AIOLOKSEN, TUULIEN KUNINKAAN LUONA.

Eräänä päivänä Odysseus purjehti saaren ohi, jossa Aiolos, tuulien kuningas, asui. Hän astui siellä maihin ja suurenmoisen vieraanvaraisesti tuulten haltia häntä kestitsi. Kun hän lähti matkaansa jatkamaan, Aiolos tahtoi osoittaa hänelle suosiotaan. Hän lupasi antaa länsituulen puhaltaa, kunnes helleenit olivat ehtineet Ithakaan; ja varmuuden vuoksi hän lahjoitti Odysseukselle nahkapussin, johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet niin lujasti, etteivät ne voineet päästä ulos mellastamaan. Hän neuvoi Odysseusta mitä huolellisimmin vartioimaan kallisarvoista pussia ja antoi hänelle luvan avata sen, vasta kun oli päässyt Ithakaan, jotta kaikki tuulet yhdellä kertaa saattaisivat palata herransa luo.

Myötäisen länsituulen puhaltaessa laivat purjehtivat hyvää vauhtia kotiinpäin, ja yhdeksännen päivän iltana Odysseus havaitsi Ithakan tuttujen kallioiden kohoavan näkyviin merestä.

Mutta pahaksi onneksi pari hänen miestään ei voinut hillitä haluansa saada tietää, mitä kalleuksia tuo salaperäinen pussi mahtoikaan sisältää. Odysseuksen nukkuessa he aukaisivat säkin. Samassa vinkuva ja pauhaava ilmavirta syöksyi ulos säkistä ankaralla voimalla. Nyt ei peräsimestä eikä purjeista ollut lainkaan apua. Nuolen nopeudella laiva ajautui takaisin kotimaan rannoilta tuulien saarelle. Odysseus toivoi kuitenkin onnettomuudessaan, että ystävällinen Aiolos vielä kerran auttaisi häntä. Mutta tällä kertaa Aiolos katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi suuttuneella äänellä: »Korjaa paikalla luusi minun saareltani! Sinuahan seuraa alituinen huono onni, ja missä ikänä oletkin, tuot onnettomuutta mukanasi. Varmaan on joku mahtava jumala päättänyt tuhota sinut, enkä minä enää tahdo auttaa sinua, sillä silloin joudun hänen vihoihinsa.»

Murhemielin Odysseuksen täytyi jälleen lähteä uusille harharetkille.