HELLEENIEN JUMALUSKO.

Samoinkuin muinais-pohjoismaiset runoilijat ovat muovailleet vanhain pohjoismaalaisten jumalat siihen muotoon, jossa heidät nyt tunnemme, samoin on kreikkalainen jumalamaailma, sellaisena kuin se vielä tänä päivänä esiintyy kirjallisuudessa ja taiteessa, pääasiallisesti Homeroksen ja muiden runoilijain mielikuvituksen luomaa. Varmasti voi sanoa, että kreikkalaiset, samoinkuin monet luonnonkansat vielä meidän päivinämme, alun perin olivat fetishinpalvelijoita.[44] He palvoivat pyhiä eläimiä, paaluja tai muita puisia esineitä sekä kiviä jumaluusolentojen asuntoina. Että niin on ollut laita, siihen viittaavat arkeologiset löydöt. Jo varhain näyttää myöskin vainajien palvonta, jossakin määrin muistuttaen egyptiläisten tapoja, kehittyneen kreikkalaisten keskuudessa. Kaikissa tapauksissa huomaa Mykenen hautalöydöistä, että sellainen uskonnollinen käsitys oli olemassa ainakin hoveissa ja aateliston keskuudessa. Valtavat kupuhaudat oli rakennettu juuri vainajien palvontaa varten. Kupusali oli rakennettu tähän tarkoitukseen, ja siihen pantiin ruokaa ja juomaa vainajalle, joka itse oli haudattu viereiseen hautakammioon. Muutamat mykeneläisistä haudoista löydetyt ruumiinosat osoittavat, että eräänlaista ruumiiden balsamoimista oli tapahtunut täälläkin. Onko tässä-havaittavanaEgyptistä päin tullutta vaikutusta, on toistaiseksi vielä epävarmaa.

Jos kreikkalaiset jo fetishin palvonnan asteella ovatkin kuvitelleet jumalansa ihmisten muotoisiksi, — josta asiasta emme mitään tiedä —, niin kreikkalainen jumalamaailma, jommoisena sen nyt tunnemme, on kuitenkin homerolaisen ajan luoma. Homeros ja Hesiodos ovat antaneet kreikkalaisille heidän jumalaisoppinsa, sanoo Herodotos. »He ovat antaneet nimet jumalille, jakaneet heille asemat ja tehtävät ja ilmoittaneet heidän muotonsa ja ulkonäkönsä.» Pääasiallisesti näiden runoilijain työtä on, että jumalista on tullut kauttaaltaan ihmisolentoja inhimillisille tunteineen ja intohimoineen, vain kauniimpia ja voimakkaampia kuin varsinaiset ihmiset. Ja sitten he tietysti ovat kuolemattomia eivätkä elä ruoasta ja juomasta, vaan nektarista ja ambrosiasta.

Mutta tämän niin sanoaksemme virallisen, kaikille helleeneille yhteisen uskonnon ohella elää edelleen ikivanha kansanomainen paikallisjumalain palvonta ja siinä usko pahoihin ja hyviin henkiin, daimoneihin, ilmenee Hellaassakin. Myöskin uskossa satyyreihin, joilla oli pukinsaparo ja pienet sarvet, tritoneihin, jotka olivat kalanpyrstöllä varustettuja ihmisiä, ja kentaureihin, jotka olivat puoleksi miehiä, puoleksi hevosia, on säilynyt muistoja ikivanhasta eläintenpalvonnasta.

Päinvastoin kuin itämaiset uskonnot kreikkalaisten uskonto ei kuitenkaan koskaan ollut mikään dogmatisoiva pappisuskonto — sehän ei ollut pappien, vaan runoilijain ja laulajain luoma. Tosin Kreikassakin papit hoitivat uhri- ja temppelipalvelusta, mutta he eivät muodostaneet eri säätyluokkaa, ja ken hyvänsä saattoi kääntyä suoraan jumaliensa puoleen, jotka olivat ihmisiä lähellä ja hyvin suopeasti suhtautuivat heidän heikkouksiinsa.

Etevin kreikkalaisista jumalista on Zeus (roomalaisten Juppiter). Asuntonsa hänellä on Kreikan korkeimman vuoren, Thessalian Olympoksen, huipulla. Kerran alkuaikoina titaanien ja giganttien pahansisuinen jättiläissuku teki rynnäkön hänen palatsiaan vastaan, mutta hän ajoi kapinoitsijat pakosalle ja syöksi heidät Tartaroksen pimeään, pohjattomaan kuiluun.

Kertomuksessa tästä taistelusta tapaamme vanhan indoeurooppalaisen käsityksen pahojen ja hyvien luonnonvoimien välisestä taistelusta, joka ilmenee myöskin Zarathustran opissa ja tarinoissa Tor-jumalan taisteluista jättiläisten kanssa. Zeus muistuttaa Toria myöskin siinä, että hänellä on salama aseenaan, mutta muutoin hän vastaa parhaiten Odinia. Zeuksen lempieläin on uljas kotka. Lintujen kuningas seuraa jumalien ja ihmisten kuningasta.

Poseidon- (Neptúnus-) ja Hades- (Plúto-) veljiensä kanssa Zeus on jakanut maailman valtiuden, samoinkuin babylonialaisessa mytologiassa Marduk on jakanut sen veljiensä kanssa. Poseidōn, meren valtias, kiitää tavallisesti yli aaltojen merihevosten vetämissä vaunuissaan, ja kun hän tärisyttää valtavaa kolmikärkeään, syntyy myrsky tai maanjäristys. Hādēs, manalan hallitsija, on samalla kertaa rikkauden jumala, sillä syvällä maan pinnan alla ovat jalot metallit kätkettyinä.

Elämä Zeuksen palatsissa on melkein samanlaista kuin hyvänpuoleisessa ruhtinaanperheessä. Älköön kuviteltako, että siellä ei olisi riitoja ja juonia. Moinen kuuluu nyt kerta elämään, ja mikä perhe-elämä voi välttää pahan tuulen ja riidan, juorujen ja juonien ilmauksia?

Usein näiden jumalien puuttuminen ihmisten eloon ja oloon on eripuraisuuksien syynä. Toinen tahtoo auttaa lemmikkiään, toinen pyrkii kaatamaan hänet, aivan samoin kuin laita oli babylonialaisessa jumalamaailmassa. Zeus-isä itse on oikeamielinen ja hyväsydäminen, mutta hänen avio-olonsa antavat toivomuksille paljon sijaa. Hänen naimisiinmenonsa Hērā- (Jūno) sisarensa kanssa on sovinnainen avioliitto, joka johtui siitä, että hän oli ainoa hänen vertaisensa nainen, joka oli olemassa. Mutta seurauksen olikin yhdyselämä kotiripityksineen ja mustasukkaisuudenpurkauksineen, kun Zeus liiaksi liehittelee toisia jumalattaria tai kauniita maallisia naisia.

Heralla ja Zeuksella on kaksi poikaa: Ares (Mars) ja Hephaistos (Vulcānus). Arēs on, samoinkuin hänen sisarensa Pallas Athēnē, sodan jumala. Jälkimmäinen on järjestetyn taistelun johtaja ja sotapäällikön suojelija, jolle taistelulla on tarkoitusperä, jotavastoin »verinen ja tuhoava» Ares on taistelutelmeen ja verilöylyn jumala. Minkä puolesta hän taistelee, on hänelle yhdentekevää, kun hän vain saa iloita taistelunhalusta ja aseiden kalskeesta. Kuvaavaa on, että Eris-jumalatar, jonka huvina on herättää eripuraisuutta ja riitaa, kuuluu hänen seuraansa.

Isä Zeus ei ole lainkaan ihastunut meluavaan jälkeläiseensä. Kun Ares eräänä päivänä tulee valittamaan, että hän on haavoittunut taistelussa, sanoo isä suuttuneena hänelle:

»Siin' älä viereen vinkumahan, huithaituri, istu! Oot vihatuimpani ollut ain' asujoista Olympon. Ainapa mielees on viha, riita ja riehuva taisto. Äitisi Heran on sisu äksy ja hillitön sulla; vaivoin tottelemaan hänet taltuttaa sana muukaan.»

Hänen veljensä Héphaistos on vulkaanisen[45] tulen ja takomistaidon jumala. Kerran eräässä vanhempien välisessä perheriidassa hän varomattomuudessaan asettui äitinsä puolelle. Katkeroituneena tästä Zeus singahutti hänet taivaasta alas maahan. Kokonaisen päivän hän kiiti ilman läpi, ennenkuin kosketti maata. Mutta siitä lähtien hän on rampa ja ontuu. Kaunis hän ei ole, kun hän nokisena ja hikisenä tulee nilkuttaen pajastaan. Ei ihmettäkään, että hänen kevytmielinen ja ihana puolisonsa, »meren vaahdosta syntynyt» rakkauden jumalatar Aphrodité (Venus) ei aina ole hänelle uskollinen. Odysseia on tehnyt hänen lemmenseikkailunsa uljaan Areksen kanssa ja sen naurettavansurullisen päättymisen tunnetuksi ihmisten, lapsille.

Hephaistos on saanut vihiä siitä, millä kannalla asia on, ja päättää ottaa puolisonsa rakastajan vangiksi. Hän takoo verkon, hienon kuin hämähäkinverkko, mutta kuulumattoman lujan, ja sen hän ripustaa uskottoman puolisonsa vuoteen yli. Kun hän seuraavalla kertaa saa kuulla, että Ares on luvattomalla käynnillä tämän luona, hän kiiruhtaa sekä raivostuneena että vahingoniloisena paikalle ja tapaa heidät molemmat takertuneina kuin kalat verkkoon.

Vihasta kuohuen hän huutaa muita jumalia kiiruhtamaan sinne. Vitkastelematta he tulevatkin. Ainoastaan miespuoliset — »jumalattaret häpeävät tulla». Siinä seisoo nyt aviomies päivitellen sukulaisten ja ystävien edessä, mikä »häpeämätön heilakka» hänellä on puolisona.

»Naurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten, Kun he Hephaiston kekseliään näki näppärät keinot.»

Apollon käyttää tilaisuutta kysyäkseen Hermeeltä, jonka moraali ei ole niinkään moitteeton: »Haluaisitko maata noin kietoutuneena?» — »Kyllä», vastaa Hermes, »kauniin Aphroditen parissa.»

»Noin hän virkki, ja suur' ikivaltain nous ilonauru. Maan järisyttäjä vain ei nauranut, vaan yhä pyysi, Areen ett' ikiseppo jo laskisi, kuulu Hephaistos.»

Zeus takaa, että petetty aviomies saa hyvitystä. Silloin Hephaistos antaa myöten, ja molemmat syylliset pääsevät pilanteosta ja häpeästä.

Aphroditea seurasi tavallisesti hänen poikansa Èrós (Cupido), pieni veitikkamainen rakkaudenjumala jousineen ja nuolineen.

Niinkuin rakkaudella, niin oli viinilläkin jumalansa. Hänen nimensä oli Diónýsos (Bakkhos, Bacchus). Hänen kulkuansa maailman läpi, jonka tarkoituksena oli tehdä viiniköynnös tunnetuksi ihmislapsille, kuviteltiin kernaasti voittoretkeksi. Viiniköynnösseppele päässä ja murattilehviin kääritty thyrsossauva kädessä hän kulkee jalopeurain ja pantterien vetämissä vaunuissa ja hurjasti tanssivien bakkanttien ympäröimänä.

Apollon ja Pallas Athene (Minerva) olivat jumalista ne, joita kreikkalaiset lähinnä Zeus-isää pitivät suurimmassa arvossa. Apóllón (Apollo) oli totuuden ja valon jumala, runouden ja musiikin suojelija ja yhdeksän muusan eli runottaren johtaja, jotka vaalivat kukin omaa tiedettään tai taidettaan: Kleiō (Clio) historiankirjoitusta, Urania tähtitiedettä, Thaleía (Thalia) huvinäytelmää, Terpsikhóre tanssitaidetta j.n.e. Runottaret oleskelivat parhaasta päästä korkeilla Helikon-, Pindos- ja Parnassos-vuorilla, joita siitä syystä vertauskuvallisessa kielessä käytettiin runoustaiteen tunnuskuvina. Apollonin symboleina olivat lyyra ja laakeriseppele. Apollon on kreikkalaisen mytologian jaloin ja loistavin jumalolento.

Pallas Athēnē oli Zeuksen tytär, mutta ei vaimosta syntynyt. Eräänä päivänä oli Olympoksen hallitsijalla päänkivistys. Silloin Hephaistos iski häntä moukarillaan, ja Zeuksen päästä ponnahti esiin kaunis jumalatar täydessä asevarustuksessa kohottaen voimakkaan sotahuudon. Tämä oli Pallas Athene, järjestyneen taistelun, tieteen ja kulttuurin jumalatar. Ihana hän on, kirkkaan valokehän ympäröimä, neitseellinen ja puhdas kuin Kreikan keväinen taivaanlaki. Viisas ja tarmokas hän on myöskin samoinkuin isänsä, jonka lempilapsi hän on. Athenen pyhä lintu on pöllö, joita lintuja oli niin lukuisasti Ateenan linnavuorella, että muinaisaikaan käytettiin sananpartta »kantaa pöllöjä Ateenaan» samassa merkityksessä, kuin me sanomme »mennä merta edemmäksi kalaan».[46]

Athenen kanssa sukua oleva olento on Ártemis (Diana), kuun ja metsästyksen jumalatar, joka samalla kertaa on metsänriistan ja neitseellisen puhtauden suojelija. Mikä muu kansa olisi kyennyt luomaan kaksi sellaista neitseellistä ihanneolentoa, kuin nämä molemmat jumalattaret ovat, samalla puhtaat, viisaat, terveet ja lujatahtoiset!

Toinen Zeuksen lapsista on Hermes (Mercúrius), jumalien sanansaattaja, joka kuvissa tunnetaan siivillä koristetusta hatustaan ja siivellisistä jalkineistaan. Kädessään hänellä on kultainen airuensauva. Neuvokas ja viekas kun on, palvellaan häntä kaupan jumalana, mutta näkevätpä varkaatkin hänessä suojelusherransa. Hänen poikansa Pān pukinjalkainen jumala, joka soittelee paimenpilliä, on paimenten elämäniloinen ja luontoa rakastava haltia.

Näin oli koko muinaismaailma täynnä jumalia ja jumalankaltaisia olentoja. Jokaisella lähteellä oli nymfinsä, jokaisella joella jumalansa; jokaisella vuorenhuipulla asui jumalolentoja, ja vähän kaikkialla oli pyhiä puita ja pyhiä kiviä.

Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat naiivin ajan mielikuvituksen luomia ja niissä oli paljon toivomisen varaa täydellisyyden suhteen, mutta juuri sentähden ne olivat lähempänä ihmisiä kaikkine heidän puutteellisuuksineen. Ihmislapset tulivat ikäänkuin luottamuksellisempiin ja toverillisempiin väleihin jumalisän kanssa, joka olemukseltaan oli heidän kaltaisensa. »Jumala, joka on ylimaailmallinen ja kuitenkin voi rakastaa ja suuttua, surra ja hymyillä niinkuin minä — hänestä voin saada uskotun ystävän», helleeni ajatteli lapsellisen iloisessa hurskaudessaan.

Kreikkalaiset olivat tavattoman sopusuhtainen ja onnellinen kansa, jolla oli valoisa käsitys olemassaolosta ja jota itämainen synnin- ja syyllisyydentunto ei painanut. »Saarnaajan synkkää oppia kaiken turhuudesta kreikkalainen ei koskaan omaksunut», kuten Schück sanoo, »sen paremmin kuin hän tunsi niitä sieluntuskia, jotka raatelivat munkkia hänen taistellessaan syntiä ja maailmaa vastaan».

Yhdessä kohden kreikkalaisen uskonnollinen käsitys oli kuitenkin synkkä, ainakin meidän kannaltamme katsottuna. Kuolema on kaiken onnellisuuden loppu. Yölinnun lailla liidellen sielu erkanee valittavin äänin ruumiista, ja kurja varjoelämä Hadeksessa[47] alkaa. »Mieluummin päiväläisenä köyhimmässä talonpoikaistalossa kuin vainajien kuninkaana!» sanoo Akhilleus, kun Odysseus manaa esiin hänen haamunsa manalasta. Sellainen käsitys tulevasta kohtalosta kysyy todellakin rohkeutta, jos mieli elää iloisena.

Mutta mikä on sitten elämän merkitys ja tarkoitus? Kunniakas maine. Kunnia on muinaiskreikkalaisessa uskonnossa kaiken yläpuolella. »Olla vaikkapa vain valituslaulu rakastetun suussa on ihanaa.» Koskaan unhoon jäämättä elää uudestaan esikuvana sukupolvesta sukupolveen, se on kuolemattomuutta, se on ikuista elämää. Parempi siis sankarin kuolema nuoruuden kukoistuksessa kuin pitkä elinkausi ilman kuuluisuutta! Akhilleuksen oli valittava. Hän valjastaa hevosensa sotavaunujen eteen kokeakseen kohtalonsa. Toinen hevosista painaa alas päänsä, niin että harja viistää maata, ja sanoo: »Tuhon päivä lähestyy sinua, ja me viemme sinut taisteluun.» — »Tiedän sen itse», uros vastaa kaihomielin, »mutta en epäröi.» Ja sotahuudon kohottaen hän ajaa eläimet taistelun tuoksinaan. Tulkoon, mitä tuleman pitää!

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Maurice Croiset, La civilisation hellénique.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Reden und Vorträge.

Tähän kappaleeseen:

Hugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.

A. Fairbanks, A handbook of greek religion.

Otto Kern, Ûber die Anfänge der hellenischen Religion. Martin P:n Nilsson, Olympen.

Martin P:n Nilsson, Den grekiska religionens historia. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Martin P:n Nilsson, Hellas' arv.

Erwin Rohde, Psyche. Seelenkult und Unsterblichkeitsglaube der Griechen.

Hugo Bergstedt, Den klassiska gudavärlden i svensk diktning. (Verdandin kirjasia n:o 252.)