KIRKE-VELHON LUONA.

Surullisin mielin uros nyt harhaili miehineen jälleen merellä, kunnes saapuivat erääseen saareen. Siellä päätettiin, että viisaan Eurylokhoksen puolen miehistön kera piti lähteä maihin tiedustelemaan ja Odysseuksen jäljellä olevien 22 miehen kanssa jäädä paikoilleen. Mutta jo muutaman tunnin kuluttua palasi Eurylokhos yksin epätoivon ilme kasvoissaan. Hän kertoi, kuinka hän miehineen tunnin kuljettuaan oli tullut loistavan linnan edustalle. Mutta kuinka he säikähtyivätkään, kun näkivät suuren lauman jalopeuroja ja susia, jotka kuljeskelivat linnan ympärillä! »Pian osoittautui kuitenkin», Eurylokhos sanoi, »etteivät ne olleet lainkaan villejä eikä saaliinhimoisia, niinkuin sellaiset eläimet tavallisesti. Ne päinvastoin tulivat ja hieroutuivat meihin ystävällisesti ja tuttavallisesti ja heiluttelivat häntäänsä kuin koirat, jotka tervehtivät lähestyvää herraansa. Linnassa näimme kauniskutrisen naisen, joka lumoavin äänin laulaen helskytteli kangaspuita. Meidät nähtyään hän ystävällisesti pyysi meitä käymään sisään. Ihastuneina mieheni noudattivat kehoitusta, mutta itse jäin ulkopuolelle, sillä pelkäsin petosta.

Lymypaikasta saatoin kuitenkin nähdä kaikki, mitä linnassa tapahtui. Vähän aikaa ystävieni kanssa pakinoituaan tuo ihana nainen tarjosi heille pikarin viiniä. Mutta kun kaikki olivat juoneet, kosketti hän heitä taikasauvallaan, ja — voi kauheata! — paikalla he muuttuivat röhkiväksi sikolaumaksi, jonka noita salpasi lättiinsä.»

Tuskin Eurylokhos oli lopettanut kertomuksensa, kun Odysseus vyötti vyölleen miekkansa ja riensi noidan linnaan. Matkallaan sinne hän kohtasi taivaallisen kauniin nuorukaisen, joka pysähdytti hänet ja sanoi tulleensa häntä auttamaan. Nuorukainen oli jumalten sanansaattaja Hermes. Hän kertoi, että saarta hallitsevan velhon nimi oli Kirke ja että oli vain yksi keino, joka kykeni suojaamaan hänen taikajuomaltaan. »Se keino», hän sanoi, »on tämä jalo yrtti, jonka nyt annan sinulle.» Tällöin hän antoi Odysseukselle seuraavan neuvon:

»Kun sua koskettain hän sauvan nostavi pitkän, niin vedä kiskaltain kupeheltasi viiltävä miekka, karkaa päin, kuin ois sinun mielesi surmata Kirke. Silloin peljästyin sua vuoteeseensa hän kutsuu. Etkä sä torjua saa jumalattaren kutsua, jolta hän kirot kirvoittais tovereiltasi, myös sua hoivais; vaan häll' auvoisain vala vannota suur' ikivaltain, turmaa muut' ett' ei sua vastaan tuumi ja mieti, voimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun riisut.»

Tämän sanottuaan Hermes katosi hänen näkyvistään, puoleksi käyden, puoleksi kiitäen maan yli. Mutta rohkaistuna Odysseus asteli edelleen ja seisoi pian Kirken linnan edustalla. Päättäväisesti hän astui portille ja pyysi päästä sisään. Taikataitoinen nainen tuli paikalla ulos, säteillen kauneutta ja suloutta, ja toivotti ystävällisesti hänet tervetulleeksi. Hän vei hänet upeaan huoneeseen, pyysi häntä istumaan ja ojensi hänelle viini pikarin virkistykseksi.

Empimättä Odysseus tyhjensi sen, ja vahingoniloisena katseli nainen sitä. Eipä tiennyt hän, että Odysseuksella oli ihmeellinen yrtti suojanaan. Sen jälkeen hän kosketti vierastaan taikasauvallaan sanoen: »Mene nyt lättiin toveriesi luo!»

Mutta Odysseus oli samassa vetänyt tupesta miekkansa ja suunnannut sen häntä kohden. Kun Kirke huomasi, ettei hänen taikavoimansa tepsinyt, hän pelästyi, heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pyysi säästämään henkeänsä. »Sinä et ole tavallinen ihminen», hän sanoi, »sillä sinä olet ainoa, joka olet voinut vastustaa taikavoimaani.»

»Miekkasi huotraan pistä siis sekä kanssani käyös vuoteeseen, ett' yhdistäis lepo meitä ja lempi armahin liitoin, myös sopu meille ja luottamus syntyis.»

Sen Odysseus lupasikin tehdä, mutta vasta kun hän oli vannonut kalliin valan, ettei mielessään milloinkaan enää hautoisi häntä vastaan salajuonia. Sitten ihanakutrinen Kirke vei hänet loistavaan ruokasaliinsa ja antoi kattaa hänelle mitä hienoimman aterian. Mutta Odysseus istui siinä hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena eikä koskenut ruokaan eikä juomaan. Hän ajatteli poloisia kumppaneitaan, jotka Kirke oli muuttanut järjettömiksi luontokappaleiksi, ja vakuutti, ettei hän aikonut koskea ruokaan eikä juomaan, ennenkuin näkisi heidät järjellisinä ihmisinä.

Sanaakaan vastaamatta Kirke riensi salista, avasi sikolätin oven ja siveli eläimiä taikavoiteella, niin että ne muuttuivat jälleen ihmisiksi. Siitäpä nousi yleinen ilo.

Odysseus palasi sen jälkeen rannalla olevien toveriensa luo ja otti heidätkin mukaansa Kirken linnaan, ja pian kaikki mitä juhlallisimman mielialan vallitessa istuivat runsaasti katetun pöydän ääressä. Siinä kului aika nopeasti, eikä aikaakaan, niin saapui jo ilta. Kokonaisen vuoden he viipyivät siellä, lepäsivät vaivoistansa ja viettivät mitä suloisinta elämää vieraanvaraisen Kirken luona.

Lopulta kuitenkin helleenit valtasi koti-ikävä. Kun Odysseus puhui tästä Kirkelle, tämä sanoi: »En estä teitä lähtemästä. Mutta jos tahdot päästä kotimaahasi, tulee sinun ensin lähteä manalan majoille kysymään sokealta Teiresias tietäjältä, miten olet välttävä vaarat, joita Poseidon aikoo hankkia sinulle kostoksi siitä, että sokaisit hänen poikansa Polyphemoksen.» Kirke antoi hänelle sitäpaitsi hyviä neuvoja, kuinka hänen piti käyttäytyä manalassa, ja toivotti hänelle onnea matkalle. Iloisina Odysseus ja hänen miehensä astuivat laivaan ja purjehtivat kohtalaisen kovan tuulen puhaltaessa luoteeseen paikalle, josta tie vei manalaan.