KIMON JA PERIKLES KILPAILIJOINA.

Themistokleen kukistumisen perästä oli Kimon Kreikan suosituin ja vaikutusvaltaisin mies, oikean elämäniloisen soturin perikuva, »mies parhain niissä taisteltiin tai maljaa maisteltiin». Hyväsydäminen hän oli. Hänen puutarhoissaan sai ken hyvänsä käyskennellä ja poimia sieltä hedelmiä. Joka päivä hänen pöytäänsä oli pääsy köyhillä, ja kaupungille mennessään hänellä oli aina mukanaan palvelija, joka jakeli rahoja ja vaatteita kunnon ihmisille, jotka olivat joutuneet hätään.

Mutta kaikista miellyttävistä ominaisuuksistaan ja sotapäällikön lahjoistaan huolimatta Kimonissa ei ollut valtiomiestä, kaikkein vähimmin verrattavaa sellaiseen suureen neroon kuin Themistokleeseen.

Attikan meriliiton ensimmäisenä ylipäällikkönä Kimon aloitti jälleen sodan persialaisia vastaan Jooniassa ja Traakiassa, voitti loistavia voittoja ja sai valtavan saaliin.[138] Attikan meriliitto paisui yhä voimakkaammaksi, ja siihen kuului tähän aikaan enemmän kuin kaksisataa kaupunkia.

Mutta mahtavan Ateenan tarjoamalla suojalla oli kuitenkin varjopuolensakin. Useimmat liittovaltioista osoittivat jo alusta alkaen haluttomuutta tekemään itse sotapalvelusta ja maksoivat kernaimmin vuotuisen veron. Pian seurasivat melkein kaikki kaupungit esimerkkiä ja Ateena otti siihen sijaan huolehtiakseen koko puolustuksesta. Mutta kuta enemmän ateenalaisten laivasto kasvoi, sitä käskevämpi oli heidän sävynsä liittolaisia kohtaan, ja heti kuin epäsopua esiintyi liittoutuneiden kaupunkien kesken, saivat ateenalaiset mieluisan aiheen sekaantua ja käyttää mahtiansa. Pian melkein kaikki liiton kaupungit olivat tavallansa Ateenalle veroamaksavia alamaiskansoja. Tämän suhteen ateenalaiset varmistivat vuonna 454, kun he muuttivat liiton varat Ateenaan. Syyksi he selittivät, että rahat olivat siellä paremmassa turvassa kuin Delos-saarella. Täten oli attikalais-delolainen liitto itse asiassa muuttunut attikalaiseksi valtakunnaksi pääkaupunkina Ateena. Virallisissa asiakirjoissa ei puhuta enää »Ateenasta ja sen liittolaisista», vaan tästä alkaen sanotaan: »Kaupungit, joita ateenalaiset hallitsevat.» Ja liiton varoja ateenalaiset käyttivät mielensä mukaan. Heidän periaatteensa oli, että niin kauan kuin Ateena vain piti varustuksensa riittävinä turvaamaan liiton jäseniä, ei koskenut näitä, kuinka heidän suorittamiansa veroja käytettiin. Oli selvää, että jos Ateena jätti liittolaiset oman onnensa nojaan, ne heti olisivat jälleen joutuneet Persian vallan alaisiksi. Pikku valtioitten valta oli ohi. Itsenäisiä ne eivät enää voineet olla, vaan niistä täytyi tulla alamaisia. Valittavana oli ainoastaan Persian alamaisuus tai alamaisuussuhde johonkin kreikkalaiseen valtioon — kolmatta mahdollisuutta ei ollut.

* * * * *

Ateenan kehittymistä merivallaksi seurasi yhä voimakkaampana vaatimus sen hallitusmuodon kansanvaltaistuttamiseksi. Laivaston miehistö oli nimittäin suurimmaksi osaksi kansan laajoista kerroksista. Salamiin voittoja sitä seuranneet sotatoimet merellä nostattivat merimiehissä oman voiman tuntoa. Kuta enemmän sitten valtio antautui meripolitiikkaan ja kuta enemmän se siis tarvitsi siihen laajain kansankerrosten osuutta, sitä korkeampaa palkkaa nämä alkoivat vaatia palveluksistaan. Meripolitiikasta oli siis oleva oikeudenmukaisena seurauksena yhä syvemmälle käyvä valtion demokraatistuminen.

Kansanvaltaista liikettä vastusti kuitenkin Kimon, joka huolimatta erikoisesta kansanmielisyydestään ja sydämellisestä luonnonlaadustaan oli aristokraatti kiireestä kantapäähän ja vanhoillisten synnynnäinen johtaja valtiollisissa kysymyksissä. Hän ihaili Spartan hallitusmuotoa ja päinvastoin kuin Themistokles työskenteli Ateenan ja Spartan sopuisan yhteistoiminnan hyväksi. Ainoastaan siten, eikä heikentämällä Sparttaa, Hellas hänen mielestään voi tulla suureksi ja mahtavaksi.

Hänen onnistuikin tavattoman kansansuosionsa avulla suostuttaa maanmiehensä auttamaan sparttalaisia kovassa koettelemuksessa, mikä kohtasi heitä. Aina Pausaniaan viimeisistä ajoista saakka oli heloottien keskuudessa ollut kuohuntaa. Sparttalaiset olivat luulleet voivansa torjua uhkaavan kapinan toimeenpanemalla joukkomurhia niiden keskuudessa, joita epäiltiin osallisiksi heidän vehkeilyihinsä. Mutta sorretut odottivat vain hetkeä noustakseen kapinaan kiusanhenkiänsä vastaan. Sellainen hetki tuli vuonna 464, kun Sparttaa kohtasi tuhoisa maanjäristys. Syvyydet aukenivat, ja valtavat kallionlohkareet vyöryivät alas Taygetoksen jyrkänteitä. Melkein jok'ikinen rakennus sortui kaupungissa, ja paljon ihmisiä hautaantui raunioihin. Järjestys lakkasi kokonaan. Helootit käyttivät yleistä hämminkiä hyväkseen ja tekivät kapinan, mikä hirvittävän nopeasti levisi Messeniaan. Liike näytti niin uhkaavalta, että sparttalaisten oli pakko pyytää ateenalaisilta apua.

Ateenan kansanvaltainen puolue olisi kernaasti jättänyt sparttalaiset oman onnensa nojaan. Jos niin olisi käynyt, olisi Spartan mahti kenties murtunut ja samalla poistunut Ateenan johdolla tapahtuvan Kreikan yhdistymisen pahin este. Tällä ratkaisevalla hetkellä kallisti vaa'an kielen Kimonin vaikutus kansalaisiinsa. Käyttämällä koko kaunopuheisuutensa hän vetosi heidän tunteisiinsa ja vannotti heitä pitämään huolta, »ettei Hellas tulisi ontuvaksi toiselta jalaltaan.» Se vaikutti herkkiin ateenalaisiin, ja hän sai kansalta suostumuksen rientää huomattavin voimin sparttalaisten avuksi.

Mutta kun pahin vaara oli ohi, sparttalaiset alkoivat tulla toisiin ajatuksiin ja rupesivat epäilemään auttajainsa tarkoituksia.[139] He antoivat Kimonin ymmärtää, että hänen palveluksiaan ei enää tarvittu.

Ateenalaisten suuttumus tästä Kimonin politiikan nöyryyttävästä lopputuloksesta oli rajaton. Kansanvaltaiset saivat tuulta purjeisiinsa ja panivat kaikki keinot liikkeelle saadakseen kaivatun hallitusmuotouudistuksen toimeen. Turhaan Kimon kaikin voimin ponnisteli uudistusta vastaan; hänet poistettiin tieltä ostrakismoksella[140], ja sillä oli tie tasoitettu suurten muutosten aikaansaamiseksi valtiojärjestykseen. Tähän saakka oli kaikkia demokraatistavia virtauksia hillinnyt areiopagi, jolla oli veto-oikeus kansankokouksen päätöksiä vastaan, joita se piti hallitusmuodon hengen vastaisina. Areiopagi oli myöskin oikeudenkäytön ja kansalaisten kasvatuksen ylin valvoja. Se voi senvuoksi melkeinpä joka alalla tuntuvasti sekaantua ateenalaisten yksityiselämään. Tämän kunnianarvoisan, monessa suhteessa Spartan eforeja muistuttavan laitoksen jäsenet olivat virassaan elinaikaisia, ja senvuoksi se edusti runsasta kokemusta, mutta myöskin vanhoillisuutta. Se täydensi itse itsensä, eikä sitä voitu vetää edesvastuuseen. Tätä yhteiskuntaelämän jarruttavaa voimaa vastaan demokratia kohdisti hyökkäyksensä ja vallankeikauksella sen onnistuikin riistää areiopagilta sen valtiolliset oikeudet, niin että sille jäi ainoastaan tuomio-oikeus murha-asioissa.

Täten oli kansanvaltiutta ehkäisevä viimeinenkin pato murtunut, ja valta oli nyt kokonaan kansanjohtajien käsissä. Ja mies, johon nyt kaikkien silmät tähtäsivät, oli Periklēs, yhteiskunnan huipuilta oleva nuori voima, valtiollisesti lahjakas ja samalla kertaa perin hieno ja sivistynyt mies. Hänen kaunopuheisuutensa oli siinä määrin vakuuttavaa, mukaansatempaavaa, valtavaa, että hänestä sanottiin: »Hänellä on ukkonen ja salama kielessään.» Senvuoksi hän sai myöskin kunniakkaan lisänimen Olymposlainen. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka aina suutansa soittavat. Hän puhui ainoastaan, milloin oli tarpeen, eikä hänen kaunopuheisuutensa pyrkinyt kuulijoita taivuttelemaan, vaan vakuuttamaan. Kun hän seisoi puhujakorokkeella kansalaistensa edessä kuin marmorinen Olympoksen jumala, levollisena, niin ettei elekään hänen kasvoissaan vaihtunut, liikkumattomana, niin ettei ainoakaan hänen viittansa poimu muuttunut — kun hän seisoi sellaisena ja jyrisi, salamoi, tuhosi tai puhui lohdutuksen ja rohkaisun sanoja, silloin hän oli vastustamaton.

Taidossa voittaa sydämet ulkonaisella käyttäytymisellään Perikles sitävastoin ei voinut kilpailla Kimonin kanssa — eikä sitä yrittänytkään. Hän oli jokaiselta säikeeltään ylhäisen hillitty aristokraatti, joka ei koskaan menettänyt arvokkaisuuttaan ja mielensä tasapainon.[141] Eivät edes hänen pahimmat vihollisensa uskaltaneet syyttää häntä demagogin otteista tai joukkojen mielistelystä. Kun tarvittiin, hän ei koskaan arkaillut sanoa kansalle kuinka katkeria totuuksia tahansa. Mutta mielipiteiltään hän oli vakaumuksellinen demokraatti. Hän polveutui äidin puolelta Kleistheneestä ja oli varttunut mieheksi kansanvaltaisissa perintätavoissa ja siinä vakaumuksessa, että ainoastaan totuttamalla kansan syvät rivit itsehallintoon ne voivat saada sellaisen kansalaiskasvatuksen, joka kykeni laskemaan riittävän perustan korkealle ja jalolle kulttuurille.

Perikles oli vihkinyt koko elämänsä valtion palvelukseen. Koskaan hän ei ottanut osaa juhlapitoihin, koskaan ei nähty hänen vaeltavan luonnon helmaan virkistystä etsimään tai maleksivan kaduilla ja toreilla. Hän tunsi vain yhden tien, ja sen hän kulki joka päivä: tien kodista torille, neuvostoon tai virkahuoneeseen.

Perikleen ensimmäinen vaimo oli ylhäinen ateenatar, joka ennen oli ollut naimisissa »helleeneistä rikkaimman» kanssa, mutta eronnut tästä. Hänen ja Perikleen avioliitto oli hyvin onneton ja purkautui pian, sekin. Perikles meni silloin toisen kerran naimisiin Miletoksesta kotoisin olevan kauneudestaan ja nerokkaisuudestaan kuuluisan Aspasían kanssa. Laillisesti pätevään avioliittoon hän kumminkaan ei voinut päästä tämän naisen kanssa, joka lahjoitti hänelle onnen, sillä itsepäisesti ja ahdasmielisesti ateenalaiset kieltäytyivät — kunnes se oli liian myöhäistä — antamasta kansalaisoikeutta muille kuin niille, jotka olivat syntyneet Ateenan muurien sisällä. Mutta Perikleen kodin emäntänä Aspasian rakastettavuus ja sulo teki tästä kodista henkevän seuraelämän keskipisteen, ja on sanottu, että hän oli ensimmäinen nainen, joka on pitänyt kirjallista salonkia. Myöskin jalo filosofi Sokrates kuului niihin, jotka ihastuneina vaihtoivat ajatuksia tämän hienosti sivistyneen naisen kanssa. Mutta tämä teki luonnollisesti hänestä kanssasisariensa teräväin kielten uhrin. Eihän sopinut naimisissa olevan naisen noin vapaasti seurustella miesten kanssa!

* * * * *

Kimonin mukana kaatui myöskin sparttalaisystävällinen politiikka, eikä tunnussanana ollut Ateenassa tämän jälkeen yksin »Taistelu persialaisia vastaan!» vaan myöskin »Taistelu Sparttaa ja sen peloponnesolais-liittoa vastaan!»

Spartassa tämä mieliala sai voimakasta vastakaikua. Kateellisina ja peläten nähtiin, miten Ateenan valta sen liittolaisten suhteen paisui; ja sparttalaiset alkoivat huomata kuinka pahan virheen he olivat tehneet, kun he vetäytyivät erilleen persialaissodasta ja samalla osuudesta merien herruuteen. Väijyttiin tilaisuutta päästä korvaamaan kärsitty vahinko sekaantumalla aseellisesti Koski-Kreikan asioihin. Tekosyy oli helppo löytää sikäläisten valtioiden alinomaisessa keskinäisessä kilpailussa. Sparttalaiset menivät toisen puolelle, ateenalaiset toisen ja niin olivat pian Plataian päivien taistelutoverit avoimessa sodassa keskenään.

Ateenalaisten oli siis käytävä sotaa kahdella rintamalla. Molemmilla tahoilla taisteltiin vaihtelevalla onnella. Ajan pitkään tämä kävi luonnollisesti ylivoimaiseksi pienelle Ateenan kansalle. Tajuten tämän Perikles päätti käyttää hyväkseen uutta persialaisista saatua loistavaa merivoittoa saadakseen sodan sillä taholla päättymään suhteellisen edullisesti. Voiton saavutti Kyproksen luona laivasto, joka äsken vielä oli ollut Kimonin komennossa — itse hän oli vähän aikaisemmin kuollut. Hänen viimeinen käskynsä oli ollut, että hänen kuolemansa oli pidettävä salassa; ja se tenhovoima, mikä manallemenneen nimellä oli, tuotti hänen kansallensa voiton. Se mies, jossa onnellisella tavalla yhtyneet ystävällinen mielenlaatu ja sotapäällikkölahjat olivat luoneet Attikan liiton, liitti siten vielä kuolemansa jälkeen aikaisempiin sotaisiin urotöihinsä suuren voiton, jonka seurauksena helleenit pääsivät rauhaan itäiseltä periviholliseltaan. Hänen kaunis pyrkimyksensä luoda hyvä sopu Ateenan ja Spartan välille oli sitävastoin rauennut, mutta hän säästyi näkemästä sitä veristä näytelmää, jossa nämä kaksi Hellaan etevintä valtiota sitten raatelivat toisiansa.

Perikles käytti Kyproksen voittoa hyväkseen lähettääkseen lähetystön Susaan vuonna 448. Lopullista rauhaa hänen ei kumminkaan onnistunut saada aikaan. Suurkuningasta ei voitu saada tunnustamaan joonialaisia vapaiksi, mikä kumminkin oli ollut ateenalaisten taistelun varsinainen päämäärä. Mutta hän lupasi toistaiseksi luopua käyttämästä yliherruuttansa joonialaisiin nähden, olla lähettämättä laivastoansa Aigeian merelle ja pidättää maasotajoukkonsa Vähän-Aasian rannikolta ainakin päivän matkan päässä.

Sopimuksella on enemmän aselevon kuin rauhan luonne, eikähän ehtoja voida sanoa Ateenalle suorastaan loistaviksi, mutta Perikles suostui niihin, koska nyt ennen kaikkea tarvittiin rauhaa sodan haavojen lääkitsemiseksi. Paras parannuskeino oli saada palautetuksi kauppayhteys rikkaan Persian kanssa.

Vuoden 448 n.s. rauhaan päättyi helleenien kansallissota, ensimmäinen suuri voimainmittely Idän ja Lännen välillä. Marathonin ja Salamiin voittajien tilalla oli noussut uusi sukupolvi, ja se taistelunhalu, joka täytti uuden ajan kansalaiset, ei enää kohdistunut persialaisiin, vaan välttämättömään välien selvittelyyn sparttalaisten kanssa.

Pari vuotta persialaisten kanssa suoritetun tilinteon perästä molempain kilpailijoin välillä tehty rauha ei suinkaan lopullisesti päättänyt veristä kamppailua. Se tehtiin vain kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Pääasia siinä oli, että Spartta tunnustettiin Peloponnesoksen, Ateena Attikan liiton johtajaksi. Kumpikaan kilpailijoista ei saanut ottaa toisen liittolaisia omaan liittoonsa, ja vastaiset riidat piti, niin kauan kuin sopimus oli voimassa, ratkaistaman välitystuomarin nojalla.

Tähän päättyi n.s. ensimmäinen peloponnesolaissota. Sitä oli seuraava toinen, verrattomasti ankarampi ja tuhoisampi.

Ed. teosten lisäksi:

Kirjallisuutta: Georg Busolt, Thukydides und der themistokleische Mauerbau (Lehmann-Haupt und Kornemann, Klio, V nide).

Wilhelm Vischer, Kleine Schriften, I nide.