sarja filosofeja aina Herakleitoksesta ja Ksenophaneesta alkaen, joka on työskennellyt hävittääkseen perinjuurin vanhan jumalaisuskon ja on sen sijaan luonut uusia eetillisiä ihanteita, järjen vaatimuksien kanssa suuremmassa sopusoinnussa olevia.

Aivan kuin suuret edeltäjänsä Euripides ottaa näytelmäinsä aiheet vanhoista sankarisaduista[156], mutta hänen sankarinsa ovat usein tuskin muuta kuin nimeksi vanhan ajan urhoja. Hän riisuu niiltä ihannoivan hohteen ja antaa niiden esiintyä oman aikakautensa tavallisina ihmisinä monine heikkouksineen ja monine pikkumaisuuksineen. Jos Sophokles on kyennyt tenhoavalla ihanteellisuudellaan tekemään sankarinsa vakuuttaviksi ja uskottaviksi, niin Euripideen taideluomain vakuuttava voima perustuu siihen, että hän on ottanut tyyppinsä suoraan elävästä elämästä. On sanottu, että Sophokles kuvaa ihmiset sellaisiksi, kuin heidän tulisi olla, Euripides sitävastoin sellaisiksi, kuin he ovat. On hänkin sentään kohottanut sankarinsa ja sankarittarensa tavallisten mittojen yläpuolelle, mutta siten, että hän, antamatta heille yli-inhimillisiä ominaisuuksia, on varustanut heidät voimakkaalla intohimolla, paatoksella. On sanottu Euripideestä, että »hän on tuonut lemmen ja raivon näyttämölle».

Euripideen sankarit ovat kuninkaita ja kuningattaria, mutta heidän tunne-elämänsä on tavallisten kuolevaisten. Medeia on tunteenpurkauksissaan lapsiaan kohtaan kokonaan ja täysin äiti. Verratkaamme tätä esim. siihen, kuinka Sophokles kuvaa sisarusrakkautta. Antigone rakastaa kyllä veljeään Polyneikestä, mutta ratkaisevaa hänen menettelytavalleen on hurskauden velvoitus vainajaa kohtaan, uskonnollinen käsitys perhesiteistä, korkeammasta järjestyksestä kuin luonnollinen sisarusrakkaus. Ja Elektran tunteita veljeään kohtaan hallitsee halu saada hänessä nähdä isän kostaja. Sophokleella vallitsevat yleensä niin sanoaksemme yläluokkatunteet, sellaiset tunteet, jotka ovat sankarihenkilöille ominaisia. Muut tunteet, enemmän yleisinhimilliset, jotka ovat kuninkaalla ja kuningattarella yhteisiä syvien rivien kanssa, ovat olemassa kyllä nekin, mutta runoilija ei suvaitse näyttää niitä yksinään tai antaa niille suurempaa merkitystä. Euripides luopuu murhenäytelmälle siihen asti ominaisesta ylväästä juhlallisuudesta ja päästää valloilleen ne alkuperäiset tunteet, jotka vallitsevat joka ihmisen rinnassa, olkoonpa hän ylhäinen tai alhainen. Sellaisena ilmenee kansanvaltaisen ajanhengen vaikutus murhenäytelmässäkin. Se sankarius, joka itsestään ilmenee lapsekkaan hennossa ja itsetiedottomassa Iphigeneiassa, on senvuoksi paljon enemmän liikuttavan inhimillistä, kuin mahtipontisempi heroismi[157], minkä vaikuttaa kasvatus ankariin, siveellisiin ja uskonnollisiin periaatteisiin, jotka kehittävät sielun valmiiksi milloin hyvänsä suorittamaan sankarimaisen työn. Sankariuden edellinen muoto ei kenties ole yhtä ylevä kuin Antigoneen, mutta se on varmasti vielä valtavampi.

Euripideen voima johtuu hänen terävästä psykologisesta silmästään. Paljon syvemmälle kuin edeltäjänsä hän on tunkeutunut ihmissydämen salaisuuksiin ja suuntinut sen pohjatonta syvyyttä. Hän on itse rikkirevitty luonne, ja hänen näytelmänsä tekevät epäsoinnuillaan voimakkaamman draamallisen vaikutuksen kuin Sophokleen sopusointuisat runoteokset.

Euripides on runoilussaan monin verroin realistisempi kuin Aiskhylos ja Sophokles. Mutta hänen realismissaan on usein vahvasti ihanteellinen pyrkimys. Ei klassillisella kielellä ole pantu leimuavampaa vastalausetta sodan pohjatonta kurjuutta vastaan, ei ole näytelmää, missä voitettujen lohduton kohtalo olisi tärisyttävämmin kuvattu kuin hänen murhenäytelmässään »Troiattaret». Ei ole epäilemistäkään, että tähän ovat vaikuttaneet kokemukset peloponnesolaissodan mielettömästä, rikkirepivästä veljestaistelusta. Näyttämönä on tasanko Troian edustalla. Sen teltan edustalla, jossa ylhäisimmät troiattaret pidetään vangittuina, makaa maassa Hekuba, kaupungin entinen kuningatar epätoivon murtamana pää painuksissa. Taustalla näkyy Troia temppeleineen ja linnoineen liekkeihin sortumassa. Kreikkalaisten voitto saa tässä todellisuustaustan voitettuja kohdanneen hävityksen ja häpeän elävästä kuvasta. Sille antavat ilmauksen vangitut troiattaret tuskanhuudoillaan ja sanomattomalla epätoivollaan. Kreikkalaisilta urhoilta valahtaa tavattoman suuruuden sädekehä kuin vanha vaate, kun Hekuba tai hänen tyttärensä Kassandra katsovat heihin. Mitä onkaan heidän silmissään »kansojen paimen», Agamemnon? Mies, joka on antanut jalon, puhtaan lapsensa kuolemaan saadakseen takaisin kevytmielisen naisen, mies, joka kostonhimosta on uhrannut hekatombeja[158] lämmintä, elinvoimaista verta, niin kreikkalaista kuin troialaistakin.

Euripideen voimakas psykologinen mielenkiinto ja taipumus mietiskelemään ajan probleemoja on antanut hänelle nimen »näyttämön filosofi». Se on kunnianimi, mutta sillä on ollut vaaransakin. Sisällyttää uudenaikaisia probleemoja ja keskustelunaiheita vanhoihin taruihin oli kuin vuodattaa uutta viiniä vanhoihin leileihin. Hänen näytelmäinsä kokoonpano on sentähden yhtenäisyydeltään paljon jäljessä siitä, mitä hänen suuret edeltäjänsä ovat luoneet. Mutta siihen sijaan Euripides on osoittanut, että ympärillämme elävien ihmisten elämä saattaa olla yhtä mielenkiintoista tutkia kuin muinaisaikojen yli-inhimillisten sankarien ja kuningasten ja kuningattarien — sille nimittäin, jolla on näkemisen lahja. Tätä lahjaa ei ollut yksin murhenäytelmän kirjoittaja Euripideellä — vaan se synnytti myös toisen draamallisen kirjallisuuden haaran, attikalaisen huvinäytelmän, jota myöhemmin tulemme käsittelemään.[159]

Kirjallisuutta edellä mainittujen suurten kirjallisuushistoriallisten teosten lisäksi:

A.M. Alexanderson, Oidipus-sagans tragedier i svensk tolkning.

S. Eitrem, Aischylos.

Erik Hedén, Ur Aischylos' idévärld (Vår tid 1916).

Sven Lönborg, Dike och Eros, I osa.

Gilbert Murray, Euripides and his age.

Johannes Paulson, Oidipussagan i den grekiska tragedien.

Hugo Steiger, Euripides. Seine Dichtung und Seine Persönlichkeit.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Griechische Tragödien.

Emil Zilliacus, Ett antikt krigsdrama (Svenska Litteratursällskapets förhandlingar 1926—1927).

Emil Zilliacus, Sophokles.

Sophokles, Antigone, Kaarlo Koskimiehen suomennos.