INDOEUROOPPALAISTEN ALKUKOTI.

Iraanin kansojen, meedialaisten ja persialaisten, tarttuessa Etu-Aasian kohtaloihin oli tullut indoeurooppalaisten kansojen vuoro ottaa vastaan sivistysperintö seemiläisiltä ja haamilaisilta. Haamilaiset egyptiläiset olivat antaneet ainaiseksi ihmiskunnan perinnöksi omaperäistä kulttuuriansa; ja mitä seemiläisiin kansoihin tulee, kesti vielä enemmän kuin vuosituhannen, ennenkuin uskonnollinen innostus, profeetta Muhammedin aikaansaama, jälleen teki ne kykeneviksi suorittamaan kulttuuritekoja.

Indoeurooppalaiset kansat eivät muodosta tasa-aineista rotuyhteyttä, vaan ainoastaan kielellisen yhteyden: niihin kuuluvat ne kansat, jotka puhuvat indoeurooppalaista kieltä.

Kysymykseen, missä näiden kansain alkukoti oli, on vastattu parilla kymmenellä tavalla. Kielentutkijat ovat etsineet sitä eri paikoista alueelta, jonka äärimmäisinä rajoina ovat toisaalta Luoteis-Eurooppa ja toisaalta Keski-Aasian ylänkö tai Intia. Monet tiedemiehet ovat sitä mieltä, että indoeurooppalaiset ovat peräisin Itämeren etelärantamilta. Luulevatpa jotkut, että Skåne ja Tanskan saaret olivat heidän alkukotinansa. Tällöin on muun muassa kiinnitetty huomiota siihen, että ohra näyttää indoeurooppalaisilla alkuaikoina olleen tärkein viljalaji. Jos niin todellakin oli asianlaita, viittaisi se siihen, että alkukoti on etsittävä seudusta, jossa on verraten lyhyet kesät, missä paremmat viljalajit, kuten vehnä ja hirssi, eivät tuohon aikaan ehtineet antaa riittävää hyötyä, jotta niitä olisi yleisesti viljelty. Nythän on tosiasia, että Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Pohjois-Frieslandissa »koru» (= ohra) on nimenä viljalla yleensä tai on ainakin ollut meidän aikoihimme asti.

Mutta on, kuten pian saamme nähdä, toisia seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan, että Itämeren seudut olisivat olleet indoeurooppalaisten alkukoti. Osa kielentutkijoita tahtoo sijoittaa sen keskiseen Eurooppaan, toiset taasen haluavat etsiä sitä jostakin Mustan- ja Kaspianmeren pohjois- ja itärantamain suurilta ruohoaroilta, ja tällä mielipiteellä tuntuu nykyisin olevan voimakkaimmat puoltajansa ammattimiesten piirissä. On kumminkin neljäskin ryhmä tutkijoita, joiden mielestä indoeurooppalaiset ovat alkujaan eläneet paimentolaiselämää suurella Keski-Aasian ylängöllä, joka on niin monien kansanheimojen kehto. Pääsyynä sieltä tapahtuneeseen suureen vaellukseen olisi ollut se, että sekä paimentolaiset itse että heidän karjalaumansa lisääntyivät niin, että eläminen ja riittävien laidunten saanti kävi tukalaksi. Kenties indoeurooppalaisia vuorostaan painostivat toiset kansat idästä päin, Kiinan rajaseuduilta. Sellaisia kansainvaelluksia on tapahtunut, niin kauas taaksepäin ajassa kuin voimme seurata ihmiskunnan vaiheita; ja tulemme kohtaamaan useita samanlaisia ilmiöitä myöhemmässä historiallisessa kehityksessä.

Että kysymys indoeurooppalaisten alkukodista on niin vaikea — mahdoton — varmasti ratkaista, riippuu siitä, että tässä ei ole muinaislöytöjä tai historiallisia todistuskappaleita, mihin nojautua. Ainoastaan vertaileva indoeurooppalainen kielitiede voi antaa jotakin opastusta, mutta sekin on pakosta hyvin epävarmaa.

Kielentutkijat ovat osoittaneet selvän sukulaisuuden indoeurooppalaisten kielten kesken, kuten intian, persian, slaavilaisten kielten, kreikan, latinan ja eri germaanisten kielten välillä. »Isä» on ruotsiksi fader, saksaksi Vater, englanniksi father, latinaksi pater, josta italiassa on tullut padre ja joka ranskassa on lyhentynyt muotoon père; kreikaksi se kuuluu patér ja muinaispersiassa ja -intiassa pitar. Samalla tavalla »äiti», ruots. moder: Mutter, mother, māter, mādre, mère[1], mētēr ja mātar. Venäjäksi se on matj. »Veli» on: broder, Bruder, brother, frāter, frate tai fratello, frère, phrātér ja bhrātar; venäjäksi brat. Täytyy edellyttää, että keskenänsä sukua olevat sanat palautuvat samaan kantasanaan, joka on kuulunut indoeurooppalaisen kantakansan kieleen.

Kantakansan kielessä on tietenkin ollut murteita niinkuin on nykyisissäkin kielissä. Näiden murteiden väliset eroavaisuudet kehittyivät vähitellen yhä suuremmiksi, sikäli kuin eri heimojen välinen yhteys höltyi ja lopuksi katkesi; erilaistumisen yhtenä tekijänä oli se, että kantakansan eri osat joutuivat kosketuksiin erilaisten vieraiden kansojen ja kielien kanssa. Lopuksi tuli aika, jolloin entisistä heimoista muodostuneet kansat eivät enää edes tunteneet keskinäistä sukulaisuuttansa. Siitä huolimatta nerokkaat kielentutkijat useiden tuhansien vuosien päästä osoittivat niiden kielten ikivanhan sukulaisuuden ja vertailemalla niitä toisiinsa loivat summittaisen kuvan indoeurooppalaisesta alkukielestä. Tämä alkukieli voi antaa meille joitakin — joskin — epävarmoja — tietoja niistä olosuhteista, joissa tuo indoeurooppalainen alkukansa on elänyt, ja siis myöskin ehkä joitakin viittauksia siitä, minkälainen oli se maa, jossa tämä kansa aluksi asui. Niin korvautuu jossakin määrin indoeurooppalaista alkuaikaa koskevien arkeologisten ja historiallisten todistuskappaleiden puute. Indoeurooppalaisen alkukielen sanavarastosta näkyy, että tätä kieltä puhunut kansa asui maassa, missä lumi ja jää eivät olleet harvinaisia eivätkä sateetkaan. Näillä ihmisillä oli nimet neljälle eri vuodenajalle. Alkukoti on siis sijainnut lauhkeassa vyöhykkeessä. Tähän viittaavat myöskin eläinten ja kasvien nimet. Niistä etsii nimittäin turhaan lämpimämmän ja kuuman vyöhykkeen lajeja.

Vuoria indoeurooppalaisten alkukodissa oli, ja sanavarastosta päättäen on melko varmaa, että merikin on ollut kantakansalle tuttu. Merenkulkua koskevia termejä ei kuitenkaan ole ollut kantakielessä. Indoeurooppalaisissa kielissä ei myöskään ole eri kalalajeja tarkoittavia yhteisiä sanoja enempää kuin kalastusta tai kalastajan pyyntivehkeitä tarkoittavia kielellisiä ilmauksia. Näistä tosiasioista ei kuitenkaan saata ehdottomasti tehdä sitä johtopäätöstä, että indoeurooppalainen kantakansa asui sisämaassa.

Kuitenkin kaikitenkin on merkillistä, että indoeurooppalaisessa alkukielessä on niin perin vähän merta koskevaa; ja tämä vaikutelma vahvistuu siitä mielenkiintoisesta tosiasiasta, että ei ole jälkeäkään indoeurooppalaisesta meripihkan, tämän tyypillisen Itämeren-tuotteen nimestä, tuotteen, jota hyvin aikaisin käytettiin koristuksiin Itämeren alueella ja jolla oli niin tärkeä asema pohjoisten kansojen Etelän maiden kanssa harjoittamassa kauppavaihdossa.

Metalleista tunnettiin vain kupari alkukodissa. Yhteisajan päättyessä kantakansa näyttää olleen juuri siirtymässä kupari- tai pronssikauteen. Indoeurooppalaisten hajaantuminen olisi siis alkanut noin 4000 vuotta sitten. He olivat silloin vielä paimentolaiskansaa, joka kuljeskeli ympäri karjalaumoineen. Maanviljelystermejä alkukielessä ei yleensä ole. Nykyisistä kotieläimistä oli m.m. hevonen tuttu, vaikka ei ole varmaa, että se jo kantakansalla oli vetojuhtana. Indoeurooppalaisten alkukielessä on runsaasti nimiä rattaiden eri osille kuten pyörälle, pyörän navalle ja akselille.

— Nyt lähdemme seuraamaan indoeurooppalaisten heimojen itäistä haaraa, tarkemmin sanoen Iraanin kansoja niiden tunkeutuessa kohti vanhoja sivistysalueita. Saman alkukansan intialaisen ryhmän, joka kulki kaakkoon päin ja valtasi Intian, kohtaamme myöhemmin toisessa historiallisessa yhteydessä.

Kirjallisuutta tähän jaksoon:

Justin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser bis zur makedonischen Eroberung. (Laajoin kirjallisuusviittein.)

Tähän kappaleeseen:

K.F. Johansson, Hvar låg vår folkstams urhem? (Nordisk tidskrift 1911.)

Oscar Montelius, De ariska folkens urhem. (Nordisk tidskrift 1921.)

Martin P:n Nilsson, Arierna före folkvandringarna. (Ymer 1912.)

Holger Pedersen, Språkvetenskapen under nittonde århundradet.

O. Schrader, Die Indogermanen. (Laaja kirjallisuusluettelo.)