THERMOPYLAI JA SALAMIS.

Oli varmaa, että persialaisten tappio Marathonilla ei voinut jäädä kostoa vaille. Ei auttanut, että Dareioksen haudalla esitettiin »kilvelliset joonialaiset», s.o. saariston ja Kreikan mantereen helleenit, suurkuninkaan alamaisiksi samalla tavoin kuin Vähän-Aasian joonialaiset. Se oli sittenkin vain virallista valhetta — minkä kumosikin hänen poikansa ja seuraajansa Kserkseen sotaretki Kreikkaa vastaan, kun sen aloittamisen aika oli käsissä.

Se aika tuli vasta keväällä 480. Jollei valhetta, niin mielikuvitusta, vaikka kreikkalaiselta taholta, on sekin, että persialaiset kokonaista kymmenen vuotta olisivat valmistautuneet siihen. Niin mahtavia vastustajia olivat helleenit ainoastaan kreikkalaisten kiihkoisänmaallisten mielikuvituksessa tai mielikuvituskokeissa. Todellinen asianlaitahan oli, että tärkeämmät tehtävät sinä aikana olivat vaatineet suurkuninkaan huomion, m.m. Egyptin vaarallinen kapina, joka vasta Kserkseen onnistui saada selvitetyksi. Sitten hän sai niskoilleen Babylonian kapinan, jonka kukistaminen vei aikaa sekin. Vasta sen jälkeen Kserkseellä oli vapaat kädet ryhtyä tekemisiin Kreikan kanssa. Mutta nyt ei ollut kysymyksessä vain rankaisutoimenpide Eretriaa ja Ateenaa vastaan — nyt piti ratkaistaman koko helleenien kansan olemassaolo itsenäisenä kansana. Sillä Persian kuninkaalle oli selvinnyt, että Joonian omistuksen täytyi aina pysyä epäluotettavana, niin kauan kuin helleenien heimolaiset toisella puolen merta olivat valtiollisesti itsenäisiä.

Tulee muistaa sekin, että Persian kuningas tässä sotahankkeessa samoinkuin politiikassaan joonialaisia kohtaan edusti foinikialaistenkin kaupan etuja Kreikkalaisten kilpailijat merellä halusivat yhtä hartaasti kuin heidän vastustajansa mantereella murtaa kerrassaan helleenien kaiken itsenäisyyden.

Ei nyt tosin ollut kysymyksessä, kuten ennen aikaan ajateltiin, taistelu korkealla kannalla olevien länsimaalaisten ja idän barbaarilaumojen välillä, sillä todellisuudessa olivat Babylonian ikivanhan kulttuurin perijät ja Zarathustran korkealentoisten ajatusten kannattajat monessa suhteessa Lännen kansoja paljon edellä. Ja suuri osa parhainta, minkä helleenit saivat aikaan kulttuurinsa korkeimmilleen kohotessa, versoi kulttuurinsiemenistä, joita he olivat saaneet idästä. Mutta taistelu koski sitä, saisiko Kreikan kansa täysin vapaasti kehittää syntyperäisiä suuria ominaisuuksiaan vai muuttuisiko heidän maansa Persian satraappikunnaksi ja heidät itsensä itämaalaistutettaisiin vähitellen itämaisen maailmanvallan painostuksesta jääden henkistä itsenäisyyttä vaille. Persialaisten voitto olisi näet tiennyt sitä, että kreikkalaiset pakosta olisivat joutuneet samanlaisen pappisvallan alaisiksi kuin itämaan kansat ja että ajattelemisen vapaus siellä, kuten kaikkialla hierarkkisissa valtioissa, olisi kahlehdittu. Sentähden odotettavissa oleva voimainmittely tuli ratkaisevaksi koko länsimaiselle kulttuurille, ja suuren kreikkalaisen murhenäytelmänkirjoittajan Aiskhyloksen »Persialaiset»-nimisen draaman sanoilla: »Nyt on kysymyksessä kaikki» on vielä laajakantoisempi merkitys, kuin hän omasta puolestaan osasi aavistaakaan.

Tulemassa olevaa maailmanhistoriallista ratkaisua vastassa ei kuitenkaan suinkaan ollut yksimielinen Hellas, kansa, joka kaikin puolin olisi ollut suuren hetken mittainen. Täälläkin oli pikkusieluja, joiden aineelliset harrastukset olivat ankkuroituina mahtavaan Persian valtakuntaan. Toiset kannattivat yhteistä vaaraa vastaan varovaista puolueettomuuden politiikkaa, ja lopulta tietysti vanha piintynyt kilpailuhenki ja partikularismi teki mahdottomaksi helleeniläisen yhteisrintaman muodostumisen. Valtio sellainen kuin Argos ei tietenkään saattanut olla mukana. Eivät edes silloisenakaan hetkenä sen asukkaat saaneet syrjäytymään sparttalaisvihaansa. Vahingoniloisina odottelivat thebalaiset vaanien Ateenan perikatoa, ja thessalialaisetkin luopuivat yhteistoiminnasta ratkaisevan hetken tullessa. Turmiollista politiikkaa harjoitti vaikutusvaltainen Delphoin papistokin, jonka mielestä Persian valtakunnan voimat olivat ajan pitkään vastustamattomat ja joka toivoi saavansa suurenmoisia palkintoja pystyessään avustamaan suurkuninkaan voittoa. Se otti sepittääkseen mitä epätoivoisimpia oraakkelivastauksia lannistaakseen maanmiestensä luottamuksen. Sitä ihmeteltävämpää on, että helleenien enemmistö sittenkin säilytti rohkeutensa, niin kovin koetelluksi, niin kauhean vakavaksi kuin yleinen mieliala lopulta muuttuikin kaikkien niiden huhujen johdosta, joita oli liikkeellä persialaisten valtavista varusteista. Vain jumalat kykenivät auttamaan tästä hädästä!

Tämä usko ylläpitikin rohkeutta sparttalaisissa ja ateenalaisissa, joista Kreikan kohtalo silloin etupäässä riippui. Sellaisena hetkenä oli ilmenevä, mikä merkitys länsimaiselle kulttuurille oli sillä, että Spartta oli luotu vertaa vailla olevaksi sotilasvaltioksi. Se fyysillinen ja sotilaallinen voimavarasto, joka oli sinne yksinkertaisissa ja karkaisevissa olosuhteissa sukupolvien aikana kertynyt, tuli nyt helleenien henkiseksi selkärangaksi. Jos se olisi katkennut, niin yksin tein olisi loppunut kreikkalaisen kulttuurin vapaa kehittymismahdollisuus. Helleenit olisivat saaneet kaikkein onnellisimmassa tapauksessa näytellä monen silmissä kenties hyvinkin kunniakasta tehtävää ruvetessaan kulttuurinläheteiksi tai — ylenkatseellisemmin, mutta myöskin sattuvammin sanoen —»kulttuurinlannoittajiksi» kansalle, jonka ylivaltaa he syvästi inhosivat. Oman minänsä parhaimmasta puolesta olisi heidän joka tapauksessa ollut pakko luopua ja kieltäytyä.

Ateenalaisilla ei ollut luonnostaan ollenkaan samaa sotilashenkeä, ei ollenkaan samaa sotilaallista kuria kuin sparttalaisilla, mutta lähenevän vaaran tullessa he osoittivat samaa voimaa ja rohkeutta kuin kymmenen vuotta ennen tapahtuneessa ratkaisussa. Sen jälkeen kuin Miltiades oli saanut surullisen lopun, oli johto taas siirtynyt Themistokleen käsiin; ja hän oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen kansansa sotakuntoon. Hänen oli ostrakismosta ahkeraan käyttämällä onnistunut saada karkoitetuksi vaarallisimmat Persian ystävät ja Hippiaan suvun kannattajat. Toisestakin epämukavasta vastustajasta onnistui hänen ostrakismoksen avulla päästä eroon. Sillä miehellä ei kuitenkaan ollut maankavalluksellisia aikeita, vaan päinvastoin hän oli suuressa arvossa pidetty isänmaanrakkautensa ja rehellisyytensä vuoksi. Mutta kuten Miltiades tahtoi hänkin, kulkea toisia teitä kuin Themistokles, kun tuli kysymykseen puolustautuminen persialaisia vastaan, ja vastusti jyrkästi Themistokleen laivasto-ohjelmaa. Hänen nimensä oli Aristeídēs, historiassa tunnettu nimeltä »oikeamielinen»[112] jota ominaisuutta ateenalaiset pitivät sitä suuremmassa arvossa, kun tämän intohimoisen, huikentelevan kansan tuskin milloinkaan sopii sanoa sitä harrastaneen. Lahjottavuus oli tavallinen vika sekä Ateenan että Spartan johtomiehissä ja esiintyi usein Spartan kuninkaissakin. — Oikeamielisyydessä oli Aristeides saman verran Themistoklesta ylempänä, kuin hän oli kilpakumppaniaan lahjakkuudessa alempana.

Aristeides oli aivan yksinkertaisesti kreikkalaisen kansalaisen ihannetyyppi, omaa hyötyä pyytämätön ja vapaa henkilökohtaisesta kunnianhimosta, mies, joka päinvastoin kuin Miltiades ja Themistokles ei milloinkaan unohtanut ohjetta: »Kohtuus kaikessa!» Suurimmassa määrin miellyttävää oli. Aristeideessa kuitenkin se, että hän oli oikeamielinen, tahtomatta näyttää siltä.

Hänen maanpaostaan äänestettäessä kerrotaan sattuneen miehelle kuvaavan pienen välikohtauksen. Muuan maamies, joka itse ei osannut kirjoittaa, pyysi erästä lähellä seisovaa henkilöä kirjoittamaan hänen kiviliuskalleen nimen »Aristeides». »Mitä pahaa Aristeides on sinulle tehnyt?» kysyi mies, jolta hän pyysi apua. »Ei mitään», talonpoika vastasi, »mutta olen kyllästynyt kuulemaan häntä alinomaa sanottavan ’oikeamieliseksi'.» Silloin toinen kirjoitti Aristeideen nimen liuskalle ja ojensi sen talonpojalle uurnaan pantavaksi.

Kirjoittaja oli Aristeides.

* * * * *

Onnellisesta sattumasta Themistokles oli saanut varoja lisätäkseen laivastoa paljon enemmän kuin muuten olisi ollut mahdollista. Attikan vuorikaivoksissa tavattiin nimittäin odottamatta runsaita hopeasuonia. Kun tarpeelliset valtion menot oli tyydytetty, piti vanhan tavan mukaan kaivostyöstä saatu ylijäämä jakaa tasan kaikkien Ateenan porvarien kesken. Nyt Themistokleen onnistui saada heidät tekemään se isänmaallinen uhraus, että he luopuivat osuudestaan, joka yksityiselle kuitenkin merkitsi vain taskurahoja, ja sen sijaan antoivat rahojen joutua laivaston hyväksi. Ainoastaan todella suuri valtiomies voi innostaa maanmiehiään sellaisiin uhrauksiin yhteiseksi hyväksi.

Themistokleen olisi kuitenkin ollut turhaa ruveta puhumaan kansan syville riveille Persiasta käsin uhkaavasta vaarasta. Se oli heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Sen sijaan hän viittasi läheisempään vaaraan, joka uhkasi kilpailevan naapurivaltion, Aiginan saaren taholta. Tämän pienen valtion hallussa oli näet koko helleenisen maailman mahtavin merivoima, sen jälkeen kuin Ateenan laivasto oli saanut rappeutua Peisistratoksen suvun kukistuttua ja kun persialaiset olivat hävittäneet joonialaisten merivallan. Aigina kukoistavine teollisuuksineen oli kauan ollut ateenalaisten silmätikkuna, mutta heidän yrityksensä musertaa vastustajansa oli päättynyt tappiota tuottavaan mieshukkaan. Nyt ateenalaiset olivat suojattomia aiginalaisten laivoja vastaan. Attikan rannikot olivat alttiina vihollislaivaston hävitysretkille. Mikä herjaus ja häpeä! Se ei saanut jatkua — sen asian Themistokles ainakin sai vakuutetuksi kansalaisilleen. Sitä tietä hän voitti yleisen mielipiteen laivasto-ohjelmansa puolelle. Mutta että täten pyrittiin torjumaan suurempaa vaaraa kuin Aiginasta uhkaava oli, ilmenee siitä, että laivasto, joka päätettiin rakentaa, oli paljon suurempi kuin sitä tehtävää varten olisi tarvittu. Sota Aiginaa vastaan oli Themistokleelle vain tarpeellinen tekosyy — vihollinen, jota vastaan hän varustautui, oli itse asiassa Persia.[113]

Ateenalaiset rakensivat nyt laivoja kaikin voimin, ja sodan syttyessä heillä oli noin kaksisataa ajanmukaista sotalaivaa. Sillä laivastolla he saivat maailmanhistorian tärkeimmän merivoiton.

Kun taistelu nyt alkoi sparttalaisten ja ateenalaisten yhteisvoimin ottaessa siihen osaa, pyrittiin Themistokleen strategisen suunnitelman mukaan ratkaisemaan asiat merellä, kun taas maajoukot pysyttelivät puolustuskannalla.

* * * * *

Suurkuningas, jonka kanssa Themistokleen oli miteltävä voimiaan, oli tunnettu kauneimmaksi ja kookkaimmaksi kaikista Persian miehistä. Ihmisenä hänessä kuitenkin oli suurenmoisiin ominaisuuksiin yhtyneinä heikkojakin luonteenpiirteitä.

Kserkses oli kolme vuotta perusteellisesti valmistellut surmaniskua Kreikalle. Edellisellä retkellään persialaiset olivat aliarvioineet kreikkalaisten vastustuskyvyn. Nyt he aikoivat saapua niin ylivoimaisin sotajoukoin, että epäonnistumisen täytyisi olla mahdotonta, vieläpä heidän pelkkä näkemisensä saattaisi kenties kreikkalaiset pelosta antautumaan. Johtaen sotajoukkoa, jonka vertaista maailma ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, suurkuningas lähti Sardeesta keväällä 480. Sitä ennen hän oli lähettänyt sanansaattajia Kreikkaan vaatimaan kaikilta valtioilta alistumisen merkiksi maata ja vettä.

Melkein kaikki saaret ja useat mannermaan kaupungit täyttivät suurkuninkaan vaatimuksen, mutta ateenalaiset ja sparttalaiset pitivät sitä herjauksena. Kerrotaan että sparttalaiset vastasivat lähettiläille: »Te saatte sekä vettä että maata» ja näin sanoen heittivät suurkuninkaan miehet kaivoon.[114] Tahallaan he täten auttamattomasti rikkoivat välit Persian kanssa, jotta epäröivätkin saataisiin mukaan.

Sotajoukko, jonka Kserkses nyt johti taisteluun, ei tosin noussut miljooniin, kuten kreikkalainen perimätieto kertoo.[115] Sellaisen armeijan tuominen Kreikkaan olisikin ollut aivan turhaa, sillä eihän siellä ollut sellaiselle väkijoukolle tarpeeksi toiminta-alaa eikä elatusmahdollisuuksia. Mutta 60—70 000 miestä heitä kyllä oli, ja olihan siinäkin jo sievoinen joukko. Lisäksi tuli laivasto, johon kerrotaan kuuluneen 1.000 laivaa.[116] Näin valtavan sotajoukon kuljettaminen meritse olisi ollut sula mahdottomuus, varsinkin kun suurin osa siitä oli ratsuväkeä — sen täytyi maitse marssia Kreikkaan ollen aina kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa laivaston kanssa.

Kun sotajoukko oli kokoontunut Aasian puoleiselle ylimenopaikalle ja laivasto täytti Hellespontoksen, tarkasti Kserkses väkensä istuen korkealla, valkeasta marmorista tehdyllä valtaistuimella, joka oli pystytetty eräälle kukkulalle. »Kun hän nyt», Herodotos kertoo, »näki koko Hellespontoksen laivojen pimittämänä ja kaikki rannat ja tasangot täynnä kansaa, hän ylisti itseään onnelliseksi. Mutta heti sen jälkeen hän vuodatti kyyneleitä. Kun häneltä kysyttiin syytä siihen, hän sanoi: 'Murhe valtasi mieleni, kun muistin, miten lyhyt ihmisen elämä kuitenkin on. Eihän sadan vuoden kuluttua kaikista näistä miehistä ole ainoatakaan jäljellä'.»

Kaikista kansoista, joita tässä sotajoukossa oli, Herodotos kertoo persialaisten muodostaneen armeijan parhaan ja komeavarusteisimman osan. »Päässä heillä oli pehmeä hattu, n.s. tiara, vartaloa peitti kirjava, hihallinen takki ja kalansuomuja muistuttava teräspanssari, jalassa oli housut. Aseina heillä oli pajuista palmikoidut pienet kilvet, joista riippui nuolikotelo, lyhyet keihäät, mutta suuret jouset ruokonuolineen ja vihdoin tikarit, jotka riippuivat vyössä oikean reiden kohdalla. Heidän asunsa loistavuutta lisäsi vielä kullan paljous. Heillä oli mukanaan jalkavaimonsa katetuissa vaunuissa sekä joukoittain hyvin varustettuja palvelijoita.[117]

Persialaisjoukon ytimenä oli kymmenentuhatta valiomiestä, joita sanottiin »kuolemattomiksi», syystä että jos joku heistä kuoli tai sairastui, valittiin heti toinen hänen tilalleen.

Joukkojen siirtämistä varten Aasiasta Eurooppaan Kserkses oli antanut rakentaa kaksi laivasiltaa Hellespontoksen yli. Mutta kun sillat olivat valmistuneet, puhkesi myrsky, joka hajoitti ne. »Silloin», Herodotos kertoo, »Kserkses julmistui ja määräsi, että Hellespontokselle oli annettava 300 ruoskaniskua lausuen nämä barbaariset ja jumalattomat sanat: 'Sinä karvas vesi, tämän rangaistuksen määrää sinulle herrasi, koska olet loukannut häntä. Ja kuningas Kserkses on kulkeva ylitsesi, tahdotpa tai et.' Samalla hän mestautti ne, jotka olivat johtaneet sillanrakennustöitä.» Koko kertomus on liian tarumainen voidakseen sisältää enemmän kuin hivenen historiallista totuutta, luultavasti vain sen, että Kserkses suuttui, kun sillat särkyivät. Ja sehän oli ainoastaan inhimillistä. — Myöhemmin sillat korjattiin, niin että koko armeija hevosineen ja kuormastoineen voi kulkea salmen yli.

Ruokatavaroiden ja sotatarpeiden saannin Kserkses oli turvannut perustamalla varastohuoneita sopiviin paikkoihin, etenkin Traakiaan ja Makedoniaan. Ja jotta laivaston ei tarvitsisi kulkea vaarallista kiertotietä myrskyille alttiin, kallioisen Athos-niemen ohitse, missä kaksitoista vuotta aikaisemmin 300 laivan suuruinen persialainen sotalaivasto oli tehnyt haaksirikon ja 20 000 ihmistä oli menettänyt henkensä, oli Kserkses pannut alulle jättiläismäisen työn aikoen kaivattaa kanavan niemen poikki.

* * * * *

Persialaisten vakaiset joukot vaelsivat yli Balkanin niemimaan kuin uhkaava lumivyöry.[118] Thermopylain solassa,[119] jonka kautta kulkee ainoa tie Thessalian tasangolta Keski-Kreikkaan, helleenit tahtoivat mahdollisimman kauan koettaa pidättää suurkuninkaan joukkoja. Oita-vuori suistuu täällä jyrkkänä syvyyteen, ja vuorenseinämän ja meren välinen sola oli siihen aikaan niin kapea, että parissa kohdassa edes kahdet vaunut eivät olisi voineet sivuuttaa toisiaan. Erään joen vuosituhansien aikana kokoaman lietteen vaikutuksesta sola on meidän päivinämme paljon leveämpi, ja paikka on kokonaan muuttanut muotoaan.

Tänne asettui nyt sparttalaisten kuningas Leōnidās noin 5 000 hopliitan kera — niistä 300 sparttalaista valiomiestä ja 1.000 perioikkia.[120] Idempänä, Euboian pohjoispäässä, piti Kreikan laivaston koota kaikki voimansa ratkaisevaan meritaisteluun.

Thermopylain luona kreikkalaisten onnistui kuuden päivän ajan ehkäistä vihollisen eteneminen. Saavuttuaan paikalle Kserkses lähetti Leonidaalle viestin kehoittaen kreikkalaisia luovuttamaan aseensa. »Tule ottamaan ne!» oli vastaus. Ja kun sparttalaisille kerrottiin persialaisia olevan niin paljon, että heidän nuolensa pimittäisivät auringon, muuan heistä sanoi: »Hyvä, silloin saamme taistella varjossa.» — Perimätieto kertoo Kserkseen odottaneen neljä päivää, että hänen sotalaumojensa näkeminen peloittaisi kreikkalaiset lähtemään solasta. Hän odotti kyllä enemmän laivaston saapumista voidakseen sillä uhata Thermopylain puolustajia selkäpuolelta ja pakottaakseen siten heidät peräytymään. Mutta kreikkalaisten laivasto teki persialaisille niin lujaa vastarintaa, että heidän ankaria tappioita kärsittyään täytyi peräytyä voimatta siis panna toimeen mitään mielenosoituksia Leonidaan selän takana. Silloin Kserkses päätti tehdä hyökkäyksen Thermopylain puolustajia vastaan, ennenkuin nämä olivat ehtineet saada apujoukkoja Peloponnesokselta. Herodotos sanoo: »Viidennen päivän koittaessa hän huomasi, että kreikkalaiset eivät olleet poistuneet, vaan olivat kyllin häpeämättömiä ja mielettömiä jäädäkseen paikoilleen. Silloin Kserkses vihoissaan lähetti meedialaiset ja elamilaiset heitä vastaan käskien ottaa helleenit vangiksi ja tuoda heidät elävinä hänen eteensä. Kun nyt meedialaiset ryntäsivät helleenejä vastaan, kaatui paljon meedialaisia, mutta toisia tulvi sijaan. Niin suuria tappioita kuin he kärsivätkin, he kuitenkaan eivät kyenneet pakottamaan helleenejä peräytymään. Silloin astuivat heidän sijaansa ne persialaiset, joita kuningas nimitti kuolemattomiksi, ja nyt arveltiin, että nämä helposti lopettaisivat leikin. Mutta heidän ei käynyt paremmin kuin meedialaisten joukon, sillä he taistelivat ahtaalla alalla ja heillä oli lyhyemmät keihäät kuin helleeneillä, joten heillä ei ollut mitään hyötyä ylivoimastaan.» Kserkseen kerrotaan levottomana heidän kohtalostaan kolme kertaa hypähtäneen pystyyn valtaistuimeltaan, jolla hän istui katsellen taistelua.

Se jatkui koko päivän ja vielä seuraavankin onnen ollessa persialaisille yhtä vastainen, he kun eivät voineet käyttää parasta asettaan, ratsuväkeä, ahtaassa vuorensolassa. Mutta silloin Kserkses sai käsiinsä kreikkalaisen kavaltajan, joka oli halukas neuvomaan viholliselle toisen tien, polun, joka kulki erään vuorensolan kautta Thermopylain länsipuolitse.[121] Hänen nimensä elää ainoastaan tahratakseen hänen muistonsa ikuisiksi ajoiksi kaiken maailman silmissä. Ephiáltēs oli tuon halveksittavista halveksittavimman nimi, miehen, joka kavalsi veljensä ja isänmaansa.[122]

Heti pimeän tullen muuan persialaisten osasto, johon kuului »kymmenentuhatta kuolematonta», alkoi kiivetä salaiselle solalle. Päivän sarastaessa he olivat ylhäällä solassa, jota vartioi tuhat Phokis-maakunnan miestä. Jyrkkää ja vaikeakulkuista vuoripolkua olisi ollut erinomaisen helppo puolustaa, mutta phokislaiset laiminlöivät velvollisuutensa. He antoivat yllättää itsensä nukkumassa ja pakenivat. Nyt Thermopylain uljaat puolustajat olivat tuhon omia, jos he jäivät paikoilleen, sillä persialaiset voivat hyökätä heidän kimppuunsa selkäpuolelta. Aamulla Leonidas sai vakoojiltaan varman tiedon, — jonka karkurit jo aikaisemmin olivat tuoneet —, että hänen kimppuunsa pian hyökättäisiin kahdelta taholta. Helleenit pitivät silloin sotaneuvottelun. Toiset tahtoivat jäädä paikoilleen, mutta toisten mielestä oli vältettävä turhaa verenvuodatusta. Lopputuloksena oli, että Leonidas sparttalaisineen yhdessä 1.100 boiotialaisen kanssa jäi paikoilleen muiden lähtiessä pois. Herodotos kertoo Leonidaan suorastaan käskeneen liittolaisiaan poistumaan paikalta huomatessaan heidän olevan haluttomia jatkamaan taistelua ja pitäen heidän uhraamistaan tarpeettomana.

Leonidaan oma pieni sparttalaisjoukko, jonka kimppuun hyökättiin sekä edestä että takaa, taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka uskollisena Spartan lain määräykselle, että se, joka jätti paikkansa taistelussa, menetti kunniansa. Solan valtaaminen tuotti persialaisillekin suunnattomia tappioita, ja täyttämällä velvollisuutensa miltei yli-inhimillisen urhoollisesti sparttalaiset ja heidän uskolliset sotatoverinsa eivät ainoastaan suojanneet pääjoukon paluumatkaa, vaan saivat myös siveellisen voiton, joka oli vertojaan vailla. Sparttalaiset pystyttivät kaatuneille maanmiehilleen muistopatsaan, jossa oli seuraava kirjoitus:

»Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä, käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain.» (Reinin käännös.)

Kerrotaan, että Kserkses sotaretkensä alkuaikoina kerran keskusteli harvalukuisten kreikkalaisten puolustusmahdollisuuksista erään maanpaossa olevan Spartan kuninkaan kanssa, joka seurasi häntä. »Miten voisi», suurkuningas sanoi, »muutama tuhat miestä, jotka kaikki ovat itsenäisiä ja joita ei yhden ainoan miehen tahto hallitse, tehdä lainkaan vastarintaa minun mahtaville sotavoimilleni?» Toista olisi, jos kreikkalaisia kuten persialaisiakin hallitsisi yksi ainoa mies. »Silloin he häntä peläten esiintyisivät urhoollisempina kuin luonnostaan ovat, ja ruoska pakottaisi heidät hyökkäämään ylivoimaisia vihollisia vastaan.»

Tähän sparttalainen vastasi, että vaikka hänen omat maanmiehensä olivat vapaita, he kuitenkaan eivät olleet sitä joka suhteessa. »Heillä on hallitsija», hän sanoi, »jota he kunnioittavat enemmän kuin alamaisesi sinua. Ja tämä hallitsija kieltää heitä koskaan pakenemasta vihollista, tulkoon tämä kuinka suurin laumoin hyvänsä, ja käskee heidän pysyä paikallaan rivissä ja voittaa tai kuolla. Se hallitsija on laki.»[123]

Persialaisten vallattua Thermopylain solan koko Keski-Kreikka oli heille avoinna. Peloponnesoksen sotavoimat kokoontuivat Korinthoksen kannakselle koettaen vallituksia rakentamalla suojata niemimaataan. Kuultuaan sanoman Leonidaan tappiosta Kreikan laivasto lähti paikoiltaan Euboian luota antaen koko tämän seudun viholliselle alttiiksi, ja ateenalaiset jättivät koko Attikan persialaisten valtaan. Sotakelpoiset miehet astuivat Themistokleen käskystä laivoihin, jotka asettuivat Attikan ja Salamiin saaren väliseen poukamaan saaren länsipuolelle. Naisensa ja lapsensa ateenalaiset veivät Salamiin saarelle, Aiginaan ja Peloponnesokselle. Ateenalaisten laivoihin yhtyi osastoja Korinthoksesta ja muista merikaupungeista, niin että kreikkalaisten koko laivastoon, joka oli kokoontunut Salamiin luo, kuului 3—400 laivaa.

Themistokleen sanotaan käyttäneen hyväkseen Delphoin oraakkelin hämärää vastausta, että »puumuurit» pelastaisivat Ateenan. »Puisilla muureilla», hän sanoi, tarkoitettiin luonnollisesti laivastoa. Ja niin kerrotaan hänen saaneen aikaan sen, että hänen maanmiehensä koettivat saada sodan ratkaistuksi merellä.

Ateenalaisista tuntui kuitenkin karvaalta, kun he laivoista ja Salamiin saarelta näkivät savun nousevan heidän hävitetyistä kodeistaan Attikasta ja katselivat, miten vihollinen hävitti Ateenan ja sen Akropoliin. Se oli kosto Sardeen palosta.

Themistokleen mielestä riippui nyt kaikki siitä, saataisiinko Ateenan vesille ankkuroinut Persian laivasto ryhtymään taisteluun Salamiin luona. Jos tämä ei onnistuisi, vaan viholliset sen sijaan alkaisivat hävittää Peloponnesoksen rannikoita, joutuisi sikäläinen väestö pakokauhun valtaan, Peloponnesoksen valtioliiton laivat kutsuttaisiin kotiin puolustamaan kukin omaa maataan, ja hajanainen Hellas joutuisi helposti persialaisten käsiin. Salamiin salmessa kreikkalaisilla sitävastoin olisi kaikki edut puolellaan, sillä Persian laivasto ei näillä ahtailla vesillä voisi hyötyä ylivoimastaan. Mutta kreikkalaisten laivojen päällystö oli jo joutunut ankaraan kiistaan siitä, pitäisikö heidän vielä pysytellä koolla Attikan rannikolla vaiko vetäytyä Peloponnesokselle.[124] Tässä epätoivoisessa tilanteessa Themistokles turvautui viekkauteen pakottaakseen maanmiehensä pysymään paikoillaan ja taistelemaan. Illalla hän lähetti luotettavan orjan Kserkseen luo viemään viestin, että Themistokles oli suurkuninkaan salainen ystävä ja sentähden neuvoi häntä heti hyökkäämään kreikkalaisten kimppuun. Sillä muuten nämä pakenisivat, ja Kserkses menettäisi tilaisuuden loistavan urotyön suorittamiseen. Jos persialaiset nyt hyökkäisivät, olisi heidän voittonsa aivan varma, kreikkalaiset näet olivat niin eripuraisia keskenään. »Sinä olet näkevä», kirjeen kirjoittaja vakuutti, »heidän taistelevan toisiaan vastaan eikä teitä vastaan.»

Silloin suurkuningas antoi laivastonsa yöllä saartaa kreikkalaiset.[125] Kreikkalaisten laivojen päällystölle toi siitä ensinnä tiedon Aristeides, Themistokleen vanha vastustaja, joka juuri oli saanut ateenalaisilta luvan palata maanpaosta. Hän souti yöllä salaa persialaisten laivojen ohi päästäkseen ottamaan osaa taisteluun isänmaansa puolesta. Nyt hän ojensi entiselle vihamiehelleen kätensä sanoen: »Meidän molempien tulee nyt ennen muita kilpailla isänmaan pelastamisesta.»

Kun helleenien nyt oli valittava voitto tai kuolema, he taistelivat loistavan sankarillisesti kotilietensä, vaimojensa ja lastensa puolesta. Taistelua kesti varhaisesta aamusta yön pimeyteen. Persialaisetkin ottelivat kuolemaa halveksien, sillä kuten Herodotos sanoo, »kukin koetti nyt parhaansa peläten kuningasta, jonka katse heidän mielestään oli kohdistunut jokaiseen yksityiseen mieheen.» Hän oli antanut asettaa valtaistuimensa vuorelle vastapäätä Salamista, lahden kapeimmalle kohdalle, ja katseli sieltä taistelua. »Ja aina kuin hän näki jonkun väestään suorittavan jonkin urotyön taistelussa, hän kysyi, kuka se oli, ja kirjurit merkitsivät silloin muistiin laivan päällikön nimen ynnä hänen isänsä nimen ja hänen kaupunkinsa nimen.»

Mutta persialaisilta puuttui yhteistuntoa ja määrätietoisuutta, kun taas kreikkalaiset yhteistoimin pyrkivät samaan taktilliseen päämäärään, nimittäin saartamaan sivustoillaan persialaisten laivat, puristamaan ne yhteen ja riistämään niiltä liikuntavapauden. Tämä onnistuikin. Pian syntyi Persian laivaston keskuudessa auttamaton sekasorto. Laivat tungeskelivat toisiaan ja tuottivat toisilleen enemmän vahinkoa kuin itse vihollinenkaan kykeni aikaansaamaan. Koko salmen peittivät hylkyjen kappaleet ja ruumiit, ja vasta yön pimeys lopetti tuon kauhistavan hävityksen. Persialaiset olivat silloin menettäneet puolet laivastostaan. Mieshukka oli heidän puolellaan myös suunnattoman paljon suurempi kuin kreikkalaisten, sillä persialaiset eivät osanneet uida, vaan hukkuivat joukoittain, sitä mukaa kuin laivat joutuivat hylyiksi, kun sitävastoin helleenit vastaavassa tilanteessa enimmäkseen uivat Salamiin saarelle.

Kserkseen kerran niin mahtavan merivoiman jäännökset peräytyivät. Ateenalaiset olivat saaneet voiton, joka oli maailmanhistorian uljaimpia. »Helleenit olivat oppineet», käyttääksemme Plutarkhoksen sanoja, »että kun oli tosi kyseessä, ei laivojen paljouden eikä komeuden eikä loistavien keulakuvien eikä kerskailevien sotahuutojen eikä barbaaristen sotalaulujen tarvinnut herättää pelkoa miehissä, jotka osaavat taistella ja uskaltavat otella elämästä ja kuolemasta.» Nyt kävi selville, miten oikein Themistokles oli arvioinut tilanteen tehdessään maanmiehistään meriväkeä eikä hopliittoja. Nyt ei kukaan enää moittinut sitä, että hän oli »riistänyt kansalaisiltaan keihään ja kilven ja alentanut heidät soutajan tuhdolle ja airoihin.» Salamiin luona länsimaitten vapaa henki oli osoittautunut voimakkaammaksi kuin idän yksinvaltiaan mahtikäskyllä komennetut laumat.

Jos kreikkalaiset nyt olisivat noudattaneet Themistokleen neuvoa ja heti siirtäneet sodankäynnin Aasian puolelle purjehtimalla sinne voittoisalla laivastollaan ja kutsumalla kreikkalaiset siirtokunnat aseisiin suurkuningasta vastaan, niin Kserkseen olisi vallannut pelko, että hänen maajoukkonsa paluutie katkaistaisiin, ja hänen olisi täytynyt mahdollisimman kiireesti poistaa joukkonsa Kreikasta. Koko hänen Kreikan-retkensä olisi päättynyt siihen.

Mutta Sparttaa merentakaiset sotaretket eivät milloinkaan olleet miellyttäneet. Se pelkäsi Peloponnesoksen joutuvan turvattomaksi, jos Kreikan laivasto lähtisi pois kotimaasta, ja vastusti ehdotusta. Siten sparttalaiset saivat vastuulleen sen, että helleenien vielä seuraavana vuonna oli käytävä verinen taistelu omassa maassaan. Mutta toiselta puolen juuri he siellä myöskin ratkaisivat asian. Kserkses tosin lähti pois vieden mukanaan osan armeijaansa samaa tietä kuin oli tuonutkin, mutta pääjoukon hän antoi vävynsä Mardonioksen johdolla jäädä Kreikkaan ja talvehtia Thessaliassa ryhtyäkseen sieltä käsin uuteen hyökkäykseen seuraavana keväänä. Autioon Attikaan joukot tietenkään eivät voineet jäädä. Ne joukot, jotka paluumatkalla seurasivat Kserksestä, nääntyivät suureksi osaksi nälkään ja tauteihin. Sotilaat kärsivät niin suurta elintarpeiden puutetta, että he repivät maasta ruohoa ja puista kaarnaa ja lehtiä vaimentaakseen nälän tuskia. — Kun suurkuningas tuli Hellespontokselle, hän havaitsi, että syysmyrskyt olivat hävittäneet sillat. Mutta laivasto oli täällä häntä vastassa ja kuljetti joukot salmen yli.

* * * * *

Persialaiset olivat tosin kärsineet tuntuvia tappioita, mutta niillä suunnattomilla varoilla, jotka suurkuninkaalla oli käytettävinään, niiden korvaaminen tuskin lienee ollut vaikeata. Hänen laivastonsa oli vieläkin lukumäärältään ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin kreikkalaisten. Ja siihen tulokseen hän oli päässyt, että Kreikka oli valloitettu aina Korinthoksen kannasta myöten. Persian armeija oli saanut toiminnan tukikohdan ja boiotialaiset ja thessalialaiset olivat sen liittolaisia. Oli niin ollen inhimillisesti katsoen ilmeisesti vain ajan kysymys, milloin tuo pieni jäljellä oleva osa, Peloponnesos, myöskin joutuisi persialaisten valtaan.

Kserkses itse vietti talven Sardeessa, osaksi jottei olisi liian kaukana sotanäyttämöltä, osaksi voidakseen pitää silmällä joonialaisia, niin etteivät he enää nousisi kapinaan.