MESSENIALAISSODAT.

Luulisi sparttalaisten tapaisen sotilaskansan olleen samalla hyvinkin sodanhaluisen, valmiin ensi tilaisuudessa hyökkäämään pahaa aavistamattomien naapuriensa kimppuun. Jossakin määrin olikin näin laita Spartan valtion ensi aikoina, jolloin sparttalaisluokka vielä kasvoi ja tarvitsi jaettavakseen aina uusia maa-alueita. Mutta ajan kuluessa olosuhteet muuttuivat. Kun sparttalaiset huomasivat sodasta olevan enemmän kustannuksia kuin hyötyä ja siitä aiheutuvan heille korvaamatonta mieshukkaa, he pidättyivät sodan vaarallisesta seikkailusta, ellei se ollut suorastaan välttämätöntä.[68] Sparttalaiset olivat hidasveristä, vakaista kansaa, joka sieti aika paljon, ennenkuin löi takaisin, ja joka kävi sotaa, ei kunnian, vaan hyödyn tai suorastaan vain pakon takia. Heidän esiintymisensä historiassa on enemmän kömpelön karhun kuin notkean leijonan tapaista.

Mutta niin kauan kuin sparttalaiset vielä olivat valloitushaluisia, oli viljava naapurimaa Messenia heille alituisena houkuttimena. Kun sota sitten syttyi, sparttalaiset syyttivät luonnollisesti siitä messenialaisia. Artemis-jumalattaren kunniaksi vietetyssä yhteisessä juhlassa sanottiin messenialaisten häväisseen sparttalaisia neitosia, ja kun Spartan kuningas oli koettanut suojella heitä, oli hänet surmattu. Messenialaisen perimätiedon mukaan oli syy päinvastoin sparttalaisten. Sodan varsinainen aiheuttaja oli joka tapauksessa sparttalaisten halu laajentaa aluettaan viljavaan Messeniaan päin. Taistelu oli ankara. Kaksikymmentä vuotta sanotaan sparttalaisten saaneen taistella, ennenkuin messenialaiset lannistuivat ja pakenivat ympäröiville vuorille. Paikoilleen jääneitten täytyi helootteina viljellä voittajan hyväksi maata, joka kerran oli ollut heidän omansa.

Pari miespolvea myöhemmin, 7:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. sorretut messenialaiset nousivat kapinaan. Kapina tuli sitäkin vaarallisemmaksi, kun messenialaiset saivat apua arkadialaisilta ja muilta Peloponnesoksen kansoilta. Aluksi kävikin sparttalaisille hyvin huonosti. Kun asema näytti heistä aivan toivottomalta, kerrotaan heidän Delphoin oraakkelin kehoituksesta pyytäneen ateenalaisilta johtajaa. Nämä lähettivät runoilija Tyrtaioksen. Vaikka itse raajarikko[69], hän innostutti sparttalaisia sotalauluillaan niin, että he jälleen alkoivat saada voittoja. Sotilaat lauloivat taisteluun mennessään hänen lyhyitä, tahdinmukaisia marssilaulujaan huilujen säestäessä.[70] Tarujen Tyrtaios-hahmo vaikuttaa meistä kuitenkin liian epätodelliselta. Onpa olemassa muinaisajalta todisteita, joiden mukaan hän ei ollut lainkaan ateenalainen, vaan syntyperäinen sparttalainen.

Toinen messenialaissota oli pitkällinen ja sitkeä, kuten ensimmäinenkin, mutta päättyi sekin vihdoin sparttalaisten voittoon.[71] Mutta se oli ostettu liian suurten kauhujen hinnalla tuottaakseen hyvän hedelmän. Heloottikysymys, joka aina oli ollut Spartan valtion heikkoja kohtia, aiheutti nyt entistä suurempaa huolta. Sillä saatuaan kukistaa Messenian heloottien vaarallisen kapinan sparttalaiset elivät ainaisessa pelossa, että Lakonian ja Messenian sorretut helootit yhtynein voimin uudistaisivat kapinan. Tämä alituinen huoli oli rangaistus siitä luonnottomuudesta, että muutamatuhantinen valloittajakansa perustaa valtion ympärilläolevien väkiluvultaan monta kertaa suurempain sukulaiskansojen orjamaisen kohtelun varaan. Näin heloottikysymys alituisesti uhkaavan aaveen tavoin ahdistaa läpi Spartan koko seuraavan historian ja vaikuttaa ratkaisevina hetkinä lamauttavasti sparttalaisten toimintatarmoon. Heloottien kohtelu onkin tämän jälkeen entistä julmempaa ja heidän vartioimisensa ja salainen silmälläpitonsa entistä tiukempaa. Tästä lähtien sparttalaiset alkavat myös yhä enemmän eristäytyä ulkomaista, sillä he pelkäävät, että vallankumouksen kipinä voisi lennähtää heille valtioista, joissa sisällissodat ja vallankumoukset riehuivat.

Messenian kukistaminen teki kuitenkin Spartan koko Kreikan mahtavimmaksi valtioksi, ja 6:nnen vuosisadan kuluessa se sai melkein kaikki muut niemimaan valtiot yhtymään Peloponnesoksen liittoon, jonka sotavoimat olivat Spartan kuninkaiden päällikkyyden alaisia.

Siten Spartta oli saanut haltuunsa Peloponnesoksen valtioitten ylimmän ulkopoliittisen ja sotilaallisen johdon — kreikaksi hegemonian.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Plutark, Ryktbare grekers lefnad i urval.

Plutarchos från Chaironeia, Jämförande levnadsteckningar i urval: I osa. Kääntänyt ja johdannolla varustanut Ivar Harrie.

Tähän lukuun:

Martin P:n Nilsson, Die Grundlagen des spartanischen Lebens (C.F.. Lehmann-Haupt und E. Kornemann; Klio: Nid. XII).